Tanssi 1/81, Ritva Arvelo
Maggie Gripenberg (1881–1976) oli suomalaisen vapaan tanssin uranuurtaja. Opiskellessaan maalaustaidetta Dresdenissä ja Pariisissa hän tutustui ajan uusiin tanssivirtauksiin, mm. Isadora Duncaniin ja päätti omistautua tanssille. Vuonna 1910 hän lähti Dresdeniin opiskelemaan tanssia Jaques-Dalcroze -kouluun. Vuodesta 1911 lähtien hän toimi tanssijana ja koreografina, vuodesta 1914 lähtien myös opettajana.
Pääosan koreografin työstään hän teki teattereiden palveluksessa; hän vieraili myös Suomalaisessa Oopperassa, Sibelius-balettien (Myrsky, Festivo ja Scaramouche) koreografina. Vuonna 1939 hän voitti Brysselissä I palkinnon kansainvälisessä koreografiakilpailussa teoksillaan Lyömäsoitinetydi. Orjuus ja Juoru.
Pedagogin työnsä Maggie Gripenberg aloitti jo vuonna 1914 Helsingin Musiikkiopistossa (nyk. Sibelius-Akatemia). Lisäksi hän toimi pitkän uransa varrella opettajana Ruotsalaisen teatterin oppilaskoulussa, Helsingin Yliopiston voimistelulaitoksella sekä omassa koulussaan.
Teatterikorkeakoulun lehtori Ritva Arvelo opiskeli Maggie Gripenbergin oppilaana ja tanssi myös hänen valioryhmässään. Seuraavassa hän kertoo vaikutelmiaan Maggie Gripenbergistä opettajana.
Tekniikka ei ollut Maggie Gripenbergin vahvin puoli. Kuvittelen, että hänen oma tekniikkansa hänen tanssijatarkautenaan oli tuollaista luontevan yksilöllistä duncanmaista – mistäpä Maggie olisi ammattimaista disipliiniä saanut. Minun tullessani hänen tunneilleen, hän oli tutustunut Kurt Joossin ryhmän treenaukseen ja innostunut siitä. Maggien ”tulkinta” Joossin paljolti klassiseen pohjautuvasta tekniikasta oli kuitenkin hyvin omalaatuinen. Teknisesti me hänen oppilaansa jäimme siis hyvin vaatimattomalle tasolle. Maggien painavin anti oli aivan muussa. Maggie oli ennen kaikkea koreografi ja sellaisena suuri taiteilija.
Tuntien tärkein anti olikin taiteellinen puoli. Joka tunnin ”adagio”-osa oli jo tai olisi voinut olla pala tanssillista teosta. Ja kuitenkin Maggie keksi joka tunniksi uuden, ja improvisoi myös siihen ainutkertaisen säestyksen. Maggie säesti tunnit itse flyygelillä – hänhän oli musiikissa vähintään yhtä lahjakas kuin tanssitaiteessa ja kuvaamataiteessa. Me kehotimme joskus häntä kirjoittamaan muistiin nuo improvisaationsa, mutta hän huitaisi menemään moisen tyhjänpäiväisen ehdotuksen. Näin on: kun jokin on jollekulle kovin helppoa, hän ei itse anna sille mitään arvoa!
Jokainen tunti sisälsi myös rytmiikkaa. Se oli hirveän vaikeata. Maggie kirjoitti taululle lyhyen rytmisen teeman ja me haimme kapulat ja tamburiinit. Jotkut nuotit teemasta oli toteutettava rummutuksin, toiset askelin. Lisäksi piti koko ruumiin liikkein sommitella jonkinlainen kokonaishahmo. Maggie soitti flyygelillä harjoitukseen rungoksi musiikin, joka milloin tuki, milloin kiusoitteli sotkien meidän rytmikuviotamme. Se oli todella vaikeata, ratojen aivoista lihaksiin piti olla todella liukkaat! Ilta Leiviskä ne harjoitukset yleensä ensimmäisenä selvitti ja kun Ilta sen osasi, Maggie katsoi asian selvitetyksi ja siirtyi eteenpäin. Minä ja muutamat muut, me emme koskaan ehtineet muuta kuin hiukan hajulle, mutta kehittyihän siinä silti meidänkin rytmitajumme ja reaktionopeutemme.
Maggie rakasti erikoisesti synkooppeja sekä kahden tahtilajin päällekkäisyyttä, esiin. 2/4 piti toteuttaa käsin ja yhtaikaisesti 3/4 askelin. Ja kun Maggie huudahti flyygelinsä äärestä ”vaihto!”, piti vaihtaa 2/4 askeliin ja 3/4 käsille.
Alkuaikoina tunneilla oli myös improvisaatioita, piti esittää haapapuuta syysmyrskyssä ja sen sellaista. Minä inhosin noita tehtäviä, en oikein vieläkään tiedä miksi. Vähemmän mieluisia ne olivat jo siksi, ettei Maggielle koskaan mikään kelvannut. Hän oli vaativainen. Onneksi hän vuosien myötä luopui noista improvisaatioista, ehkä siksi, että tilaisuuksia koreografisiin tehtäviin tuli enemmän.
Kun uusi teos oli tähtäimessä, Maggie keräsi meidät ”minun eliittiryhmäni” kuten hän sanoi – jalkojensa juureen harjoitussalin porrasaskelmille. Ne veivät salin perällä olevalle korokkeelle, joka oli Maggien pukuhuone ja eräänlainen pieni budoaari. Se oli boheemimaisen taiteellisesti kalustettu; kirkkaanvihreätä, mustaa, säkinväriä, pronssia. Lattiatyynyjä, lattiamaljakoita, seinillä diplomeja, valokuvia tansseista ja itämaisia gongeja. Siinä me istuimme portailla ja Maggie kertoi meille, mitä hänen ”pikku äijänsä” eli hänen inspiraationsa oli hänelle kuiskutellut.
Näitä alustavia suunnitelmia kuunneltuani koetin aina kotiin kulkiessani kuvitella, minkälaisin liikkein Maggie kunkin idean toteuttaisi. Mutta kun sitten tulimme ensimmäisiin harjoituksiin, hänen sommitelmansa oli aina paljon nerokkaampi kuin olin ikinä osannut kuvitella.
Maggie ei koskaan sommitellut harjoituksissa. Hänellä oli aina pätkä tanssia valmiina pienimpiä yksityiskohtia myöten. Edes ryhmäkuviointia hän ei sommitellut paikan päällä, sekin oli kaikki valmiina kunkin tanssijan sijoitusta myöten.
Myöhemmin jouduin eri yhteyksissä hämmästyksekseni kokemaan, miten eri koreografit kuulevat harjoituksessa musiikin ensimmäisen kerran, laskevat vähän tahtimääriä ja suoltavat liikettä tanssijoille. Kyllä tälläkin menetelmällä joskus syntyy mielenkiintoista tanssia, sitä en kiistä, tiedän vain, että Maggie olisi pitänyt moista vihoviimeisenä diletantismina.
Maggien sommitelmat piti toteuttaa täsmällisesti, koska kaikki kerran oli etukäteen harkittua ja hänellä oli selvä näkemys teoksesta. Maggie harrasti epäsovinnaisia linjoja, hänen työnsä oli kaukana sen ajan ”vapaiden” koreografien ”yleiskauneudesta”, samoin osoittelevasta realismista. Kaikki oli hyvin pitkälle tyyliteltyä. Esim. kerjäläisten tanssissa Dibbukissa ei suinkaan nähty anovia käsiä, ei naamanvääntöjä eikä nälästä hoippuvia vartaloita. Ei, kurjuuden idea välitettiin tanssillisin, oikeastaan hyvin hienostunein liikkein, jollaisia tuskin yksikään kerjäläinen ikinä tulisi suorittaneeksi. Luulisinkin, että tämä tyylittelyn rohkeus oli arvokkain oppi, minkä Maggielta sain.
Maggie ei ollut kiinnostunut soolojen sommittelusta, vain ryhmäliikunnasta, kokonaisuuden veistoksellisuudesta. Hänen vaatimaton tekninen taustansa kai saneli sen, että hyppyjä oli tuskin lainkaan. Hänen inhonsa sievistelyä kohtaan sitoi sormet ja kämmenet sotilaallisesti yhteen. Linjat muodostuivat vartalon ja raajojen suhteista.
Tanssit olivat ehdottoman musikaalisia, oikeastaan musiikin kuvitusta. Tanssejahan tehdään myös dialogiksi musiikin kanssa, mutta Maggien koreografia oli musiikin seuraamista, sen ilmentämistä.
Jos ja kun tanssilla oli myös oma kertomus, oma sisältö ilmennettävänään, Maggie osasi valita sellaisen musiikin, joka sopi juuri saman asian ilmentämiseen. Esim. Juorussa koominen teho syntyy juuri siitä, että musiikin huumori on käännetty liikekielelle. Tämä Akimenkon pianokappale ei lainkaan kerro mistään juorusta, sen nimi on muistaakseni humoreski tms, mutta se voisi kertoa juorusta ja muuntuu juoruksi Maggien sommitelman myötä.
On monia ihmisiä, joilla ei itsellään ole lapsia, mutta jotka tajuavat lapsen, usein paremmin kuin monet, joilla niitä on. Maggie oli sellainen. Lapsioppilaat rakastivat häntä ja hänen tuntejaan, ja vaikka niillä annettiin mielikuvituksen lentää, kuri oli aina itsestään selvä ja työskentely tositointa.
Joka kevät oli Konservatorion julkisissa näytteissä yksi ilta liikuntanäytettä ja se oli tapaus, jonne jonotettiin. Mielenkiinto ulottui sukulaispiirien ja tanssipiirien ulkopuolellekin. Liikuntanäytteen vetonumero olivat lapset, joita Maggie lavalla kahdella kielellä ohjaili ja säesti viehättävillä musiikkisommitelmillaan. Lapset olivat uskomattoman taitavia pienissä rytmietydeissään. Hienointa oli se, että lasten kaikki etydit ja pikku tanssit lähtivät lapsen elämysmaailmasta. Lapsia ei pantu apinoimaan aikuisten käyttäytymistä, mikä muutoin tanssialalla, varsinkin klassisella puolella, oli tuolloin tapana.
En tiedä, voidaanko sanoa, että Maggie olisi luonut Suomeen koulukunnan. Pelkään, ettei. Ja se on kyllä ikuinen syntitaakka niiden harteilla meidän – jotka saimme niin läheltä omaksua vaikutteita häneltä. Kai niistä vaikutteista jotakin on mennyt meidän ja meidän myöhempien työtovereittemme työssä eteenpäin, mutta tuskin sitä voimakasta panosta, jonka Maggien taide tanssielämäämme toi, on tarpeeksi hyödynnetty. Rytmiikan harrastus lienee pysyvintä, mitä Maggie tuli Suomen liikuntaelämään kylväneeksi. Hänen inspiroimanaan liikuntarytmiikan opetus tuli keskeiseksi voimistelunopettajain koulutuksessa ja sitä kautta se levisi maan voimisteluseuroihin ja väkisin myös varsinaiseen tanssitaiteeseen.
Vaikka vielä kymmenisen vuotta sitten saatiinkin lehdistä lukea uuden kokoillan baletin valmistusvaiheesta, että on niin vaikeata, kun pitää laskea paitsi kahteen ja kolmeen myös vieläpä viiteen…