3.9Meksikon wirrarikojen yhteisömuseoprojekti:performanssi kehitysyhteistyössä

Kehitysyhteistyöstä tulee helposti mielikuva valkoihoisista eurooppalaisista viemässä niin sanottua ”kehitystä” Euroopan ulkopuolelle. Kehitysyhteistyössä on kuitenkin parhaimmillaan kyse molemminpuolisesta oppimisesta. Meille ei ehkä tule mieleen, että me eurooppalaiset voisimme oppia kehitystä ei-eurooppalaisilta.

Tässä artikkelissa kerron kokemuksistani kehitysyhteistyön kontekstissa toteutetuista yhteisöllisistä performansseista yhteisötaiteilijan positiosta käsin^[36]. Tässä tarinassa on monia erilaisia ”meitä”. Toimin taiteilijaparina Pekka Kantosen kanssa, yhteisömuseoiden tutkijana ArtsEqual-hankkeessa^[37] yhdessä Pekka Kantosen ja Katri Hirvonen-Nurmen kanssa ja molempien kanssa aktivistina suomalaisessa kansalaisjärjestössä CRASHissä (Coalition for Research and Action for Social Justice and Human Dignity)^[38], joka on yksi ArtsEqual-hankkeen vuorovaikutuskumppaneista. Yhteistyössä on ollut mukana myös saamelaisia asiantuntijoita^[39] ja meksikolaisia yliopistoja^[40]. Meksikon wirrarikayhteisöissä työskennellessäni olen yksi wirrarikojen ja naaierien museohankkeen edistäjistä, opettajien ja museoaktivistien työtoveri. Kun museohankkeessa teemme wirrarikojen kanssa yhteisöllistä performanssia, haluamme kysyä muun muassa:

• Minkälaisia tarinoita alkuperäiskansoista yleensä kerrotaan?
• Kuka näitä (usein stereotyyppisiä) tarinoita tarvitsee?
• Minkälaisia tarinoita haluamme yhteisömuseoissa kertoa?
• Mikä osuus näissä tarinoissa on alkuperäiskansojen omilla asiantuntijoilla?

CRASHin yhteisötaide- ja kehitysyhteistyöprojekti, jota olen ollut mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa vuodesta 2012, pyrkii rakentamaan edellytyksiä Meksikon wirrarikojen ja naaierien yhteisömuseoverkostolle, joka järjestää koululaisille kulttuuripalveluja wirrarikan ja naaierin kielillä. Kerron tässä artikkelissa enemmän wirrarikoista, koska tunnen heidän yhteisöjään paremmin kuin naaieriyhteisöjä. Kerron aluksi wirrarikojen omista performansseista tai seremonioista ja niiden asiantuntijoista. Seuraavaksi kerron wirrarikojen kanssa toteutetuista yhteisötaide- ja kehitysyhteistyöprojekteista ja siitä, mitä tekemistä performanssilla on yhteisömuseoiden kanssa. Lopuksi kerron yhteistyön haasteista ja onnistumisista.

Wirrarikojen seremoniat ja taiteelliset asiantuntijat

Wirrarikojen yhteiskunta on taiteellisesti hyvin rikas ja moninainen. Wirrarikat ovat vuosituhansien ajan säilyttäneet Gran Nayarin alueen^[41] alkuperäiskansojen taiteellista ajattelua ja samanaikaisesti koko ajan uudistaneet taidettaan ja omaksuneet vaikutteita toisilta kansoilta. Taiteen lajeja ei wirrarikayhteisöissä erotella toisistaan ja muista elämän alueista samalla tavoin kuin vaikka täällä Suomessa. Taide ja käsityö liittyvät itsestäänselvästi arkielämään, ja lähes joka kodissa on ainakin yksi käsityöläinen, joka tekee käsitöitä muiden perheenjäsenten käyttöön tai ulkopuolisille myytäväksi ja yhdistelee taitavasti värejä.

Taide ja politiikka eivät wirrarikoille ole vain ihmisten aktiviteetteja, vaan niihin osallistuu myös ei-inhimillisiä toimijoita (ks. esim. Latour 2005; Descola 2013; Kokkonen 2017; Laininen ym. 2017). Ennen tärkeitä yhteisöllisiä tapahtumia ja tärkeitä päätöksiä ihmiset vievät uhreja pyhille paikoille, joita wirrarikat pitävät esivanhempinaan (Hirvonen-Nurmi ym. 2018). Kulttuuriin ja uskontoon viittaava sana yeiyari tarkoittaa sananmukaisesti esivanhempien jalanjäljissä kulkemista (Neurath 2013, 21; ks. myös Liffman 2011: 59–60, 68, 111, 154), ja se liittyy perinteisiin ja pyhien paikkojen verkostoon. Esivanhemmat ovat paikkoja, elementtejä, ilmansuuntia, kallioita, vesiä, planeettoja, kasveja tai eläimiä, joita wirrarikat kutsuvat siskoikseen, veljikseen, isoisikseen tai -äideikseen. Ikivanhoja reittejä kävelemällä wirrarikat pitävät yhteyttä esivanhempiinsa ja uusintavat oikeuttaan käyttää maitaan. (Liffman 2011.)

Maraakamet ja rukuri+kamet ovat rituaalisia ja taiteellisia asiantuntijoita. Rituaalisen yhteisön rukuri+katen jäsenet, rukuri+kamet, palvelevat yhteisöä viisi tai kymmenen vuotta, pitävät kukin huolta esi-isää edustavasta kulhosta ja koordinoivat seremonioiden käytännön järjestelyt. Rukuri+kate on eräänlainen oppimisyhteisö, jossa opiskellaan unennäköä, parantamista ja rituaalista taidetta. Nykyaikana rukuri+kame voi ainakin Tsikwaitan yhteisössä opiskella rituaalisten käsityötaitojen sijaan tai lisäksi myös videokuvaamista ja kantaa tietokonetta tai videokameraa pyhiinvaellusreiteillään (Kantonen & Kantonen 2017b). Palveluajan jälkeen rukuri+kamet voivat mahdollisesti pätevöityä maraakameksi, wirrarikatiedon asiantuntijaksi, joka kommunikoi esi-isien kanssa uneksimalla ja laulamalla (Hakkarainen ym. 1999, 62). Sana maraakame tarkoittaa kirjaimellisesti ihmistä, joka osaa nähdä unia (Neurath 2013, 16).

Maissin vuotuiskiertoon liittyvät seremoniat, kylvöseremoniat, kitkemisseremoniat, pyhiinvaellukset ja pyhiinvaellukselta paluun seremoniat, ensimmäisten hedelmien juhlat ja sadonkorjuujuhlat ovat monipäiväisiä taiteellis-uskonnollis-poliittisia performansseja, jotka vaativat koko yhteisön yhteistä voimanponnistusta (vrt. Zingg 1982). Seremonioissa erilaiset taiteelliset ilmaisut, jotka länsimaissa luokitellaan toisistaan erillisiksi, liittyvät kokonaisvaltaiseksi tapahtumaksi. Kaikki tietävät paikkansa, kaikki hoitavat osuutensa, ja kokonaisuus toimii joustavasti yhteen. Tsikwaitassa kenttätyötä tehnyt CRASHin jäsen Pauliina Helle kiinnittää huomiota siihen, että ei-wirrarikoilla eli teiwareilla on usein stereotyyppinen käsitys wirrarikoista hitaina ja motivoitumattomina. Seremonioiden järjestelyt ovat kuitenkin osoitus luovasta ja tehokkaasta koordinaatiosta (Helle 2015, 61–62). Yhdessä rakennetaan tuki-temppelin pihalle tila, alttari, joka toimii seremonian näyttämönä, valmistetaan monia kurpitsankuorikulhoja ja koristeltuja nuolia, eräänlaisia pienoisveistoksia uhreiksi esi-isille. Ennen seremoniaa rituaaliset asiantuntijat tekevät pyhiinvaelluksia ja vuodenaikaan liittyviä maanviljelystöitä yhdessä. (Zingg 1982; Liffman 2011; Neurath 2013; Cruz 2014; Kantonen & Kantonen 2017a; Hirvonen-Nurmi ym. 2018.) Seremoniaa johtaa maraakame. Hän laulaa kahden avustajansa kanssa pitkiä myyttisiä tarinoita. Laulujen välillä esi-isille tuodaan uhreja. Joka seremoniassa on myös erityisiä vuodenaikaan liittyviä draamallisia hetkiä, esimerkiksi pyhiinvaellukselta paluun seremoniassa, johon osallistuin vuonna 1985, pyyhittiin matkan jäljet pyhiinvaeltajien sandaaleista (Kantonen 1986).

Wirrarikakulttuurin opetusta kouluissa ja museoissa

Mihin wirrarikat tarvitsevat yhteisötaidetta, kun heillä on omasta takaa säännöllisesti toistuva yhteisöllisten taidetapahtumien vuosittainen sykli? Mihin he tarvitsevat performansseja, kun heidän omat seremoniansa jo ovat rikkaita ja monimuotoisia performansseja? Mihin he tarvitsevat museota, kun taide-esineitä on joka puolella arjessa ja seremonioissa?

Yksi Tsikwaitan yhteisön maraakameista, Agustin Salvador, on myös opettaja ja tietokirjailija. Hän kertoi haastattelussa, että Tsikwaitan yhteisö alkoi taantua siitä lähtien, kun meksikolaiset toivat koulut yhteisöihin 1960- ja 1970-luvuilla. Wirrarikalasten vanhemmat olivat tyytymättömiä virallisten koulujen opetukseen, koska se arvostanut wirrarikojen perinteistä tietoa. Yhteisöt ovat siksi perustaneet omia kaksikielisiä koulujaan, joissa opetetaan sekä wirrarikojen omaa historiaa, tietoja ja taitoja että meksikolaisessa yhteiskunnassa tarvittavia tietoja (Rojas 2012). Salvador uneksii opetuksensa etukäteen ja opettaa koulussa wirrarikakulttuuria unessa saamiensa ohjeiden mukaan (Salvador & Corona 2002). Hänen oppitunneillaan opitaan muun muassa hyvää käytöstä ja ruumiin hallintaa: miten on sopivaa kävellä, miten on sopivaa ohittaa toinen kävellessä, miten osoitetaan kunnioitusta vanhemmille ihmisille ja esi-isille.

Espanjaa puhuva valtaväestö on 1500-luvulta asti yrittänyt opettaa, että alkuperäiskansat ovat tietämättömiä, primitiivisiä kansoja, joiden kulttuuri ja kieli tulee väistämättä katoamaan. Alkuperäiskansaisilla ihmisillä voi valtaväestön näkökulmasta olla tietoa vasta sitten, kun he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan espanjaa. Kouluissa on opetettu, että vain espanjankielisillä kirjoilla, lauluilla ja esityksillä on merkitystä. Vain espanjan kielellä opetetut oppiaineet, kuten luonnontiede ja espanjan kielioppi, ovat tietoa, vain akatemioissa opetetut taiteet, kuten teatteri ja kirjallisuus, ovat kulttuuria (Conquergood 1991; Ramos 1999).

Wirrarikojen ja muiden alkuperäiskansojen tieto ja taide on ennen kaikkea suullista tietoa. Muinaiset historialliset tapahtumat ja erilaiset selviytymiskeinot ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle muistinvaraisena tietona, unina, pitkinä lauluina ja monimutkaisina käsityökuvioina. Tätä tietoa ei ole tunnistettu tiedoksi, vaan se on leimattu ”taikauskoksi” tai ”primitiiviseksi” uskonnoksi (Santos 2007). Meksikon koululaitos on pyrkinyt yhdenmukaistamaan opetuksen espanjankieliseksi ja ”länsimaisen” kulttuurin mukaiseksi (Rojas 2012). Wirrarikaopettajat opettavat suullista tietoa kouluissa, ja he vaativat, että heidän tietämisen ja opettamisen tapojaan arvostetaan laajemminkin yhteiskunnassa (Kantonen 2019.)

Salvador näki vuosituhannen vaihteessa unta, että hänen yhteisössään oli museo, jossa nuoret saivat tietoa omasta kulttuuristaan nykyaikaisin menetelmin. Salvadorin uni rohkaisi opettajia perustamaan koulujen lisäksi museoita, joissa wirrarikakieltä ja -kulttuuria tutkitaan, tallennetaan, kehitetään, arkistoidaan, opetetaan ja tuetaan wirrarikoja itseään varten ennemminkin kuin vierailijoita ja turisteja varten. Rituaalista taidetta, kuten kurpitsakulhojen valmistamista, tarinankerrontaa ja laulua, opetetaan nuorille sekä perinteisin että nykytaiteen menetelmin. Tällaisia museoita perustetaan nyt wirrarikojen ja naaerien yhteisöihin. Tukea perustamiseen on pyydetty muun muassa katolisen yliopiston ITESOn (Instituto Tecnológico y de Estúdios Superiores de Occidente) alkuperäiskansaohjelmalta ja kansalaisjärjestö CRASHilta. (Kantonen & Kantonen 2017a.)

Yhteisömuseoiden ja myös performanssihankkeemme tavoitteena on edistää wirrarikakielen käyttöä, perinteisen wirrarikakulttuurin arvostusta ja tiedollista tasa-arvoa (CRASH 2018). Oikeus edistää omia perinteitä, kulttuuriset ja kielelliset oikeudet sekä maaoikeudet ovat YK:n tunnustamia alkuperäiskansojen oikeuksia (ks. esim. Guttorm 2011; Seurujärvi-Kari 2013; Toivanen 2013). Wirrarikojen naapureina asuvat valtaväestöön kuuluvat karjankasvattajat vastustavat alkuperäiskansojen oikeuksien toteutumista (Hakkarainen ym. 1999), usein yhdessä huumekartellien kanssa. Huumekauppaan liittyvät valtasuhteet ovat moninaisia ja sotkuisia, eivätkä wirrarikat yleensä halua puhua niistä ulkopuolisten kanssa. Puhuminen on vaarallista. Yhteisöjen ja koulujen johtajia ja aktivisteja on uhkailtu.

Kansalaisjärjestöjen hankkeita wirrarikayhteisöissä

Kansalaisjärjestö CRASH on toiminut wirrarikayhteisöjen kanssa maaoikeus- ja koulutusprojekteissa vuodesta 2002. Myös Turun yliopiston ylioppilaskunnalla on ollut pitkäaikainen kehitysyhteistyöhanke Santa Catarinan wirrarikayhteisössä.

Olen ensin CRASHin ja myöhemmin ArtsEqual-hankkeen edustajana yhdessä Pekka Kantosen kanssa vetänyt Tsikwaitan yhteisössä taidetyöpajoja. Katri Hirvonen-Nurmi on vetänyt museotyöpajoja ’Uweni muyewen yhteisöissä, ja olemme tehneet yhteistyöstä ITESO-yliopiston alkuperäiskansaohjelman ja UAN-yliopiston Sembrando-videokollektiivin kanssa. Wirrarikayhteisöt eivät helposti päästä taiteilijoita ja tutkijoita työskentelemään alueilleen. Kaikki pyrkijät haastatellaan tarkkaan ja lupa annetaan joskus vain lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. ”Kuka hyötyy hankkeesta?” tutkijoilta kysytään (vrt. Smith 2011).

Wirrarikat odottavat yliopistojen ja kansalaisjärjestöjen edustajilta tietoja ja kontakteja, joita he tarvitsevat meksikolaisten ja kansainvälisten instituutioiden kanssa pärjäämiseen ja muiden alkuperäiskansojen yhteisömuseoiden kanssa verkostoitumiseen. ITESO antaa museoverkostolle hallinnollista ja pedagogista tukea, meiltä CRASHin ja ArtsEqualin tutkijoilta ja taiteilijoilta odotetaan museoammattilaisten neuvoja sekä taiteellista ja taidepedagogista ohjausta. Wirrarikat ovat kiinnostuneita nykytaiteesta ja sen opettamisesta, mutta meksikolaisessa opettajankoulutuksessa ei opeteta nykytaidetta tai taidepedagogiaa (kuitenkin kansantanssin pedagogiaa opetetaan). Nuoret haluavat oppia valokuvausta ja videotaidetta. Opettajat ja kylänvanhimmat odottavat, että museo saa nykytaiteen ja -median keinoin nuoret kiinnostumaan omasta kulttuuristaan ja sen jatkuvuudesta (Salvador 2017). Jatkuvuuden tukemiseksi Wirrarika- ja naaieriopettajat ovat kirjoittaneet yhdessä CRASHin ja ITESOn kanssa museoita varten museotyön oppikirjan (Kantonen 2017).

Työpajojen valmisteluissa ja toteuttamisessa on mukana useita osapuolia: opettajia, oppilaita ja heidän vanhempiaan, maraakameja, yliopistojen ja suurlähetystöjen edustajia. Työpajojen puitteissa käymme eri kulttuureja, kieliä ja ammatteja edustavien asiantuntijoiden kanssa sanallista ja sanatonta neuvottelua yhdessäolon tavasta ja kielestä, taidekäsityksistä, oppimiskäsityksistä, medialukutaidosta, ruumiillisuudesta ja ruumiin hallinnasta. Pyrimme ottamaan huomioon yhteisöjen omat auktoriteetit, opettajat, maraakamet ja rukuri+kamet, ja he taas ottavat huomioon sen, ettemme mitenkään voi tuntea heidän tapojaan. Aktivisteilla on omat osallistamisen ja opettamisen menetelmänsä^[42].

Olen Pekka Kantosen kanssa aikaisemmin pitänyt Tsikwaitan yhteisössä Tatuutsi Maxakwaxi koulussa video- ja performanssityöpajoja espanjaksi, mutta nykyisin pidämme työpajat mieluiten yhdessä wirrarikakielellä opettavien opettajien ja opettajaopiskelijoiden kanssa. Vuosina 2017–2018 toteutimme Katri Hirvonen-Nurmen kanssa CRASHin ja Taideyliopiston ArtsEqual-hankkeen yhteistyönä ulkoasiainministeriön tuella performanssien, videotyöpajojen ja museovierailujen kiertueen Grabando al caminar (Kuvata kävellen). Ohjasimme videotyöpajan Sembrando-videokollektiiviin kuuluville opiskelijoille ja kutsuimme kaksi heistä yhteisöjen kouluihin pitämään videotyöpajoja. Opiskelijoiden ohjaamat wirrarikankieliset työpajat innostivat nuoria tutkimaan omaa kulttuuriaan. Nuoret osallistuivat työpajoihin aktiivisemmin, kun he saivat puhua omaa kieltään. Työpajan ohjaajina toimineet opiskelijat puolestaan tarvitsivat paljon rohkaisua käyttääkseen wirrarikakieltä ohjauksessaan, koska he olivat oppineet videokuvauksen termit pelkästään espanjaksi.

Arvoja, joita opettelemme wirrarikojen yhteisöissä, ovat vastavuoroisuus, huolenpito ja kiitollisuus (Guttorm ym. 2020). Opettelemme wirrarikojen tapoja pyytää lupaa wirrarikojen omilta asiantuntijoilta sekä osoittaa heille kiitollisuutta (Hirvonen-Nurmi ym. 2018). Pyrimme huolehtimaan turvallisuudesta, luottamuksen säilymisestä, kielestä, aineistoista ja tiedostoista. Opettelemme epävarmuuden ja epätietoisuuden sietämistä, monimutkaisten valtasuhteiden keskellä toimimista.

Performansseja wirrarikojen kouluissa ja museoissa

Vuonna 2012 pidin Pekka Kantosen ja tyttäremme Tyyni Kantosen kanssa performanssityöpajan Tatuutsi Maxakwaxi -koulussa. Kerroimme performanssitaiteesta, näytimme kuvia ja esitimme performanssin räsymaton kutomisesta. Performanssi tuntui alusta lähtien sopivan hyvin wirrarikojen opetukseen, koska se ei erottele eri taiteen lajeja erilleen toisistaan. Koulun oppilaat ymmärsivät, että performanssi on tekemistä ja näyttämistä. Heidän performanssiensa aiheet liittyivät käsitöiden tekemiseen, perinteiseen parantamiseen, maanviljelyyn ja rituaaleihin. Yksi ryhmä teki performanssin siitä, miten bandanahuivi puetaan rituaalia varten ja miten sen avulla kannetaan kurpitsasta valmistettua uhrikulhoa. Hawajin alkuperäiskansaan kuuluva performanssitutkija Stephanie Nohelani Teves korostaa, että alkuperäiskansan performanssi on tietoa, joka ruumiillistaa kansan omaa tietokäsitystä kunnioittavia ontologioita ja epistemologioita (Teves 2018).

Myöhemmin keskustelussa koulun opettajien kanssa syntyi ajatus siitä, että he voisivat vierailuilla muiden alkuperäiskansojen yhteisömuseoissa esittää mieluummin performanssin kuin esitelmän, koska performanssin esittämiseen ei tarvita kirjoitettua kieltä eikä välttämättä kieltä lainkaan. Performanssilla on opettajille hyvin selkeä, käytännöllinen, instrumentaalinen tavoite: se on keino tiedottaa museosta ja verkostoitua kansainvälisesti muiden yhteisömuseoiden kanssa (Kantonen & Kantonen 2019).

Performanssia varten kuvattava video ideoitiin opettajainkokouksessa. Kysyimme, mitä tietoa videolla pitäisi olla. ”Kouluopetusta, seremonia, pyhiinvaellus, tanssia, musiikkia, käsitöitä”, opettajat vastasivat. Pekka kuvasi videon yhdessä yhteisömuusikko rukuri+kame Heriberto de la Cruzin kanssa. Kutsuimme Cruzin Helsinkiin esiintymään 2015 Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin. Cruz selitti, mitä videolla tapahtui, ja tulkit tulkkasivat hänen puheensa englanniksi, suomeksi ja saameksi. Ensimmäinen performanssi oli kokeilu, eikä sitä ehditty juurikaan harjoitella. (Ibid.)

Seuraavana vuonna 2016 koulun opettaja ja videokuvaaja Eduardo Madera vieraili Helsingissä ja Saamenmaalla tutustumassa museoihin ja esittämässä performanssia muun muassa ArtsEqual-hankkeen konferenssissa Art without Borders. Grabando al caminar -hankkeen puitteissa 2017–2018 performanssi esitettiin useita kertoja eri maissa ja siihen osallistui opettajia myös muista kouluista. Koulut valitsivat keskuudestaan jokaista vierailua varten esiintyjän, ja esitys rakennettiin hänen asiantuntemuksensa ympärille, olipa se viulunsoittoa, videokuvausta, käsityötä, opetusta tai filosofiaa. Wirrarikaesiintyjä esitti omaa asiantuntemustaan kaksin- tai kolminkertaisesti: hän esiintyi sekä kameralle että ruumiillisesti yleisön edessä ja usein vielä selosti esiintymistään wirrarikakielellä tai espanjaksi.

Pyrimme siihen, että wirrarikojen tieto ja asiantuntemus tulisi performanssissa näkyviin. Wirrarikaopettajat^[43] ovat pääosassa. He ovat opettajantyössään tottuneet puhumaan julkisesti. He ovat kaksikielisiä ja tulkkaavat sujuvasti videon dialogit wirrarikasta espanjaksi. Me ei-wirrarikaesiintyjät^[44] olemme järjestäjiä, käsikirjoittajia, ohjaajia, tulkkeja ja dokumentoijia. Suunnittelemme esityksen tilaan, käännämme opettajien esitysideat performanssin ”kielelle” ja tulkkaamme dialogit edelleen englanniksi, suomeksi tai saameksi. (Ibid., taidemuotojen välisestä kääntämisestä ks. myös Elo 2007)

Opettajat ovat motivoituneita rakentamaan esitystä ja esiintymään, mutta heidän omat pedagogiset ja rituaaliset velvollisuutensa ovat kuitenkin aina etusijalla. Vietämme yhteisössä vain muutaman viikon kerrallaan, ja opettajat ovat näinä viikkoina aina hyvin kiireisiä. Heidän työpäivänsä ovat jo valmiiksi pitkiä, ja siksi suunnittelukokoukset pyritään pitämään tehokkaina: mahdollisimman monesta asiasta sovitaan mahdollisimman nopeasti. Jos esimerkiksi päätämme kokouksessa esittää elokuvan keskusaukiolla, lähdemme kokouksen jälkeen saman tien kärräämään yhdessä äänikaappeja aukiolle. Emme ole ehtineet keskustella tavoitteista ja estetiikasta kovin syvällisesti. Harjoitteluun ei juurikaan ole aikaa.

Toisaalta performanssi tuntuu soveltuvan erityisen hyvin kulttuurien- ja kieltenvälisen taiteellisen prosessin esitystavaksi juuri siksi, että sitä ei suunnitella ja harjoitella yhtä huolella kuin esimerkiksi teatteriesitystä, vaan performanssissa arkisia toimia tehdään usein samalla tavalla kuin arjessakin. Spontaani ja raaka esitystapa on mahdollinen ja jopa odotuksenmukainen. Museoprojektin performansseissa opettajat kutovat vyötä, soittavat viulua, opettavat ja kääntävät videoiden dialogeja espanjaksi. Me muut esiintyjät käännämme heidän käännöksensä edelleen muille kielille. Käännöksissä tulee esiin epäröintiä, ja tulemme tietoisiksi siitä, että toisen kulttuurin tieto välittyy meille aina jonkun kääntämänä ja tulkitsemana. Performansseissamme kääntäminen ja tulkitseminen, samoin kuin kieleen liittyvä vallankäyttö, tapahtuu esityksen hetkessä yleisön silmien edessä. (Ibid.)

Onnistumisia ja haasteita

Kehitysyhteistyönä toteutettavaa museo- ja performanssihanketta voi arvioida yhtäältä taiteellisena esityksenä ja toisaalta myös sen perusteella, miten se vastaa sille asetettuihin tavoitteisiin. Koululaiset ovat nähneet videolla ja performansseissa omia tarinoitaan, kuulleet omaa kieltään ja altistuneet nykytaiteelle – useimmat ensimmäistä kertaa elämässään. Opettajat ja museoaktivistit ovat verkostoituneet muiden alkuperäiskansojen museoiden kanssa. Wirrarikakielen käyttö on hankkeen ansiosta lisääntynyt ennen kaikkea työpajan ohjaajina toimineiden opiskelijoiden keskuudessa (CRASH 2018). Kun heistä aikanaan tulee opettajia, he osaavat opettaa muiden oppiaineiden lisäksi myös videotaidetta ja performanssia omalla kielellään.

Kehitysyhteistyö on parhaimmillaan yhdessä tekemistä ja molemminpuolista oppimista. Stereotypioiden vastaisesti olemme oppineet wirrarikaopettajilta ennen kaikkea tehokasta suunnittelua ja nopeaa päätöksentekoa. Olemme myös seuranneet kiinnostuneina, miten wirrarikaopettajat innostavat museon suunnitteluun ja toimintaan mukaan paitsi koululaisia myös heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan. Vanhemmat ovat osallistuneet vanhempainyhdistyksen jäseninä museohanketta koskeviin päätöksiin ja talkoisiin. He ovat myös toimineet opettajien sijaisina, kun nämä ovat olleet kursseilla tai matkoilla, esimerkiksi performanssikiertueella. Yhteisön vanhimmat ovat keskustelleet nuorten kanssa koulutehtävinä toteutettavien videoiden ja performanssien aiheista, ja jotkut heistä ovat kertoneet tarinoita nuorten videoille. Vanhimmat tuntevat jokaisen nuoren henkilökohtaisesti. He keskustelevat mielellään nuorten kanssa, rohkaisevat heitä tutustumaan erilaisiin aloihin ja toteuttamaan suunnitelmiaan. Yhteistyö eri sukupolvien välillä antaa nuorille tunteen siitä, että he osallistuvat sukupolvien yli kurottuvaan kulttuuriseen jatkumoon.

Haasteena on kehittää kiireisille opettajille sopivia tapoja osallistua performanssien suunnitteluun. Seuraavassa hankkeessa tarkoituksemme on kirjoittaa tutkimuksen aikana yhteistä artikkelia wirrarikaopettajien kanssa, niin tutkimukseen tulee alusta lähtien mukaan wirrarikojen näkökulma. Toinen kiinnostava haaste on kehittää uusia tapoja eri kielten ja taidemuotojen välillä tulkkaamiseen.

Kiitän Katri Hirvonen-Nurmea artikkelin ensimmäisen luonnoksen lukemisesta ja hyödyllisistä kommenteista. Kiitän myös Sonya Lindforsia hyvistä kysymyksistä, jotka ovat saaneet minua pohtimaan tarkemmin tarinoiden politiikkaa.

Tämä artikkeli on kirjoitettu osana Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen rahoittamaa ArtsEqual-tutkimushanketta (n:o 314223/2017).

Lähteet

Conquergood, Dwight. 1991. ”Rethinking Ethnography: Towards a Critical Cultural Politics.” Communication Monographs 58.

CRASH ry. 2018. Kehityspoliittisen kulttuurihankkeen raportti ulkoasiainministeriölle. 30.4.2018. Ulkoasiainministeriön viestintäosasto.

Cruz, Apolonia de. 2014. Wixáritari wakamixaa – indumentaria wixárika. San Miguel Huaixtita, Jalisco: Casa de cultura Tunuwame; Tlaquepaque: ITESO.

Descola, Philippe. 2013. Beyond Nature and Culture. Kääntänyt Janet Lloyd. Chicago & London: The University of Chicago Press.

Elo, Mika. 2007. ”The Language of Photography as a Translation Task”. Elo (toim.) Toisaalla tässä Here Then. Helsinki: University of Art and Design Helsinki, 135–184.

Freire, Paulo. 2016. Sorrettujen pedagogiikka. Suomentanut Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Guttorm, Gunvor. 2011. ”Käsityö- ja kulttuuriperinne ja sen omistaminen.” Saamentutkimus tänään, toim. Irja Seurujärvi-Kari, Petri & ja Risto Pulkkinen, 369–392. Tietolipas 234. Helsinki: SKS.

Guttorm, Hanna, Kantonen, Lea, Kramvig, Britt & Pyhälä, Aili (tulossa). 2020. ”Storying encounterings with the Indigenous communities, academia and ourselves”.

Hakkarainen, Outi, Auli Leskinen & Seppo, Sanni. 1999. Jyrkänteen reunalla: matka meksikolaiseen arkeen. Helsinki: Like.

Helle, Pauliina. 2015. ”Wirarika-alkuperäiskansan yhteisömuseohanke – Yhteistyöprosessi kulttuurienvälisessä ja moniammatillisessa kontekstissa.” Taidekasvatuksen pro gradu työ. Espoo: Aalto-yliopisto.

Kantonen, Lea. 1986. ”Jokainen hyvä taiteilija on shamaani.” Taide 5: 26–33.

Kantonen, Lea, toim. 2017. Ki Ti ‘Utame Yu’uximayati – Museos Vivos: Experiencias wixárika, na ́ayeri y Sámi, edit. Samaria Elizabeth Alonso Orozco & Julián Bernal Juárez. Presidio de los Reyes, Nayarit: Bachillerato Intercultural Muxatena; San Miguel Huaixtita, Jalisco: Centro Educativo Intercultural Tatuutsi Maxakwaxí; Bancos de San Hipólito, Durango: Bachillerato Intercultural Takutsi Niukieya.

Kantonen, Lea. 2019. ”Revitalization of oral history in Wixárika community-based schools and museums. Working towards decolonization of art-education among the indigenous peoples of Mexico”. Sámi Educational History in a Comparative International Perspective, toim. Otso Kortekangas, Pigga Keskitalo, Jukka Nyyssönen, Andrej Kotljarchuk, Merja Paksuniemi & David Sjögren. London: Palgrave Macmillan.

Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2017a. ”The living camera in ritual landscape: Teachers of the Tatuutsi Maxakwaxi school, the Wixárika ancestors, and the teiwari negotiate videography”. Contemporary Ritual Landscapes. Journal of Ethnology and Folkloristics 11: 39–64.

Latour, Bruno. 2005. Reassembling the social: an introduction to actor-network theory. Oxford: Oxford University Press.

Leyva Solano, Xochitl. 2014. ”Akatemia versus aktivismi? Poliittis-teoreettisten käytäntöjen uudelleenajattelua.” Kääntäneet Hanna Laako & Lea Kantonen. Kosmopolis 44 (3–4): 9–29.

Leyva Solano, Xochitl. 2015. “¿Academia versus activismo? Repensarnos desde y para la práctica teórica-política”. Prácticas otras de conocimiento(s): Entre crisis, entre guerras, Xochitl Leyva Solano ym., II: 199–222. San Cristóbal de las Casas, Chiapas, México.

Liffman, Paul. 2011. Huichol territory and the Mexican nation: Indigenous ritual, land conflict, and sovereignity claims. Tucson, AZ: The University of Arizona Press.

Neurath, Johannes. 2013. La vida de las imágenes: Arte huichol. México D. F.: Artes de México y del mundo.

Ramos, José Luis. 1999. ”El drama social de llegar a ser maestro indígena”. Sinéctia 15: 37–42.

Rojas Cortés, Angélica. 2012. Escolaridad y política en interculturalidad: los jóvenes wixaritari en una secundaria de huicholes. Guadalajara: Universidad de Guadalajara.

Salvador Martínez, Agustín & Corona Berkin, Sarah. 2002. Nuestro libro de la memoria y la escritura. Guadalajara: Universidad de Guadalajara.

Salvador, Carlos. 2017. ”Por qué un museo cultural en Tsikwaita?” Ki Ti ‘Utame Yu’uximayati – Museos Vivos: Experiencias wixárika, na ́ayeri y Sámi, toim. Lea Kantonen, edit. Samaria Elizabeth Alonso Orozco and Julián Bernal Juárez. Presidio de los Reyes, Nayarit: Bachillerato Intercultural Muxatena; San Miguel Huaixtita, Jalisco: Centro Educativo Intercultural Tatuutsi Maxakwaxí; Bancos de San Hipólito, Durango: Bachillerato Intercultural Takutsi Niukieya.

Seurujärvi-Kari, Irja 2013. ”Saamelaisdiskurssi ja valta: Alkuperäiskansaidentiteetin rakentaminen.” Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa toim. Lea Kantonen, Irja Seurujärvi-Kari & Pirjo Kristiina Virtanen, 55–84. Tietolipas 244. Helsinki: SKS.

Teves, Stephanie Nohelani. 2018. ”The theorist and the theorized: Indigenous critiques of performance studies”. TDR: The Drama Review, winter 2018, 131–140. New York: New York University & the MIT.

Toivanen, Reetta. 2013. ”Alkuperäiskansojen oikeudet – totta ja tarua.” Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa, toim. Lea Kantonen, Irja Seurujärvi-Kari & Pirjo Kristiina Virtanen, 33–54. Tietolipas 244. Helsinki: SKS.

Zingg, Robert. [1938] 1982. Los Huicholes. Una Tribu de Artistas. México D.F.: Instituto Nacional Indigenista.

Digitaaliset lähteet

Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka. 2019. ”Indigenous knowledge, performance art and the faltering act of translation.” Ruukku – Studies in Artistic Research 11. www.researchcatalogue.net/view/592571/592572

Hirvonen-Nurmi, Katri, Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka. 2018. ”Miten voimme antaa museoesineiden puhua? – osallistavan esityksen dramatisointi.” Ruukku – Journal for artistic research 8. www.researchcatalogue.net/view/369731/369732

Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2017b. ”Tunúwame: Generational filming in collaborative museum planning.” Generational Filming: a Video Diary as Experimental and Participatory Research, 229–270. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia. www.researchcatalogue.net/view/352318/352319/.

Kokkonen, Tuija. 2017. Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Acta scenica 48. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/186249/Acta_Scenica_48.pdf

Laininen, Henna & työryhmä. 2017. ”Taiteen metsittymisestä”. Taiteen metsittymisestä: harjoitteita jälkifossiilisiin oloihin, toim. Henna Laininen, 27–57. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia. core.ac.uk/download/pdf/157586894.pdf

Sousa Santos de, Boaventura. 2007. ”Beyond abyssal thinking: from global lines to ecologies of knowledge”. Revista crítica de Ciencias Sociais, 80. Haettu 6.2.2018. www.eurozine.com/articles/2007-06-29-santos-en.html.

Viitteet

³⁶ Olen myös laatinut Pekka Kantosen ja Pyry-Pekka Kantosen kanssa yhteisöllisistä performansseista eksposition (Kantonen & Kantonen 2019).

³⁷ Artikkeli on kirjoitettu osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa ArtsEqual-hanketta (314223/2017). Hankkeen koko nimi on The Arts as Public Service: Strategic Steps towards Equality, ja siinä tarkastellaan taiteen mahdollisuuksia edistää tasa-arvoa yhteiskunnassa.

³⁸ Olemme CRASHin museotyöryhmässä suunnitelleet kehitysyhteistyöhankkeet yhdessä. CRASH 2018.

³⁹ Saamelaismuseo Siidan edustajia osallistui CRASHin hankkeeseen Tunúwame 2014 ja hankkeeseen Grabando al Caminar 2018–2018. Olen saanut ammatillista tukea myös alkuperäiskansatutkimuksen Indigenous Methodologies in Academy -verkoston saamelaisilta ja ei-saamelaisilta tutkijakollegoilta.

⁴⁰ Meksikolaisista yliopistoista ovat olleet mukana mm. ITESO (Instituto Tecnológico y de Estúdios Speriores de Occidente), Universidad de Guadalajara ja UAN (Universidad Autónoma de Nayarit), erityisesti UANissa toimiva alkuperäiskansaisten videontekijöiden kollektiivi Sembrando.

⁴¹ Gran Nayarin alue oli aikana ennen valloitusta suhteellisen yhtenäinen kulttuurialue. Sen asukkaat puhuivat uto-asteekkisia kieliä ja niiden kuvallinen kulttuuri oli tunnistettava.

⁴² Meksikossa tutkijoiden ja aktivistien välit ovat usein jännitteiset, ks. Leyva 2014, Leyva 2015. ITESO-yliopiston alkuperäiskansaohjelma PII (Programa indígena intercultural) pyrkii noudattamaan mahdollisimman osallistavia menetemiä ja nojautuu suurelta osin Freiren pedagogiikkaan (ks. Freire 2016).

⁴³ Wirrarikaopettajista performansseissa ovat esiintyneet vuosina 2015–2017 Miguel Carrillo, Apolonia de la Cruz Ramirez, Heriberto de la Cruz Ramirez, Viviana Ortiz, Eduardo Madera, Manuel Muñoz ja Carlos Salvador.

⁴⁴ Tulkkeina ovat esiintyneet vuosina 2015–2017 Pedro Cayetano, Hannah Gullichsen, Katri Hirvonen-Nurmi, Lea Kantonen, Pekka Kantonen, Pyry-Pekka Kantonen, Tyyni Kantonen, Pinja Pieski, Mohamad Rabah, Irja Seurujärvi-Kari ja Diana Soria Hernández.