Ralf Långbackan johtajakauden päättyessä 1987 Helsingin kaupunginteatterissa ohjaajien, Kalle Holmbergin, Jotaarkka Pennasen ja Kari Rentolan sekä koreografi Jorma Uotisen ja dramaturgi Ritva Holmbergin sopimukset jatkuivat. Koska kukaan ei halunnut yksinään ottaa johtajuutta, siitä joutui vastaamaan hallintojohtaja Aulis Salovaara. Sen sijaan kokeiltavaksi otettiin teatterin jakaminen pienempiin toimintayksiköihin.
Suuriin laitosteattereihin nimittäin kohdistui pysyvä kritiikki: niitä ja niiden suuria näyttämöitä pidettiin liian suurina. Sisään kirjoitettuna teatteriväen asenteena oli myös se, että taiteellisesti vakavasti otettavan ohjaajan imagoon tai ammattikuvaan ei kuulunut edes ”välitöinä” sellaisen ”kevyemmän” ohjelmiston ohjaaminen, jota yleisön riittävä saaminen ja palkanmaksu taloissa edellytti. Tätä komedian ja tragedian kategorisesti toisistaan erottavaa taiteilijanäkemystä voi pitää joltakin kannalta myös syvällisenä suomalaisen teatterin tosikkoisuus-ongelmana. Jos 1970-luvulla oli ”Kansa” kirjoitettu suurella kirjaimilla alettiin 1980-luvulla kirjoittaa sanat ”Taide” ja ”Henkilökohtainen” vieläkin suuremmalla kirjaimella. Pienellä kirjaimella kirjoitetun kansan tarpeet, ilon tuottaminen ja osaamisesta nauttiminen annettiin eri ihmisten vastuulle.
Teatterinjohtajiksi joutuessaan nimekkäät ohjaajat saivat kuitenkin suurten näyttämöiden ongelman ratkaistavakseen. Mutta ongelmaa tavallaan kierrettiin, jopa siinä määrin että 1980–1990-luvun vaihdetta leimasi laitosteatterien johtamisen kriisi. Se johti useissa taloissa erillisten työryhmien toimintaan. Jotkut ohjaajista saivat käyttöönsä teatterin sisällä oman ensemblen ja näyttämön, samoin tuotannon ja markkinoinnin palvelut ilman, että tarvitsi kantaa kokonaisvastuuta suuren talon taloudellis-taiteellisesta kokonaisuudesta.
Teatterien kiinteät kustannukset olivat kasvaneet, kun niihin oli kiinnitetty lisää pysyvää henkilökuntaa, toimistoonkin, mutta ennen muuta taiteelliseen ja tekniseen henkilöstöön. Hyvien taloudellisten vuosien aikana elettiin eräänlaista rusinat pullasta -periaatetta. Sitä voidaan tarkastella myös haluna ja subjektiivisena oikeutena ”henkilökohtaisen taiteelliseen etsintään”, mutta se tarkoitti taloudellisesti ”oman teatterin” saamista ilman ahdistavaa yleisöriskiä. Omaa teatteriaan pääsi osa ohjaajista tekemäänkin. Mutta samalla ilmiön voi nähdä haluttomuutena kokonaisvastuuseen teatterista taiteenalana. Halua mennä tai tulla suurta yleisöä puolitiehen vastaan ei millään suunnalla arvostettu. Ohjaajien omista näkökulmista, joihin paljolti myös teatterikritiikki ja julkinen sana samaistui, suurten teatterien jakautuminen ja ryhmäytyminen olivat sellaisten utopioiden tavoittamista, jossa taiteellista etsintää voitiin maksimoida loputtomiin. Mutta kaikella on hintansa eikä ryhmiinjakautumisten tilinpäätöksiä ole vielä kunnolla tehty.
Tampereen Teatterin sisällä toimi vuosina 1989–1992 Kaisa Korhosen johtama Musta Rakkaus -niminen ryhmä. TT-Frenckellin näyttämöllä se teki sarjan kiinnostavia esityksiä, erityisesti Raimo Grönbergin, Tuija Vuolteen, Puntti Valtosen ja Matti Rasilan kannattelemina.
Helsingin kaupunginteatteri jakautui 1987–1990 suuren näyttämön ryhmäksi, jota johtivat Jotaarkka Pennanen ja Kari Rentola sekä toisaalta pienen näyttämön ryhmäksi Ritva ja Kalle Holmbergin saadessa sen käyttöönsä. Tanssiryhmä jatkoi itsenäisenä ryhmänä Jorma Uotisen johdolla tehden eri näyttämöille. Vaikeuksia oli eniten suuren näyttämön ohjelmistossa, ns. vakava draama veti huonosti yleisöä ja osittain sitä myös tehtiin täysin tilanteesta piittaamatta: skenografiat olivat synkkiä ja sekavia, näytelmien maailmat vaikeasti aukeavia, kyynisiä ja umpikujamaisia.
Suhteellisen synkkäilmeistä yleiskuvaa laitosteatterissa työskennelleet ohjaajat saattoivat rakentaa, sillä aikaa, kun vanhemman polven ohjaajat tai komediantekijöiksi leimautuneet kollegat huolehtivat ns. yleisökappaleista. Sitä paitsi 1980-luvun nousukauden parempi taloudellinen tilanne merkitsi, että joinain vuosina voitiin vielä näytellä tyhjemmillekin huoneille ilman välitöntä henkilöstön lomautusuhkaa. Leikkausten alettua ei enää. Teatterialan ammattiliitotkin joutuivat pakon edessä suostumaan säästötalkoisiin.
Vuodeksi 1990–1991 jaettiin Turun Kaupunginteatteri kolmeen osaan, kolmen ohjaajan ympärille, Mikko Majanlahden toimiessa muodollisesti taiteellisena johtajana. Laura Jäntti, Juha Malmivaara ja Erik Söderblom tekivät tuon näytäntövuoden työtä omien erillisten näyttelijäryhmiensä kanssa. Tavoitteina oli pienempien ryhmien kautta syntyvä identiteetti ja sitoutuminen. Sisäisesti ryhmät eivät olleet edes orgaanisesti syntyneitä, kuten Mustan Rakkauden ryhmä, vaan ne koostuivat vuosien varrella Turkuun kerääntyneestä henkilökunnasta. Tuotannollinen vapauden kaipuu tuotti kuitenkin improvisoituja ratkaisuja ja suuressa teatterissa koordinoivan ennakkosuunnittelun puute näkyi väistämättä kohoavina kustannuksina kuten tekniikan ylitöinä.
Turun kaupungin puolelta jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosen nimittäminen johtajaksi 1991–1992 oli toiseen äärimmäisyyteen menevä hätäratkaisu akuutin johtajuusongelman ratkaisuksi. Tällainen ulkopuolisen gurun tai toimitusjohtajan linja, jossa hallintojohtaja nostetaan ainakin joksikin aikaa tuottajavastuuseen, voidaan yhtälailla nähdä johtajuuskriisin ilmentymänä. Teatteriväessä moni koki haluttomuutta ottaa taloja hoidettavakseen. Ympäri maata kuitenkin työskenteli teatterinjohtajina ammattitaitoisia arkisia puurtajia, jotka hoitivat työnsä odottaen, että teatterien julkisia avustuksia paremmin ennakoimaan vihdoin saataisiin kauan valmisteltu teatterilaki. He eivät ehkä aina olleet taiteellisesti erityisen vetovoimaisia, mutta heidän työnsä näkyi vastuullisessa arjessa.
Suuri lama 1990-luvun alkuvuosina ja alenevat julkiset avustukset tekivät teatterien taloudellisesta tilanteesta entistä ankeamman. Silloin jouduttiin monin paikoin myös lyhytaikaisiin lomautuksiin. Monia vuosia oli valmisteltu teatteri- ja orkesterilakia, jonka piti vihdoin vähentää valtion rahoituksen harkinnanvaraisuus ja saada se perustumaan laskennallisiin henkilötyövuosiin. Mutta se astuikin voimaan tilanteessa, jolloin valtiolla ei ollut mahdollisuutta toteuttaa rahoitusta täysimääräisenä. Myös kunnat vähensivät rahoitustaan juuri tuolloin. Irtisanomiset ja paikkojen täyttämättä jättäminen alkoi toimia itseään vastaan 1990-luvun alussa.
Takana oli kahdeksankymmenluvun valtaosalle teattereista taloudellisesti sittenkin huoleton ja siksi myös egoistinen, narsistinen ja yhteisöistä piittaamaton aikakausi.