Erään kokonaiskuvan ohjelmistoista 1930-luvulla on esittänyt tuleva teatterikriitikko Maija Savutie, joka toimi Valtion Teatterikomitean sihteerinä 1940-luvulla. Hän teki runsaasti selvityksiä ja päätyi melko jyrkkään toteamukseen, että viihteellinen ohjelmisto on dominoinut suomalaista teatteritoimintaa, ja että kotimaisestakin draamasta oli suunnilleen yhden käden sormella laskettavissa vakavasti ja yhteiskunnallisesti orientoituneet draamat. Monelta osin tämä yleiskuva pitää paikkansa. Taiteellisesti ja kunnianhimoisesti […]

Ohjaajien ammattikunta ansaitsee jo huomionsa aikavälillä 1930–1959. Teatterien johtajat ja näyttelijät olivat ohjanneet Kaarlo Bergbomista ja oman teatterinsa johtoon asettuneesta August Aspegrenista alkaen. Esitysten ylöspanojen keskeisenä huolena oli vaadittavien ”näyttämökuvien” eli tapahtumapaikkojen lukumäärä ja vaativuusaste. Harald Molander edusti Svenska Teaternissa johtajakaudellaan huolellista tila-ajattelua. Suomenkielisellä puolella Jalmari Hahl tunsi vuosisadan vaihteen esteettistä keskustelua ja korosti nimenomaan […]

Syksyllä 1939 toiminta jatkui kutakuinkin normaalisti, vaikka ”painostavan tunnelman vallitessa”, koska Moskovassa käytiin neuvotteluja alueluovutuksista Karjalan kannaksella, Suomenlahden saarilla ja Hankoniemellä. Hitlerin ja Stalinin hyökkäämättömyyssopimuksen salaista lisäpöytäkirjaa Suomen ja Baltian jättämisestä Neuvostoliitolle ei tunnettu. Teattereissa syksyn tilanne näkyi oikeastaan vain Kansanteatterin Lumisota-näytelmän harjoitusten keskeyttämisenä.       Neuvostoliiton hyökätessä 30.11.1939 suurin osa teattereista lopetti toiminnan […]

Kulttuurisesti 1950-lukua on syytä tarkastella hyvinkin erillään pysyneiden sosiaalisten piirien tai osakulttuurien kautta. Tapana on ollut korostaa Suomessa sitä optimismia ja eteenpäin katsomista, jollaisen alkajaisfanfaariksi on tarjottu Peter von Baghia seuraten vuotta 1952: Helsingin Olympialaisia, viimeisten sotakorvausten maksamista, cocacolan maihinnousua, Korean sodan tuomaa noususuhdannetta, ulkomaankaupan vähittäistä elpymistä. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat lapset kävivät täpötäysiä kouluja ja koko […]

Teatterikäyttöön oli Suomessa rakennettu taloja varsin satunnaisesti. 1800-luvulla rakennetuista vanhoista teatterisalongeista Viipurin teatteri oli tuhoutunut ja raunio jäänyt rajan taakse. Porin Teatteri, Åbo Svenska Teatern, Svenska Teatern i Helsingfors ja Kansallisoopperan käytössä oleva nykyinen Aleksanterin teatteri olivat edelleen käytössä. Joissakin kaupungeissa oli 1800-luvun lopun kaupungintaloihin valmistunut osittain käyttökelpoisia näyttämöitä, jotka majoittivat kaupungissa sen porvaristaustaisen teatterin esim. […]

Suomessa teatterit onnistuivat ohjelmistojen yllättävän ajankohtaisella syväluotauksella tekemään itsestään merkittävän nimenomaan 1960-luvulla muutostilassa olleiden yhteisöllisten identiteettien artikuloijana: sisällissodan, lapuanliikkeen ja jatkosodan näkyminen ohjelmistoissa toi katsomoihin paljon aktiivisia mieskatsojia. Karjalan evakkojen ja koko maata koskeneen maaltamuuton kollektiivisille draamoille löytyi myös peilinsä näyttämöiltä. Kun 1970-luvun puolella vieläpä siirryttiin suomalaisten agraarihenkisten klassikoiden runsaaseen esittämiseen, se tehtiin yhtäältä nostalgisessa […]

Huvi- ja musiikkinäytelmien osuus ohjelmistoissa säilyi suurena 1970-luvun loppuun asti. Niiden keskinäisissä painopisteissä tapahtui kuitenkin eräitä murrosvuosista kertovia muutoksia. Itävaltalainen, unkarilainen ja saksalainen klassinen operetti (säveltäjinä Strauss, Millöcker, Lehar, Kalman, Benatzky), sekä sen perilliset sotien välisen ajan iskelmiä hyödyntävät ns schlaageri-operetit (Abraham) palasivat joiltain osin vielä 1950-luvulla ohjelmistoihin, mutta sai vuodesta 1957 alkaen pahan kilpailijan: anglo-amerikkalaisen musikaalin. 1960-luvun […]

Teatteritaiteen saama julkisuus kasvoi voimakkaasti sanoma- ja aikakauslehtien määrän ja tilan kasvaessa. Tähti- ja näyttelijähaastattelujen lisäksi jatkui jo 1950-luvulla kehittynyt varsin analyyttinen tapa kirjoittaa arvosteluja, esitellä kirjailijoita, arvioida ohjaajan ja näyttelijöiden osuutta. Poliittiset ja esteettiset intohimot teatterin ympärillä lisäsivät tarvetta erittelyyn, kiistakirjoituksiin ja ulkomaan reportaaseihin. 1960- ja 1970-luvuilla teatterikirjoittaminen oli siis runsasta ja erittelevää. Sanomalehdistön […]

Ralf Långbacka ylittelee rajoja Tärkein kahden kieliryhmän välissä risteillyt ohjaaja oli Ralf Långbacka (1932–). Närpiössä syntynyt ja Åbo Akademissa opiskellut Långbacka ehti opiskella hetken Berliinissä juuri ennen Bertolt Brechtin kuolemaa (1956) ja perehtyä Eino Kaliman Tshehov-ohjauksiin. Assisteerattuaan ja ohjattuaan Lilla teaternissa hänet nimitettiin Åbo Svenska Teaternin johtajaksi (1960–1963), missä hän onnistui sekä klassikoiden että uusien näytelmien ohjaajana. […]