Teattereiden kokonaiskatsojaluvut nousivat jyrkästi 1950-luvun lopulta 1970-luvulle tullessa. Miljoonan katsojan raja rikottiin vuonna 1969 ja kahden miljoonan vuotuisen katsojan raja laskutavasta riippuen noin vuonna 1973. Lukumäärä vakiintui pian noin 2,6 miljoonaksi, mistä se 1980-luvulla on tullut hiukan alas, mutta on sittemmin pysytellyt noin 2,2 miljoonan tuntumassa. Valtionapua saavien teatterien lukumäärä oli pitkään ollut 28 ja […]
6.6Ohjaajanimet ja ”kansa”
7Teatterin moninaisuus ja vahvan talouden vuodet 1978—1992
Akateemisen nuorison uudenlainen orientoituminen alkoi tarkoittaa ”1970-luvun” kääntymistä ”1980-luvuksi”. Sitä leimasi irtisanoutuminen neuvostouskollisesta kommunismista ja toisaalta jatkuvan teollisen kasvun ideologiasta. Uuden ajan merkkeinä alettiin tunnistaa luonnonsuojelun ja ekologisen ajattelun nousu: saasteiden ja päästöjen vähintäminen ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen piti ottaa vihdoin ja kunnolla agendalle. Keskustan ja sosialidemokraattien sementoima edustuksellinen parlamentarismi haastettiin ”kansalaistottelemattomuuden” ja suoran toiminnan […]
7.1Jouko Turkka teatteriestetiikan suunnannäyttäjäksi
Jouko Turkan merkitystä 1970- ja 1980-luvun teatteriestetiikalle ei voida ohittaa. Helsingin kaupunginteatteriin siirryttyään hän teki merkittävimmän ohjauksensa jo vuonna 1976. Se oli Hannu Salaman romaaniin Siinä näkijä missä tekijä -perustuva dramatisointi ja esitys. Siinä kirjailija Harri Salminen yrittää selvittää Tampereen Pispalan jatkosodan aikaisen kommunistisen vastarintaliikkeen toimintaa ja sen epäonnistumista: kuka oli ohranan, eli valtiollisen poliisin vasikka, […]
7.2Ryhmäteatterin vahva vuosikymmen
Koulutus ja teatterikenttä 1970-luvun lopulla Suomen Teatterikoulun opetuksesta vuodesta 1971 alkaen vastasivat nuoret teatterilaiset, näyttelijä Eero Melasniemen ja ohjaaja Raija-Sinikka Rantalan johdolla. Olennainen uudistus oli ohjaaja- ja dramaturgikoulutuksen yhdistäminen saman katon alle näyttelijöiden kanssa. Tärkeäksi tuli yhteinen menetelmällinen opetus, jonka ytimeksi ohjaajantyön lehtorin Kaisa Korhosen ja dramaturgian lehtorin Outi Nyytäjän johdolla luotiin huolellinen näytelmien analyysimenetelmä ns. […]
7.3Suurten näyttämöiden estetiikka ja ohjelmistojen muutokset
Suurten teatterien muuttuvat ohjelmat Suomen Kansallisteatterin tilanne 1970-luvulla oli monella tavalla vaikea. Pääjohtajaksi oli Arvi Kivimaan (1950–1974) jälkeen nimitetty Kai Savola (1974–1991) Tampereen Työväen Teatterista. Yhdessä vaimonsa, dramaturgi Terttu Savolan kanssa hän pyrki tuomaan Kansalliseen ennen muuta kiinnostavaa eurooppalaista ohjelmistoa. Savolat pitivät esillä vallankäytön, diktatuurin ja totalitarismin teemoja. Mutta 1970-luvulla, jolloin Suomen voimakas ohjaustaide ja nuorten teatterintekijöiden saama […]
7.4Vaihtoehtoja ja uusia avauksia
Nuoremman polven ammattilaisia oli 1980-luvun alussa hakeutunut myös pienempiin teattereihin, jotka tarjosivat työpaikkoja. Niissä nähtiin näinä vuosina tuoreen oloisia johtajakausia. Lappeenrannan kaupunginteatteri oli ohjelmistollisesti jo ollut kiinnostava teatterinjohtaja Markku Savolaisen kaudella 1975–1980 dramaturginaan Maaria Koskiluoma. Tilanne parani vielä Kari Paukkusen aikana 1980–1985. Erityinen tapaus oli vuonna 1984 valmistunut Huojuva talo. Maria Jotunin 1930-luvulla kirjoittaman, perheväkivaltaa ensimmäisen polven […]
7.5Teatterikoulutuksen ”hullut vuodet” ja uudet avaukset
Teatterikoulutuksen kiertolaiselämä Kansallisteatterin pienen näyttämön kattokerroksen saleissa, HTY:n Paasitalossa ja Koiton talossa (Yrjönkatu) väheni, kun Teatterikoulu 1978 pääsi siirtymään vanhaan oppikouluun Ehrensvärdintielle Helsingin Eiraan. Jo vuosikymmenen alusta alkaen oli suunniteltu Pasilaan monitaiteellista korkeakoulurakennusta, mutta ajan myötä vanhentuneesta ja moneen kertaan uusitusta suunnitelmasta luovuttiin vasta pitkän väännön jälkeen 1980-luvulla. Yhdistettäviksi aiotut oppilaitokset pysyivät erillään ja niiden […]
7.6Johtajuuskriisi ja ryhmäytyminen laitosteattereissa
Ralf Långbackan johtajakauden päättyessä 1987 Helsingin kaupunginteatterissa ohjaajien, Kalle Holmbergin, Jotaarkka Pennasen ja Kari Rentolan sekä koreografi Jorma Uotisen ja dramaturgi Ritva Holmbergin sopimukset jatkuivat. Koska kukaan ei halunnut yksinään ottaa johtajuutta, siitä joutui vastaamaan hallintojohtaja Aulis Salovaara. Sen sijaan kokeiltavaksi otettiin teatterin jakaminen pienempiin toimintayksiköihin. Suuriin laitosteattereihin nimittäin kohdistui pysyvä kritiikki: niitä ja niiden suuria näyttämöitä pidettiin liian suurina. […]
7.7Teatterilaki laman kynnyksellä
Suomen taloudellista tilannetta ja yhteiskuntailmapiirin kehitystä 1990-luvun alkaessa leimasi vuosina 1991–1992 kärjistynyt taloudellinen lama. Pitempään jatkunut taloudellinen nousu ja säätelyn purkaminen olivat johtaneet villeihin vuosiin, velkarahoitteiseen osake- ja kiinteistökeinotteluun. Syksystä 1991 alkaneen romahduksen jälkeen jouduttiin julkisessa taloudessa säästökuureille ja priorisoimaan vaikeasti priorisoitavia asioita. Pankkeja oli valtion toimesta pakko pitää pystyssä pahempien vahinkojen välttämiseksi. Julkisessa keskustelussa […]
8Rakennemuutos, eriytyvät yhteisöt ja etiikka 1992—2015
Lamavuosien vaikutusta teatterien rahoituspohjaan 1990-luvun alkuvuosina on kommentoitu jo edellisen jakson lopussa. Seurauksena oli monin paikoin kasvavaa riippuvuutta katsojaluvuista ja ohjelmiston keventymistä, vaikka asian osoittaminen tarkasti on hankalaa. Henkilöstöihin teattereissa se vaikutti siten, että eläköityvien tilalle ei palkattu uusia, ainakaan pysyville kiinnitykselle ja samalla vierailevien näyttelijöitten käyttöä vähennettiin. Myös pysyvien ohjaajien vakansseja jätettiin tyhjäksi ja pyrittiin […]