Tanssielokuva – tanssin ja liikkuvan kuvan liitto

Tanssin ja audiovisuaalisen median fuusiosta puhutaan useilla eri termeillä. Englannin kielellä taidemuotoa kuvataan sanoilla dance film, screen dance, video dance, physical cinema, dance for camera jne. Yhtä vakiintunutta termiä lajille ei ole. Nimitysten kirjo kertoo taidemuodon moninaisuudesta, johon vaikuttavat tekijöiden suuntautuneisuus sekä se, lähestyykö tekijä tai katsoja mediaa enemmän tanssin vai elokuvan näkökulmasta. Tanssielokuvan tekijöiden tausta voi olla elokuva- tai tanssialalla. Lisäksi tanssielokuvallisia teoksia syntyy myös muilla taiteenaloilla, kuten esimerkiksi mediataiteessa, esitystaiteessa ja musiikkivideotaiteessa, sekä eri taiteiden fuusioissa.

Voidaan puhua tanssista kankaalla tai kankaalle tai jopa näyttöjen tanssista. Tämä kertoo tanssin ontologisesta tulkinnan väljyydestä ja paljastaa puhujan näkemyksen tanssin roolista tässä mediassa. Tanssiteos voidaan taltioida sellaisenaan audiovisuaaliseen muotoon tai muokata uudelleen näyttämöteoksen filmatisoinniksi, jolloin motiivina on luoda tanssiteoksesta uskollinen toisinto ruudulle. Tanssi voi olla sisäänkirjoitettuna elokuvaan sen keskeisenä kerronnan keinona tai tarinallisena kontekstina, jolloin tavoite on luoda elokuva, jossa tanssi on yksi ilmaisun väline. Tanssi – tai pikemminkin liike ja sen järjestely – voi ilmetä myös liikkuvan kuvan tai useiden kuvapintojen montaasina, niin sanottuna kuva-alojen koreografiana video- ja mediataiteessa.

Keskeistä tässä alati kehittyvässä taidemuodossa on tanssitaiteen ja liikkuvan kuvan fuusioituminen taiteelliseksi tuotokseksi, jossa kummankin taidemuodon menetelmien kirjoa on käytetty moninaisesti. Audiovisuaalisilla ja koreografisilla keinoilla luodaan rytmiä, ilmaistaan tarinaa ja välitetään tunnetta ja siten luodaan kuvallisessa mediassa koettu ajan lineaarinen jatkumo, jossa toiminnalla on merkittävä rooli.

Suomen kielessä tanssielokuva on ehkä yleisimmin käytetty termi, vaikka muitakin nimityksiä käytetään, kuten tanssivideo, kokeellinen elokuva ja fyysinen elokuva. Nämä termit ovat vahvasti kulttuuri- ja kontekstisidonnaisia, ja niihin liittyy eri taiteen muotoihin yhdistettyjä mielikuvia. Tässä tekstissä termiä tanssielokuva käytetään sen laajassa merkityksessä: se kattaa kaikki erilaiset tanssin ja liikkuvan kuvan yhdistelmät.

Tanssin ja elokuvan yhteinen historia

Tanssin ja elokuvan suhde on historiallisesti ollut hyvin läheinen. Ensimmäisissä liikkuvien kuvien kokeiluissa tanssilla oli merkittävä rooli. Elokuvan uranuurtajista niin Thomas Edison (1896) kuin Lumièren veljeksetkin (1899) kuvasivat Loïe Fullerin Serpentine Dancen[1] tyyliin esiintyneitä tanssijoita. Kiinnostavalla tavalla liikkuvat henkilöt, tanssijat, akrobaatit ja muut fyysiset esiintyjät olivat monien alkuajan elokuvallisten tutkielmien ja dokumentointien kohteena.

Elokuvaprojektorin, editoinnin ja äänielokuvan kehittymisen myötä kehittyi myös elokuvateollisuus, ja elokuvasta tuli nopeasti yleisön suosimaa ja kaupallisesti merkittävää

viihdettä. 1920-luvun mykkäelokuvissa fyysinen ilmaisu oli suuressa roolissa. Aluksi äänen liittäminen elokuvaan ei tuottanut tyydyttävää tulosta, joten liikkeillä, eleillä ja tapahtumilla oli suuri painoarvo mykkäelokuvan tarinankerronnassa ja tunteiden ilmaisussa. Tästä hyvinä esimerkkeinä ovat amerikkalaisen mykkäelokuvan sankareiden, Buster Keatonin Harold Lloydin ja Charlie Chaplinin uran alkuajan elokuvat, jotka ilmaisukeinoiltaan edustavat puhtaasti fyysisen kerronnan elokuvaa[2].

Äänen mukana tanssi

Äänen tultua mukaan elokuvakerrontaan 1930-luvulla musikaalielokuvista tuli nopeasti merkittävä elokuvan lajityyppi. Hollywoodin kaupallisesti menestyneissä musikaalikomedioissa tanssi ja musiikki olivat keskeisessä roolissa. Musikaalielokuvat, joissa tanssia on pääosin tunnelmaa kohottavissa musiikkinumeroissa, voidaan jakaa kahteen kategoriaan: backstage-musikaaleihin ja integroituihin musikaaleihin. Backstage-musikaalissa tarina sijoittuu pääosin teatterin tai tanssin maailmaan. Niissä tanssi tapahtuu siellä, missä se oikeassa maailmassakin tapahtuisi, kuten harjoitussaleissa tai esityslavoilla. Tällaisia elokuvia ovat mm. 42nd Street (1933), Cabaret (1972), Moulin Rouge! (2001) ja Burlesque (2010). Tanssi- ja musiikkikohtaukset voivat myös olla tarinaa kuljettavia elementtejä, jolloin puhutaan integroidusta musikaalista. Niissä roolihenkilöt puhkeavat tanssimaan ja laulamaan kesken tarinan, sen tapahtumapaikoilla. Integroituja musikaalielokuvia ovat mm. Singing’ in the Rain (1952), West Side Story (1961), La La Land (2016) ja monet Disney-animaatiot, kuten Kaunotar ja hirviö (1991) ja Frozen (2013), sekä lukuisat muodon kanta-isäksi kutsutun ohjaaja-koreografi Busby Berkeleyn[3] elokuvat.

Mitkään genrerajat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, ja elokuvassa voi olla sekä backstage- että integroidun elokuvan elementtejä, kuten klassikkoelokuvassa Singing’ in the Rain, jossa roolihenkilöt työskentelevät teatterialalla, mutta henkilöiden tunnetilat purkautuvat tanssina ja lauluna esimerkiksi kadulla, kuten Gene Kellyn roolihahmon tunnetussa laulu- ja tanssikohtauksessa[4].

Draamallisissa tanssielokuvissa tapahtumat sijoittuvat usein jollain tapaa tanssin maailmaan, mutta niissä keskeistä on tarinan kuljetus, jossa tanssilla on oma merkittävä roolinsa, kuten elokuvissa Flashdance (1983), Dirty Dancing (1987), Billy Elliot (2000), StepUp-elokuvat(2006, 2008, 2010, 2012, 2014, 2019 ) ja Black Swan (2010). Oma lajityyppinsä ovat baletti- ja oopperaelokuvat, joissa musiikki on usein läpisävelletysti kantavana elementtinä, kuten klassikkoelokuvissa Red Shoes (1948), The Tales of Hoffmann (1951) sekä Carlos Sauran flamencon ilmaisuvoimaan luottavissa elokuvissa Veren häät (1981) ja Carmen (1983).

Musikaalielokuvien yhtenä omana erityislajina voidaan nähdä intialaiset Bollywood-elokuvat, joissa tanssi ja laulunumerot ovat osa elokuvakerrontaa ja musikaalille tunnusomaiset piirteet, kuten tunteiden selkeys, yhteisöllisyys ja onnellinen loppu, ovat usein läsnä. Bollywood-elokuvan erityispiirre on musikaalinumeroiden esiintyminen lähes kaikissa pitkän draamaelokuvan genreissä draamasta jännitykseen ja toimintaelokuviin.

Melissa Bianco Borellin toimittama antologia The Oxford Handbook of Dance and the Popular Screen[5] purkaa ansiokkaasti tanssin eri ilmenemismuotoja ja merkityksiä sekä liikkuvan kehon representaatioita populaarielokuvassa. Kirja tarkastelee tunnettuja elokuvia ja populaaria mediaa niiden rakentamien ja vahvistavien kehollisten kulttuurien ja identiteettien näkökulmista. Useat draamalliset tanssielokuvat hyödyntävät ideologisia vastakkainasetteluja ja rakentavat dramatiikkaa kärjistämällä sosioekonomisia, kulttuurisia, taidepoliittisia, sukupuolisia, seksuaalisia tai etnisiä binäärisyyksiä. Populaarielokuvissa tanssi edustaa usein väylää vapautumiseen, muutokseen tai kasvuun tai toimii laajempana sosiopoliittisena metaforana, kuten elokuvissa Dirty Dancing, Flashdance, Black Swan ja Billy Elliot. Antologian eri kirjoittajat analysoivat valtavirtamediaan sisäänrakennettuja representaation kerroksia. Tarina, henkilöhahmot, tanssin laji, liikkeen laatu ja tapa kuvata sitä johdattelevat tulkintaamme ja usein myös vahvistavat binäärisiä ideologioita. Myös Judy Mitoman toimittama kirja Envisioning Dance on Film and Video[6] on kattava katsaus 1900-luvun pääosin amerikkalaisen tanssielokuvan kehitysvaiheisiin. Kirjan useiden esseiden kautta avautuu myös valaisevia näkökulmia tanssielokuvan käytännön työhön.

Kokeellinen elokuva

Eräs keskeisimmistä 1940-luvulta alkaneen avantgarden ja kokeellisen elokuvan uuden suuntauksen taiteilijoista oli elokuvantekijä ja -tutkija, runoilija, tanssija-koreografi Maya Deren. Hän tutki ja kehitti kuvaus- ja leikkausmenetelmiä ja loi omat määritelmänsä tanssielokuvalle. Hän oli ensimmäisiä tanssielokuvan teoreetikkoja, ja elokuvan lisäksi hänen vaikutuksensa kaikuu edelleen muun muassa feministisen teorian, kulttuurin ja psykologian tutkimuksissa.[7] Hänen elokuvallinen tutkielmansa A Study in Choreography for Camera (1945) (’Tutkielma koreografiasta kameralle’) ja siitä kirjoittamansa elokuvateoreettiset tekstit toivat esiin kolme pääpiirrettä kameran ja tanssin suhteesta:

1. Filmi vapauttaa koreografian ajasta ja tilasta: kohtaus voi alkaa yhdestä paikasta ja jatkua luontevasti toisessa paikassa.
2. Elokuva voi tehdä supertanssijan: esimerkiksi hyppy voi olla tavallista pidempi tai korkeampi tai piruetti pyöriä minuutteja
3. Tanssielokuvaa tehtäessä on unohdettava teatteritila: kun aika muuttuu, myös katsojan fokus ja ympäristön merkitys muuttuvat.[8]

Postmoderni tanssi ja elokuva

Postmodernin taiteen noustessa esiin 1960-luvulla myös tanssin ja kuvataiteen tekijät alkoivat kiinnostua liikkuvan kuvan mahdollisuuksista. Amerikkalaisen modernin tanssin keskeisistä tekijöistä elokuvalliseen ilmaisuun suuntautuivat muun muassa Merce Cunningham ja Yvonne Rainer.

Merce Cunningham käytti liikkuvaa kuvaa oivaltavasti näyttämöteoksissaan, mutta myös adaptoi tanssiteoksiaan kuvalliseen muotoon sekä tuotti elokuva- ja videoteoksia. Cunninghamilla oli pitkäkestoinen luova kumppanuussuhde avantgardistisen musiikin säveltäjän John Cagen kanssa, ja hänen urallaan oli suuri vaikutus postmoderniin tanssiin ja myös tanssielokuvaan. Cunninghamin yhteistyö sellaisten liikkuvan kuvan taiteilijoiden kuin Eliot Caplan[9], Nam June Park[10] ja Charles Atlas kanssa tuotti useita merkittäviä kokeellisia teoksia, joissa tanssi, kuvailmaisu ja musiikki fuusioituivat. Yhteistyö Atlasin kanssa alkoi varhaisista videotöistä 1970-luvun alussa ja jatkui aina 2010-luvulle saakka[11]. Atlas ohjasi myös Cunninghamista kertovan dokumentin Merce Cunningham: A Lifetime of Dance (2000), jossa on dokumentaarista materiaalia ja uudelleenfilmatisointeja teoksista Biped ja Pond Way. Viimeisin, Alla Kovganin ohjaama ja postuumisti valmistunut uran alkuvuosikymmeniin keskittyvä dokumentti Cunningham (2019) sisältää paljon ennennäkemätöntä dokumentaarista materiaalia sekä visuaalisesti upeita, ryhmän tanssijoiden esittämiä uusia stereoskooppisia filmatisointeja peräti neljästätoista Cunninghamin teoksesta[12].

Koreografioissaan Cunningham halusi painottaa katsojan katseen ja tulkinnan vapautta ja liikkeen autonomiaa. Hänelle merkityksellisiä olivat liike itsessään ja tanssijan tulkinta liikkeestä. Kuvan kanssa työskennellessään hän huomioi tarkkaan kuva-alan koon ja katsomistavan (televisio, elokuvakangas tai näyttämö), jotta tanssi välittyisi parhaalla mahdollisella tavalla katsojalle eri medioissa.[13]

Yvonne Rainer on yksi 1960-luvulta alkaneen postmodernin tanssin ja kokeellisen elokuvan keskeisistä taiteilijoista. Hän yhdisti jo varhaisissa koreografisissa töissään liikettä, tekstiä ja kuvallista ilmaisua luoden monitulkintaisia mutta ilmaisullisesti rikkaita teoksia.

Heräävä feministinen elokuvateoria ja kokeellisen kerronnan mahdollisuudet johtivat Rainerin siirtymään kohti elokuvaa 1970-luvun alussa.[14] Hänen ensimmäinen pitkä fiktioelokuvansa Lives of Performers (1972) on intiimi, moni-ilmeinen tutkielma esiintyjyydestä. Rainerin elokuvien teemoissa omat kokemukset ja elämäntapahtumat nivoutuvat niiden aiheisiin ja henkilöhahmoihin. Elokuvissaan hän on hyödyntänyt henkilökohtaisia kokemuksiaan syrjinnästä, seksuaalisuudesta, sairaudesta ja taiteilijuudesta suodattaen ne oman feministisen arvomaailmansa ja kokeellisen estetiikantajunsa läpi ja rikkoen elokuvan narratiivisia ja rakenteellisia konventioita.[15]

Rainerin elokuvat sisältävät paljon monimerkityksellistä tekstiä eri kerroksissa ja ovat vaikeasti ymmärrettäviä, kuivan koomisia, raivoisia ja fragmentoituneita, mutta samaan aikaan intiimejä ja assosiatiivisesti monitulkintaisia.[16] Hänen vahvasti feministiset elokuvansa puuttuvat erilaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin ikä- ja sukupuolisyrjinnästä mentaalisiin sairauksiin. Fiktiivisyyden ja dokumentaarisuuden rajaa hämärtävissä elokuvissa tanssi ja taiteilijuus ovat läsnä, usein henkilöhahmojen ja tapahtumien kautta, kuten Lives of Performers -elokuvassa, tai tanssin pariin sijoittuvissa kohtauksissa. Rainerille keho ja liike ovat yksi monista keinoista, joilla laajentaa assosiatiivista elokuvailmaisua ja välttää suoraviivaista tarinallisuutta. Rainer ei silti ole koskaan hylännyt tanssia ja palasi sen pariin 2000-luvulla. Yhä edelleen valtavirtaelokuva kaipaa Rainerin kaltaisia kertomuksen ja henkilöhahmojen ylivoimaa haastavia elokuvantekijöitä, joiden töissä poliittisuus ulottuu elokuvan keinoihin ja kameran tapaan tarkastella ihmistä, erityisesti naista.[17]

Suomalaisen kokeellisen elokuvan pioneereihin lukeutuva kuvataiteilija Eino Ruutsalo teki modernin tanssin uranuurtajan Riitta Vainion kanssa ensimmäiseksi suomalaiseksi tanssilyhytelokuvaksi meritoidun elokuvan Kotka (1962). Se on visuaalisesti pelkistetyn graafinen, tanssijan ekspressiiviseen ilmaisuun ja Otto Donnerin perkussiiviseen musiikkiin luottava elokuva vapauden kaipuusta. Ruutsalon ja Vainion yhteistyö jatkui taiteilijamuotokuvaelokuvassa Romutaiteilija (1965). Ruutsalo teki myös filmiemulsion manipulointiin perustuvan Kineettisiä kuvia (1962), jossa erilaiset maalaus-, raaputus- ja muut filmimateriaalin muokkaustekniikat saivat aikaan abstraktin, dynaamisesti liikkuvien kuvien virran. Kineettisiä kuvia on modernin kokeellisen elokuvataiteen klassikkoteos, jonka kuva-alan liikkeen voi hyvin nähdä myös eräänlaisena tanssina. Se kuuluu nykyään myös New Yorkin modernin taiteen museon MoMan ja Pariisin Pompidou-keskuksen kokoelmiin.[18]

Tanssielokuvan uusi tuleminen 1980-luvulta lähtien

Musiikkivideoiden läpimurto ja videokuvauslaitteistojen kehittyminen 1980-luvulla vaikuttivat nykyisen tanssielokuvan estetiikkaan. Musiikkivideoiden lyhyt muoto ja kaupallisuus toivat mukanaan uudenlaisen kuvaamisen ja nopeatempoisen leikkauksen sekä liikkuvan kuvan erilaiset efektoinnit. Katsojakunta laajeni nopeasti Sky-Channelin, MTV:n ja muiden televisiokanavien kautta. Tanssintekijät omaksuivat nopeasti videon ilmaisuvälineenä, ja uudet lyhyet tanssielokuvan muodot yleistyivät. Uusien tekijöiden ja ilmaisumuotojen myötä tanssielokuvalle syntyi myös uusia tuotantorahoituksia ja esitysalustoja. Esimerkiksi Britannian BBC:n ja Channel 4:n tanssielokuvasarjoissa tehtiin useita laadukkaita tanssielokuvia, joita esitettiin televisiossa niille omistetulla ohjelmapaikalla. Tanssin ja elokuvan synteesi kehittyi yhä moninaisempiin suuntiin ja sai uusia yleisöjä. Elokuvaohjaaja David Hinton työskenteli brittiläisen fyysisen teatterin ryhmän DV8:n kanssa ja adaptoi ryhmän näyttämöteoksia elokuvalliseen muotoon. Hintonin ohjaamat elokuvat Dead Dreams of a Monochrome Man (1990)[19], Strange Fish (1992)[20] ja Touched (1994) tasoittivat tietä myöhemmille DV8-ryhmän tuottamille elokuville Enter Achilles (1995), ohjaajana Clara van Gool, ja Cost of Living (2004), ohjaajana Lloyd Newson, joissa draamaelokuvan kaarta kuljetetaan mukaansatempaavasti fyysisen teatterin ja tanssin keinoin.

Tanssin, elokuvan ja musiikin tekijöiden yhteistyö on ollut usein hedelmällistä. Säveltäjä-ohjaaja Thierry de May on ohjannut useita tanssielokuvia[21] muun muassa Anne Teresa de Keersmaekerin kanssa, ja tunnetuin niistä on Rosas danst Rosas (1997), vuonna 1983 ensi-iltansa saaneesta samannimisestä teoksesta tehty filmatisointi. De Mayn tanssielokuvat eri koreografien kanssa ovatkin kuva-alan ja liikkeen rytmin kiehtovia sommitelmia.[22]

Tanssielokuvan runsaan muotokielen ja uusien tekijöiden myötä se löysi tiensä myös elokuva- ja tanssifestivaaleille, gallerioihin ja yksinomaan tanssielokuvaan keskittyneisiin tapahtumiin. Maailmalle syntyi useita verrattain pieniä tanssielokuvafestivaaleja vaihtelevin elinkaarin ja yleisöin. Suomessa vuosina 2008–2018 järjestetty kansainvälinen Loikka-tanssielokuvafestivaali herätti laajaa kiinnostusta, minkä seurauksena tekijäkunta sekä tietoisuus tanssielokuvasta kasvoivat nopeasti.[23] 2000-luvulla vauhdikkaasti kehittyvien digitaalisten elokuvaformaattien ja levityskanavien myötä tanssielokuva on levinnyt ympäri maailmaa, ja sitä esitetään festivaalien ja lineaarisen television ohjelmien lisäksi useilla digitaalisilla media-alustoilla, kuten Vimeossa, Youtubessa ja jopa maksukanavilla. Tanssielokuvan myynti ja levitys on kuitenkin edelleen haastavaa, ja tekijät, erityisesti lyhyt- ja kokeellisen elokuvan tekijät, harvoin saavat elantonsa yksin siitä. Laadukas tanssielokuva voi kuitenkin kiertää festivaalikentällä laajasti ja saavuttaa siten mittavia yleisöjä ja tuoda tekijälleen näkyvyyttä.

Suomalaisen tanssielokuvan historia on edelleen pitkälti dokumentoimaton. Aiemmin mainitun Ruutsalon Kotkan lisäksi useat taiteilijat ovat hyödyntäneet tanssillista ilmaisua liikkuvan kuvan teoksissaan. Valokuvataiteilija Antero Takala toteutti vuonna 1972 televisiolle ”Romeo ja Julia” -videoteoksen, jossa lähtökohtana oli balettiesityksestä otetut ja elektronisesti prosessoidut valokuvat. Mediataiteilija Marikki Hakola on tehnyt tanssia sisältäneitä liikkuvan kuvan teoksia jo 1980-luvulta lähtien yhteistyössä monien keskeisten tanssitaiteilijoiden kanssa, kuten Sanna Kekäläisen, Kirsi Monnin, Ari Tenhulan (Piipää, Cricket, Telephone, Gyrus), Soile Lahdenperän (Lucy in the Sky), Ismo-Pekka Heikinheimon (TransVersum), Jyrki Karttusen, Alpo Aaltokosken (Lumottu lapsi), Nina Hyvärisen (Luonnotar) ja Johanna Nuutisen (Mirages) kanssa[24]. Ohjaaja Joe Davidow[25] on toteuttanut tanssielokuvia mm. koreografi-tanssijoiden Jorma Uotinen ja Carolyn Carlsson kanssa, ja koreografi, tanssija Rea Pihlasviita muodosti videotaiteilija Kimmo Koskelan kanssa tuottoisan työparin, joka toteutti useita tanssivideoteoksia 1990-luvulla. Lisäksi elokuvaohjaajat Saara Cantell, Kiti Luostarinen, Pia Andell ja Samuli Valkama sekä monimediataiteilijat Milla Moilanen, Kim Saarinen ja Marja Helander ovat tehneet kiinnostavia ja palkittuja tanssielokuvia. Tanssitaiteilijoista Mikko Kallinen ja Hanna Brotherus ovat meritoituneet tanssielokuvan saralla 2000-luvulla, samoin useat muut kotimaiset tanssin tekijät. Kimmo Alakunnas oli ensimmäinen koreografian maisteriohjelmassa tanssielokuvan (Muurahainen, 2010) lopputyönään tehnyt opiskelija.

Elokuvallisen ilmaisun muotojen kirjo

Modernit tanssilyhytelokuvat edustavat laajasti erilaisia elokuvamuotoja. Ne voivat olla tarinavetoisia, animaatioita, kokeellista visuaalista kerrontaa ja vahvasti kineettisiä. Niiden tarinoissa tai tunnelmissa voi olla draamaa, huumoria, kauhua, scifiä tai musiikki-ilottelua. Tanssielokuvan kerronta ei myöskään rajaa ulos mitään tanssilajeja tai -tyylejä. Baletti, steppi, katutanssi, jazz, flamenco, nykytanssi ja erilaiset etniset kansantanssin lajit ovat laajalti edustettuina elokuvissa. Elokuvan tai tanssin muotoon tai genreen perustuvan jaottelun sijaan kiinnostavampaa onkin ehkä tarkastella elokuvissa käytettyjä kehollisen ja elokuvallisen ilmaisun keinoja.

Monet tanssielokuvat käyttävät elokuvallisia keinoja rikkaasti, ja kuvaustapa, leikkauksen rytmi ja äänen käyttö ovat harkittuja, innovatiivisia ja rajoja rikkovia. Hilary Harrisin vähäeleinen, kirkas elokuvatutkielma Nine Variations (1966) on klassikkoesimerkki kuvakomposition ja leikkauksen vaikutuksesta tanssin tulkintaan. Tanssielokuvasta välittyy ohjaajan koreografinen ajattelu, joka laajentuu koskemaan ei vain elokuvassa nähtyä tanssia vaan kaikkia siinä käytettyjä keinoja. Liz Agisin ja Billy Cowien lyhytelokuvassa Motion Control (2002) kameran liike, leikkauksen rytmi, äänimaailma ja jopa elokuvan värimaailma luovat vahvan dystooppisen, kauhuelokuvan keinoja lainaavan koreografisen kokonaisuuden, jota korostaa Agisin voimakas esiintyminen. Tanssielokuva voi rakentua myös esiintyjän varaan, kuten Marline Millarin The Greater the Weight (2008), jossa ohjaaja on adaptoinut Dana Michelin näyttämösooloteoksen elokuvaksi ja jossa hän harkitulla kuvakompositiolla antaa katsojalle tilaa tarkentaa huomionsa tanssijattaren ilmaisun rikkauteen.

Tanssielokuvat pyrkivät usein herättämään katsojassa tarinaan samaistumisen ja tunteen kuljetuksen lisäksi kineettistä empatiaa. Elokuva voi pyrkiä välittämään kinesteettistä kokemusta tai jopa kehon sisäisiä tuntemuksia, kuten ahdistavaa mutta kaunista painottomuutta kuten Julie Gautierin elokuvassa Ama (2018) tai luonnonvoimien väkevyyttä, kuten Sérgio Cruzin elokuvassa Hannah (2010). Elokuva voi myös luoda kehon, tilan ja siinä olevien elementtien välille liikkeessä välittyvän suhteen, kuten Steven Briand tekee animaatiota hyödyntävässä elokuvassaan Frictions (2011).

Tanssin tapahtumapaikka on myös yksi elokuvakerronnan keino. Tanssielokuvien tuotanto-olosuhteista johtuen elokuvien kuvauspaikkoina on usein helposti saavutettavia tiloja: hylätyt rakennukset ja ihmisten kodit, luonnon ympäristöt, kuten metsät, niityt ja rannat, tai julkiset, urbaanit tilat, kuten öiset kadut, tunnelit ja tehdashallit. Elokuvantekijät harmillisen usein päätyvät käyttämään kliseisiä lokaatioita, ja elokuva kompastuu toisteisiin valintoihin. Esimerkiksi tyhjiin varasto- tai tehdasrakennuksiin sijoittuvia tanssielokuvia on kymmenittäin. Ohjaaja Thomas Freundlichin ja koreografi Valtteri Raekallion tragikoominen ja napakka kotimainen lyhytelokuva Cold Storage (2016) sijoittuu eksoottisen arktiselle jäätikölle – kiinnostavaan miljööhön, joka tukee elokuvan tarinaa – mikä on varmasti vaikuttanut osaltaan elokuvan poikkeukselliseen festivaalimenestykseen.

Oma erillinen lajityyppinsä ovat tanssista ja sen tekijöistä kertovat dokumentit. Tanssidokumentteja on lyhyistä pitkiin, henkilökuvista eri tanssilajien esittelyihin sekä tanssia ilmaisumuotona avaaviin dokumenttisarjoihin, kuten BBC:n tuottama vuonna 2019 julkaistu Move, jossa koreografi Akram Khaan johdattaa katsojan tanssin maailmoihin. Tekijädokumenteista maininnan arvoinen on Wim Wendersin pitkä tanssidokumentti Pina (2011), jossa on dramatisoituja otteita ja näyttämöfilmatisointeja useista Pina Bauschin keskeisistä teoksista. Tanssielokuva voi myös olla niin sanottu autofiktio, jossa tarina perustuu keskushenkilön elämään, mutta kerronta nojaa koreografisiin ja fiktiivisiin elokuvan keinoihin, kuten lukuisia palkintoja voittaneessa Kovganin ja Hintonin ohjauksessa Nora (2008). Elokuvan koreografi zimbabwelaissyntyinen Nora Chipaumire esittää runollisen elokuvan pääroolissa useita hahmoja nuoruutensa elämänvaiheista, ajalta ennen maanpakoa ja lähtöään tanssijan uralle länteen.

Tanssi on läsnä nykypäivänä myös mainoksissa, videopeleissä ja monenlaisissa digitaalisissa ympäristöissä. Nykybaletin koreografi William Forsythen ja Thierry de Mayn upea lyhytelokuva One Flat Thing, Reproduced (2006) on esimerkki siitä, kuinka tanssielokuvan kuvamateriaali voi olla lähtökohtana uudessa digitaalisessa mediakokonaisuudessa. Monimediainen Synchronous objects on internetsivusto, jossa elokuvan kuvamateriaalia hyödynnetään tanssiteoksen koreografian visuaaliseen analysointiin. Myös myöhemmin julkaistu, laajempi Motion Bank -sivusto käyttää kuvallista aineistoa monipuolisesti merkittävien nykytanssin tekijöiden työn ja metodien analysointiin ja visualisointiin. Näiden uusmediapohjaisten sivustojen perustana on sekä tanssiteosten erimuotoiset taltioinnit että niiden uusmediaan nojaavat, jopa interaktiiviset visualisoinnit, jotka avaavat teosten koreografisia periaatteita.

Viime vuosikymmenten uudet teknologiset innovaatiot, kuten 360°-kuvaus, kuvan digitaalinen manipulointi ja virtuaaliseen muotoon digitoitu liikekaappaus, mahdollistavat tanssille ja liikkeelle jatkuvasti uusia muotoja ja ulottuvuuksia audiovisuaalisessa mediassa. Populaari viihde, elokuvat, pelit ja virtuaaliset sisällöt hakevat vaikutteita tanssillisuudesta, mistä esimerkkinä ovat Matrix-elokuvassa (2006) nähdyt taisteluliikkeet, joissa toismaailmaiset hidastukset, taipumiset ja syöksyt luovat oman tunnistettavan liikekielensä. Tälle vaikuttumisen, lainaamisen ja inspiroitumisen polulle ei ole näkyvissä päätepistettä, vaan kehojen digitaalinen muokkaaminen, todellisuuksilla leikittely ja koreografinen ajattelu jatkuvat eri konteksteissa ja medioissa laajentaen tanssin monimediaista kenttää.

Tie tanssielokuvien tekijäksi ja ohjaajaksi voi olla moninainen. Moni koreografi tekee näyttämöteosten rinnalla elokuvallisia töitä, mutta osa tekijöistä päätyy kokonaan elokuva-alalle. Esiintyvinä artisteina aloittaneet Busby Berkeley, Gene Kelly ja Bob Fosse saivat elokuvakoreografisten töittensä myötä jalansijaa myös elokuvaohjaajina ja menestyksellään näyttivät esimerkkiä ja tasoittivat tietä seuraajilleen. Usean tanssitaiteilijan tie on vienyt kohti monipuolista audiovisuaalista kenttää, jossa aukeaa mahdollisuuksia kirjoittamiseen, koreografioimiseen, kuvaamiseen ja ohjaamiseen. Kotimaisista tekijöistä tanssija-koreografeina aloittaneet Kati Kallio ja Thomas Freundlich ovat päätyneet urallaan työskentelemään lähes yksinomaan kuvallisessa mediassa.

Nykypäivän tanssielokuvantekijän on syytä tutustua historiaan, välineisiin ja elokuvan kieleen ja etsiä oma estetiikkansa käytännön tekemisen kautta. Alalle on viimein saatu erillisien kurssien lisäksi myös akateemista koulutusta, kun Lontoon The Place -koulussa alkoi maisteriohjelma vuonna 2018. Tanssielokuvan ohjelmistojen kuratointi on myös oma erityisosaamisen alueensa, ja tanssielokuvan kulttuurihistoriallinen kontekstointi, sen puute ja merkitys ovatkin nousseet alan sisäisen debatin aiheiksi[26]. Tanssielokuvan moderni tutkimus ja teoretisointi on silti edelleen yllättävän ohutta, ja elokuvan ja tanssin tutkimus ovat pysyttäytyneet hienovaraisesti etäällä toisistaan. Viime vuosikymmeniltä löytyy kuitenkin tanssielokuvan tekemistä ja historiaa avaavia sekä sitä teoretisoivia ansiokkaita julkaisuja, joihin kannattaa tutustua[27].

Elokuva on yksi monista medioista, joissa tanssi ja liikeilmaisu voivat kertoa vahvaa tarinaa, välittää tunteita ja herättää vaikuttavia kinesteettisiä kokemuksia. Tanssielokuvan laaja kirjo, välineiden saavutettavuus ja tallennuksen ja levityksen helppous sekä uudet digitaaliset monimediaiset muodot ovat tehneet siitä yhä merkittävämmän hybriditaiteen lajin, johon yhä useampi tekijä tarttuu, minkä ansiosta se myös elää ja kehittyy jatkuvasti. Tanssielokuva muuntuu yhä monimuotoisemmaksi, kun taidelajien väliset rajat hälvenevät, tekijöiden määrä lisääntyy, muodot avautuvat ja esitys- ja levitysmahdollisuudet laajenevat.

Viitteet

1 Loye (Loïe) Fuller (1862–1928) oli amerikkalaissyntyinen modernin tai niin kutsutun vapaan tanssin ja valaisuteknologian pioneeri. Vaudeville-esiintyjänä hän kehitti Yhdysvalloissa omia improvisatorisia tanssinumeroitaan, joissa hän käytti runsaaseen silkkikankaiseen pukuun heijastettuja valoefektejä. Fullerin vuonna 1891 kehittämä serpentiini- tai käärmetanssi (Serpentine Dance) herätti huomiota ja sai monet imitoimaan tyyliä. Fuller muutti tunnustuksen ja itsenäisyyden toivossa pian Eurooppaan, missä hän jatkoi valaisu- ja pukututkielmiaan, jotka hän myöhemmin patentoi. Asetuttuaan Pariisiin hänestä tuli art nouveau -liikkeen ruumiillistuma. Visuaalisesti vaikuttavat, symbolistiset sooloteokset soveltuivat hyvin elokuvallisten tutkielmien aiheeksi. https://en.wikipedia.org/wiki/Loie_Fuller

2 Physical cinema -termiä käytetään edelleen kuvaamaan fyysiseen kerrontaan keskittyvää, usein sanatonta elokuvaa. Sen juuret ovat vaudeville-teatterin perinteessä, ja siinä hahmot ja tapahtumat ovat koomisen kärjistettyjä.
Keaton: https://en.wikipedia.org/wiki/Buster_Keaton, videotutkielma Keatonin fyysisestä komediasta; https://www.youtube.com/watch?v=UWEjxkkB8Xs,
Chaplin: https://en.wikipedia.org/wiki/Charlie_Chaplin; Modern Times 1936: https://www.youtube.com/watch?v=GLeDdzGUTq0,
Lloyd: https://en.wikipedia.org/wiki/Harold_Lloyd; Safety Last 1923: https://www.youtube.com/watch?v=VFBYJNAapyk.

3 Berkeleyn filmografia sisältää yli 50 elokuvaa, joissa hän toimi ohjaajana, koreografina tai musikaalinumeroiden ohjaajana. Hän tuli kuuluisaksi suurista musikaalikohtauksista ja kehitti oman tapansa käyttää erikoisia kuvaustekniikoita luodakseen huimia visuaalisia efektejä koreografioimistaan joukkokohtauksista. Kooste kaleidskooppimaisista joukkokohtauksista Warner Bros -arkistoista https://www.youtube.com/watch?v=PNCwYuXndP0&t=86s

4 Singing in the Rain: https://www.youtube.com/watch?v=D1ZYhVpdXbQ

5 Borelli, Melissa. Bianco. (toim.) 2014. The Oxford handbook of dance and the popular screen. Oxford University Press, USA.

6 Judy Mitoma, Elizabeth Zommer, Dale Ann Stieber. 2002. Envisioning Dance on Film and Video. Psychology Press.

7 Kappenberg, C. & Rosenberg, Douglas. 2017. ”After Deren”. The International Journal of Screendance, 3.

8 Deren, Maya. 2005. Essential Deren; Rosenberg, D. 2012. Screendance: Inscribing the ephemeral image.

9 Esimerkiksi elokuvalliset teokset Points in Space (1986), Beach Birds for Camera (1991/1993): https://www.youtube.com/watch?v=Fq2r7kUu-nM.

10 Muun muassa teokset Merce by Merce by Paik part One and Two (1975 & 1978).

11 Pitkäaikainen yhteistyö Atlasin kanssa tuotti videokokeiluja sekä useiden teosten filmatisointeja. Muun muassa Walkaround Time (1973), Channels/Inserts (1982), Coast Zone (1983), Pond Way (1998) Melange (2000), Interscape (2001) ja Ocean (2010).

12 Tuoreessa Cunningham-elokuvassa nähdään uudet filmatisoinnit teoksista: Suite for Two 1950s, Septet (1953), Suite for Five (1956), Antic Meet (1958), Summerspace (1958), Rune (1959), Crises (1960), Aeon 1961, Winterbranch (1964), Rainforest (1968), Canfield (1969), Tread (1970), Second Hand (1970).

13 Lee, Eun Yi. 2013. The Emergence and Definition of Screen Dance; Shanahan, Eamonn B. 2014. SCREEN DANCE – THE GENESIS OF AN ART FORM; Mitoma, J. 2002. Envisioning dance on film and video.

14 Rainer on puhunut elokuvan pariin siirtymisensä syistä useissa haastatteluissa, kuten Artforumin videolla: https://www.artforum.com/video/interview-with-yvonne-rainer-2011-29229. Carol Armstrongin ja Catherine de Zegherin kirjassa Women Artists at the Millennium (2006, s. 5) on siteeraus, jossa Rainer mainitsee syikseen kasvavan feministisen ajattelun ja ikääntyvän kehon muutokset. ”I made the transition from choreography to filmmaking between 1972 and 1975. In a general sense my burgeoning feminist consciousness was an important factor. An equally urgent stimulus was the encroaching physical changes in my aging body.

15 Brechtian Journeys: Yvonne Rainer’s Film as Counterpublic Art. Art Journal, 68(2), 76–93.

16 Rainerin elokuvia: Lives of Performers (1972), Film About a Woman Who… (1974), Kristina Talking Pictures (1976), Journeys from Berlin/1971 (1980), The Man Who Envied Women (1985), Privilege (1990) ja MURDER and murder (1996).

17 Lucca, Violet. 2017 ”MOVING BEYOND.” Film Comment 53, no. 4: 42.

18 Taanila, Mika. 1985. Seitsemännen taiteen sivullisia – Kokeellinen elokuva Suomessa 1933–1985.

19 Dead Dreams of a Monochrome Man: https://www.dv8.co.uk/projects/archive/dead-dreams-of-monochrome-men–film

20 Strange Fish: https://www.dv8.co.uk/projects/archive/strange-fish–film

21 De Mayn ja Keersmaekerin yhteisiä elokuvia ovat mm. 21 etydiä tanssille (1989): https://www.youtube.com/watch?v=Yqin4Q7oKKE, Hoppla (1989): https://www.youtube.com/watch?v=qTOlNcZAJ5A, Achterland (1990): https://www.youtube.com/watch?v=bW_k06Vtcko

22 De Mayn töitä muiden koreografien kanssa: Dom Svobode kor. Iztok Kovac, Musique de tables kor. Vim Vandekyebus ja One Flat Thing Reproduced, kor. Forsythe (katso myös osio ”Tekijyys”)

23 Hanna Pajala-Assefan perustama Loikka festivaali järjestettiin Helsingissä vuodesta 2008. Festivaali oli ensimmäinen vuotuinen tilaisuus nähdä tanssielokuvaa ja tekijöiden kokoontua Suomessa. Festivaalin ja Loikan organisoimien koulutusten sekä alan laajempi edistäminen vaikuttivat tanssielokuvan nousuun 2000-luvulla. Festivaalin 10-vuotisfestivaalilla 2018 esitettiin elokuvien lisäksi myös uusia virtuaalisia teoksia tanssin näkökulmasta kuratoidussa ohjelmistossa.

24 Marikki Hakolan töitä: https://www.kroma.fi/category/dancefilm/ ja https://www.mirages.fi.

25 Davidow: https://www.joedavidow.com/dance_drama_films.php.

26 Mm. Douglas Rosenberg tuo esiin kirjassaan Screendance: Inscribing the Ephemeral Image (2012) festivaalien viihdyttävyyttä painottavan sarjakuratoinnin, mikä saa elokuvat vertautumaan toisiinsa historiallisessa tyhjiössä.

27 Katrina McPherson: Making Video Dance (2006), tanssielokuvan tekemisen käytäntöjä luotaava perusopas (uusi, editoitu versio julkaistu 2018); Sheryll Dodds: Dance on Screen: Genres and Media from Hollywood to Experimental Art (2001), historiallinen ja analyyttinen teos; Judy Mitoma: Envisioning Dance on Film and Video (2002), kirjaa tanssin ja liikkuvan kuvan historiaa sekä antaa tilaa tekijöiden näkökulmille. Tuoreimpia aihetta käsitteleviä kirjoja ovat Erin Branniganin teos Dancefilm: Choreography and the Moving Image (2010), joka pyrkii syntetisoimaan elokuvan ja tanssin teorioita ja huomioimaan taiteiden ristikkäiset vaikutukset tanssielokuvaan, sekä Douglas Rosenbergin tanssielokuvan toimintakenttää kriittisesti tarkasteleva Screendance: Inscribing the Ephemeral Image (2012). Tanssielokuvan aiheista löytyy myös lukuisia konferenssijulkaisuja, artikkeleja ja tutkielmia.

Lähteet

Armstrong, Carol & Zegher, Catherine de. 2006. Women Artists at the Millennium. Cambridge, MA: MIT Press.

Borelli, Melissa. Bianca. (toim.). 2014. The Oxford handbook of dance and the popular screen. Oxford University Press, USA.

Brannigan, Erin. 2010. Dancefilm: choreography and the moving image. Oxford University Press.

Deren, Maya. 2005. Essential Deren: Collected Writings on Film by Maya Deren, edited by Bruce R. McPherson. New York: Documentext.

Glahn, Philip. 2009. Brechtian Journeys: Yvonne Rainer’s Film as Counterpublic Art. Art Journal, 68(2), 76–93.

Kappenberg, Claudia. & Rosenberg, Douglas. 2017. After Deren. The International Journal of Screendance, 3.

Lee, Eun. Yi. 2013. The Emergence and Definition of Screen Dance. 현대영화연구논문[Contemporary Film Studies], 16.

Lucca, Violet. 2017 ”MOVING BEYOND.” Film Comment 53, no. 4: 42.

McPherson, Katarina. 2006/2018. Making video dance: a step-by-step guide to creating dance for the screen. Routledge.

Mitoma, Judy. 2002. Envisioning dance on film and video. Psychology Press.

Rosenberg, Douglas. 2012. Screendance: Inscribing the ephemeral image. Oxford University Press.

Shanahan, Eamonn B. 2014. SCREEN DANCE – The genesis of an art form. Thesis for Crawford College of Art & Design

Taanila, Mika. 1985. SEITSEMÄNNEN TAITEEN SIVULLISIA – Kokeellinen elokuva Suomessa 1933–1985, artikkeli suomalaisen kokeellisen elokuvan historiasta https://mikataanila.com/wp-content/uploads/2014/02/7-taiteen-sivullisia.pdf

Digitaaliset lähteet

Artforum. Yvonne Rainerin haastattelu vuodelta 2011. Verkkosivusto: https://www.artforum.com/video/interview-with-yvonne-rainer-2011-29229 Haettu 21.4.2021.

EAI Electronic arts intermix. Video- ja mediataiteen verkkoarkisto. https://www.eai.org/artists/merce-cunningham/titles Haettu 6.4.2021.

Gadsby, Ruby, Gray, Ruby, Kronkop, Tal & Pendlebury, Molly Ann. Neljä elokuvaa tanssielokuvan MA-opiskelijoilta https://www.youtube.com/watch?v=Sgnu4KjsMLI&t=2102s Haettu 10.2.2021

London Contemporary Dance School, MA in Screendance. Verkkosivusto: https://www.theplace.org.uk/ma-screendance-0 Haettu 10.2.2021.

Magnolia Pictures. Cunningham-elokuva verkkosivusto: https://www.cunninghammovie.com Haettu 20.3.2021

Magnolia Pictures. Cunninham-elokuvan tiedotusmateriaalia: https://www.magnoliapictures.com/cunningham-press-kit Haettu 20.3.2021.

Motion Bank. Nykytanssin verkkosivusto.: http://motionbank.org Haettu15.3.2021

Senses of Cinema; Maya Deren. Verkkosivusto: http://www.sensesofcinema.com/2002/great-directors/deren-2/ Haettu 21.4.2021

Synchronous Objects. Verkkosivusto: https://synchronousobjects.osu.edu Haettu 15.3.2021.

Synchronous Objects. Video teoksen visualisoinneista: https://www.youtube.com/watch?v=v2REtWg6-bo Haettu 15.3.2021.

Elokuvat

Dead dreams of a Monochrome Man. Ohjaaja Divid Hinton, perustuen Lloyd Newsonin näyttämöteokseen. Leikkaaja John Costelloe, esiintyjät Lloyd Newson, Nigel Charnock, Russell Maliphant, Douglas Wright. Tuottajat Vijay Armani ja David Hinton. Iso-Britannia, 1990.

Strange Fish. Ohjaaja David Hinton, elokuva-adaptointi Hinton ja Newson perustuen Lloyd Newsonin näyttämöteokseen Strange Fish. Kuvaaja Nic Knowland, leikkaaja John Costelloe, esiintyjät Kate Champion, Nigel Charnock, Jordi Cortes Molina, Wendy Houstoun, Diana Payne-Myers, Melanie Pappenheim (vocals), Lauren Potter, Dale Tanner. Tuottaja David Stacey/DV8. Iso-Britannia, 1992.

One Flat Thing reproduced. Ohjaaja Thierry De Mey, koreografia William Forsythe.

Forsythe-ryhmän tanssijat: Yoko Ando, Cyril Baldy, Francesca Caroti, Dana Caspersen, Amancio Gonzalez, Sang Jijia, David Kern, Marthe Krummenacher, Prue Lang, Ioannis Mantafounis, Jone San Martin, Fabrice Mazliah, Roberta Mosca, Georg Reischl, Christopher Roman, Elizabeth.

Waterhouse, Ander Zabala. Tuotanto MK2TV / ARTE France / The Forsythe Company / Forsythe Foundation / ARCADI / Charleroi Danses. https://www.numeridanse.tv/en/dance-videotheque/one-flat-thing-reproduced Ranska, 2006.

Motion Control. Ohjaaja David Alexander Anderson, koreografia Liz Aggiss/Billy Cowie, kuvaus Simon Richards. leikkaus Mark Richards, musiikki Billy Cowie. Tuotanto Arts Council of England & BBC, Tuottajat Bob Lockyer (BBC) ja Rodney Wilson (Arts Council of England). https://vimeo.com/316804174 Iso-Britannia, 2002.

The Greater The Weight. Ohjaus ja tuotanto Marlene Millar ja Philip Szporer, koreografi ja tanssi Dana Michel, kuvaus Bill Kerrigan, leikkaus Dexter X. Tuotanto The Conseil des arts et des lettres du Québec ja Bravo!FACT tuella. Traileri: https://vimeo.com/23335298 Kanada, 2008.

Ama. Ohjaus Julie Gautier; koreografi Ophélie Longuet, kuvaus Jacques Ballard, leikkaus Jérôme Lozano, musiikki ’Rain in your black eyes’, Ezio Bosso, Sony Music Entertainment. Tuotanto Spark Seeker/Les Films Engloutis. https://www.youtube.com/watch?v=bdBuDg7mrT8 Ranska, 2018.

Hannah. Ohjaus, tuotanto, leikkaus ja äänisuunnittelu Sérgio Cruz, kuvaus Dominik Rippl, Sérgio Cruz ja Tom Ellis, esiintyjä Hannah Dempsey. Tuotantotuki South East Dance, Calouste. https://vimeo.com/44534411 Iso-Britannia, 2010.

Friction. Ohjaus Steven Briand ja Julien Jourdain de Muizon, koreografia Clara Henry, kuvaus Pierre Yves Dougnac musiikki ja äänisuunnittelu Moritz Reich & Agathe Courtin, visuaaliset efektit Francis Cutter & Benoit Masson, animointi Natalianne Boucher, Camille Chabert, Luca Fiore, Sarah Escamilla. https://vimeo.com/29220752 Ranska, 2011.

Cold Storage. Ohjaus ja kuvaus Thomas Freundlich, koreografia Valtteri Raekallio, musiikki Kimmo Pohjonen, leikkaus Jukka Nykänen, tanssi Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio. Tuottaja Aino Halonen. Tuotantotuki Suomen elokuvasäätiö (SES), YLE, Loikka tanssielokuva festivaali, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Suomi, 2016

Nora. Ohjaus Alla Kovgan ja David Hinton, koreografia Nora Chipaumire, kuvaus Mkrtich Malkhasyan, leikkaus Alla Kovgan, tuottaja Joan Frosch, esiintyjät Nora Chipaumire, Souleymane Badolo ja useat avustajat. Tuotanto EMPAC DANCE MOViES Commission 2007, tukijat The Jaffe Fund for Experimental Media, Performing Arts – Experimental Media ja Performing Arts Center, Rensselaer Polytechnic Institute, Troy, NY, USA. Iso-Britannia, Yhdysvallat, Martinique, 2008

Muurahainen/Ant. Ohjaus, koreografia, käsikirjoitus ja lavastus Kimmo Alakunnas, kuvaus David Berg, leikkaus Tiina Aarniala ja Kimmo Alakunnas, esiintyjät Jaakko Nieminen ja Kimmo Alakunnas. Tuotanto: Teatterikorkeakoulu https://vimeo.com/76713611 Suomi, 2010.

Muita elokuvaviitteitä

42nd Street (1933) https://en.wikipedia.org/wiki/42nd_Street_(film)

A Study in Choreography for Camera / MAYA DEREN (1945) https://youtu.be/Dk4okMGiGic

Billy Elliot (2000) https://en.wikipedia.org/wiki/Billy_Elliot

Black Swan (2010) https://en.wikipedia.org/wiki/Black_Swan_(film)

Cabaret (1972) https://en.wikipedia.org/wiki/Cabaret_(1972_film)

Carmen / Carlos Saura ( 1983) https://en.wikipedia.org/wiki/Carmen_(1983_film)

Cunningham/Alla Kovgan, GR/FR/US, 93’ (2019) https://www.cunninghammovie.com https://www.imdb.com/title/tt8574836/

Dirty Dancing (1987) https://en.wikipedia.org/wiki/Dirty_Dancing

Film About a Woman Who… (1974) https://www.imdb.com/title/tt0071497/?ref_=tt_sims_tt

Flashdance (1983) https://en.wikipedia.org/wiki/Flashdance

Frozen (2013) https://en.wikipedia.org/wiki/Frozen_(2013_film)

La La Land (2016) https://en.wikipedia.org/wiki/La_La_Land

Lives of Performers (1972) https://www.imdb.com/title/tt0068865/

Merce Cunningham: A Lifetime of Dance/Charles Atlas, US/FR/UK, 90’ (1999) https://www.imdb.com/title/tt0316238/

Moulin Rouge! (2001) https://en.wikipedia.org/wiki/Moulin_Rouge!
Nine variations on a dance theme / Hilary Harris (1966/67) https://youtu.be/03Qa3KMxXWc

Pina (2011) https://en.wikipedia.org/wiki/Pina_(film)

Rosas danst Rosas (1997) https://www.youtube.com/watch?v=vlLZExpgBOY

Singing in the Rain (1952) https://en.wikipedia.org/wiki/Singin%27_in_the_Rain

Step Up (2006) https://en.wikipedia.org/wiki/Step_Up_(film)

The Red Shoes (1948) https://en.wikipedia.org/wiki/The_Red_Shoes_(1948_film)

The Tales of Hoffmann (1953) https://en.wikipedia.org/wiki/The_Tales_of_Hoffmann_(1951_film)

Veren Häät (Blood Wedding) / Carlos Saura (1981) https://en.wikipedia.org/wiki/Blood_Wedding_(1981_film)

West Side Story (1961) https://en.wikipedia.org/wiki/West_Side_Story_(1961_film)