Kirja on ensimmäinen suomenkielinen kokoava esitys länsimaisen esittävän taidetanssin historiallisista kehityslinjoista ja pääpiirteistä. Se on lähestyttävä yleisteos, joka kuvailee, esittää ja analysoi taidetanssia 2020-luvun näkökulmista. Kirja on suomenkieliselle yleisölle tarkoitettu ja täkäläisistä lähtökohdista kirjoitettu. Se täydentää Teatterikorkeakoulun oppimateriaaleja, joista mainittakoon Suomen taidetanssin historiaa; Tanssiva tutkimus: menetelmiä ja lähestymistapoja tanssintutkimukseen ja Yhteisö ja taide: teemoja ja näkökulmia 2000-luvun laajentuneeseen toimintakenttään.

Kirjan tekeminen lähti liikkeelle käytännön tarpeesta ajankohtaiseen yleisesitykseen. Olemme järjestäneet sen kronologisesti, koska maailman kompleksisuuden rinnalla tunnistamme tarpeen jäsentää tanssin historiaa niin, että taiteilijoita ja tekijöitä tarkastellaan suhteessa oman aikakautensa viitekehyksiin ja ilmiöihin. Kronologisesta jäsennyksestä huolimatta teosta ei ole tarkoitettu välttämättä luettavaksi alusta loppuun, vaan artikkelit risteävät sisäisten viitteiden ja jaettujen teemojen kautta. Sähköisen muodon etuna on paitsi joustava navigointi, myös mahdollisuus täydentää teosta tulevina vuosina, esimerkiksi vielä puuttuvilla artikkeleilla 1990- ja 2000-luvun tärkeistä ilmiöistä.

Kirjan tarkoitus on lähestyä historiaa tästä ajasta käsin: lukea kaanonia uudelleen, miettiä, mikä menneessä resonoi juuri nyt ja nostaa esiin myös aiemmin poissuljettuja historioita ja vähälle huomiolle jääneitä tekijöitä. Olemme tietoisia siitä, että 2020-luvulla tarvitaan Eurooppa-keskeisen, miltei yksinomaan valkoisia tekijöitä ja normatiivisia ruumiita korostavan historian kyseenalaistamista. Tässä kehityksessä olemme vasta alkumetreillä. Toivomme, että kirja rikastaa käsityksiä ja laajentaa ymmärrystä tanssitaiteesta – siitä, miten tanssi on eri aikoina ollut monipuolisesti taiteellisen ajattelun, kokeilun ja kehityksen alue ja aina suhteessa kulttuuriseen ympäristöönsä.

Tarkastelu ulottuu tanssin rituaalisista käytänteistä antiikin ja baletin pitkiin historioihin, 1900-luvun taidetanssin kehityksen yksityiskohdista 2000-luvun tanssin ja teknologian vuorovaikutukseen sekä mustan esityksen ja vammaistanssin tärkeisiin teemoihin. Kirjan kahdeksantoista kirjoittajaa ovat aiheidensa asiantuntijoita, taiteilijoita ja tutkijoita. He edustavat sitä tanssitaiteen ja tutkimuksen kenttien lomittumista, joka tekee tanssitaiteen tutkimuksesta Suomessa niin erityislaatuista. Tämä elimellinen sidos näkyy esimerkiksi tavassa kirjoittaa tanssista ruumiillisena praktiikkana sekä tarpeessa sanallistaa sitä. Se näkyy erilaisten koreografisten prosessien ymmärtämisenä ja tanssin käsittelemisenä osana kulttuuria ja yhteiskuntaa. Kirjoittajien tehtävänä on ollut miettiä uusia tapoja tarkastella aiheitaan ja niiden välisiä temaattisia kietoutumia ja kerrostumia. Taustaltaan erilaiset kirjoittajat hyödyntävät teksteissään monenlaisia lähteitä tanssiteoksista historiallisiin arkistoihin ja taiteellisista työskentelytavoista ajankohtaisiin teoreettisiin keskusteluihin. Toimittajina olemme halunneet säilyttää kirjoittajien omat tulkinnalliset painotukset sen sijaan, että olisimme yhdenmukaistaneet niitä.

Kirjaan ehdotetut ja valitut näkökulmat ja teemat heijastelevat sitä, miten tutkimuksellinen ote – keskustelu tutkimuksen ja esityksen teoretisoinnin kanssa – on yleistynyt sekä taidetanssin yliopistollisessa opetuksessa että nykytanssin tekijöiden keskuudessa. Samalla taideopetuksessa perinteisenä pidetty mestarilta kisällille -pedagogia on lähes kadonnut taiteen korkeakouluopetuksesta ja luokkahuoneesta on tullut kriittisen keskustelun tila. Tanssin historian tarkastelu on laajentunut taiteilijaelämäkertojen ja teoskronologioiden esteettisestä määrittelystä taidetanssin ehtojen ja mahdollisuuksien tarkasteluun sekä tanssin ilmaisukielien ja taiteellisten tavoitteiden analysointiin kysymyksenä suhteesta maailmaan.

Nykyisin ymmärrys historian ja nykypäivän monisäikeisyydestä on rikastunut myös tekijöiden, teosten ja tutkimuksen digitaalisen saavutettavuuden kautta. Voimme tarkastella yhtä aikaa monia, heterogeenisiä ja keskenään ristiriitaisiakin käsityksiä siitä, mitä taidetanssin alueella tapahtuu, mikä tässä on merkittävää kenellekin ja missä erilaisissa viitekehyksissä taide merkityksellistyy. Tanssin tekijät voivat määritellä itse kukin oman suhteensa historiaan. He toimivat erilaisissa viitekehyksissä ja uudenlaisissa globaaleissa verkostoissa ja toimintaolosuhteissa.

Kirjan jokaisen osion alussa on lyhyt koonti kyseisen osion artikkelien sisällöstä.

Rainbow-kokoontumiset ovat esimerkki 1900-luvun loppupuolen new age -rituaaleista. Ensimmäinen kokoontuminen pidettiin Coloradossa 1972. Kuvan eri kansanuskonnoista ja muun muassa Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureista ammentava kehärituaali esitettiin Bosniassa vuonna 2007. Wikimedia Commons

Taidetanssin syntykertomuksia

Osio lähestyy tanssin kaukaisen menneisyyden roolia nykyisen ymmärryksemme muodostumisessa sekä eri tapoja, joilla tuhansien vuosien takaiset ajatukset tanssimisesta ovat toimineet esikuvana ja edustaneet ideaalia erityisesti eurooppalaiselle taidetanssille. Muinaisen Välimeren alueen antiikilla on perusteltu esimerkiksi sekä käsityksiä klassisuudesta ja oikeasta muodosta että vaadittu näiden normien rikkomista. Samaan tapaan erilaiset rituaalisina nähdyt tanssit erityisesti Euroopan ulkopuolelta ovat toisaalta vaikuttaneet perusteluihin taidetanssin ikiaikaisesta merkityksestä ja toisaalta haastaneet Eurooppa-keskeisiä tapoja määrittää, mitä taide oikeastaan on.

Osion aloittaa Jukka O. Miettisen artikkeli Tanssi ja rituaalit, joka purkaa antropologisia käsityksiä rituaalien merkityksestä ja tapoja, joilla rituaalit ovat inspiroineet tanssin tekijöitä. Erityisesti ei-eurooppalaiset rituaalit ovat haastaneet taidetanssin käsityksiä henkisyydestä, ihmiskeskeisyydestä ja yleisösuhteesta ja samalla liudentaneet rajoja esittävien taiteiden välillä.

Artikkelissaan Antiikin taidetanssiajattelun avaamista – tanssi ammattina Manna Satama kysyy, millaista oli hankkia elantoa tanssijana kaksituhatta vuotta sitten. Satama lähestyy itäisen Välimeren alueen kreikkalais-roomalaisen ajan tanssia työsopimusten, esseiden ja muiden aikalaislähteiden näkökulmasta ja pohtii esimerkiksi, mihin ruumiin piirteisiin tai taitoihin tanssijoiden tuli kiinnittää erityistä huomiota ja miksi sekä millaista oli tanssijaksi kouluttautuminen.

Manna Sataman ja Vesa Vahtikarin Tanssiva kuoro antiikin kreikkalaisessa draamassa kuvaa kuoron erilaisia tehtäviä osana näytelmiä, rituaaleja ja muita esityksiä antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa. Satama ja Vahtikari esittelevät, ketkä kuoroissa tyypillisesti esiintyivät, millaisia tehtäviä kuoroilla oli ja miksi kuorojen liikkeellinen ilmaisu oli tärkeää.

Varsinaisen antiikin ajan jälkeen eurooppalainen taide on toistuvasti käyttänyt antiikkiviitteitä erilaisten esteettisten ratkaisujen ja kokonaisten tyylisuuntien yhteisten piirteiden perusteluna. Esittävissä taiteissa antiikilla on perusteltu niin teosrakenteita kuin alastomuuden esittämistä näyttämöllä ja yhtä lailla tarvetta pitäytyä ikiaikaisissa periaatteissa kuin halua uudistaa tanssitaidetta.

Antiikin merkitys taidetanssissa -artikkelissa Hanna Järvinen keskittyy erityisesti tapoihin, joilla suhde antiikkiin sitoo 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taidetanssin osaksi laajempaa kiinnostusta ruumiinkulttuuriin, urheiluun ja ajatuksiin luonnollisesta liikkeestä, sekä siihen, miten nämä teemat kietoutuivat lähtemättömästi ajan pseudotieteellisiin teorioihin valkoisten rotujen ylemmyydestä ja terveestä ruumiista edellytyksenä terveen ja moraalisesti hyveellisen sielun esittämiselle.

HJ

Joutsenlampi, Corella Ballet, pääparina Àngel Corella ja Sarah Lane. 9.2.2012, Gran Teatre del Liceu, Barcelona. © Josep Aznar. MAE. Institut del Teatre.

Baletin ylisukupolvinen jatkumo

Baletin vahvuus on kertomuksessa satojen vuosien yhtenäisestä taiteellisesta kehityksestä, joka alkoi eurooppalaisissa hoveissa 1500-luvulla. Lähemmin tarkasteltuna baletin historiassa on kuitenkin nähtävissä hyvin erilaisia itseymmärryksen tapoja, joissa taidemuodon sisältö ja tarkoitus muuttuvat osana laajempaa kulttuurihistoriallista muutosta. Osion tekstit avaavat niin baletin monipuolista historiaa kuin sen vaikutusta taidetanssiin laajemmin.

Hanna Järvisen laaja artikkeli Baletin kulttuurihistoriaa: eurooppalaisen taidetanssin viisisataa vuotta esittelee baletin historian päälinjoja uuden tanssintutkimuksen valossa. Baletti levisi eurooppalaisten hovien viihteestä suurten tähtien taidemuodoksi, jota opetetaan ympäri maailmaa. Baletin historiaa on kuitenkin kirjoitettu 2000-luvulla uudelleen niin feministisen ja postkolonialistisen tutkimuksen valossa kuin tutkimalla aiemmin vähälle arvostukselle jätettyjä baletin muotoja.

Mikael Aaltosen artikkeli William Forsythen postdraamallinen baletti ja koreografiset installaatiot avaa 1970-luvulla koreografina aloittaneen William Forsythen monia tapoja uudistaa nykybalettia. Baletin, tanssiteatterin, nykytaiteen ja nykytanssin rajapinnoilla liikkuva Forsythe on ehtinyt luoda nahkansa moneen otteeseen ja samalla osoittanut baletin rikkauden taidemuotona juuri jatkuvan uudistumisen kautta.

Hanna Järvisen artikkeli Orientalismi baletissa taas pureutuu syihin baletin itäistä toiseutta eksotisoivien kertomusten taustalla: miksi toiseuden esittäminen on kiinnostanut, mitä se on sallinut valkoisille tekijöille ja mitä tästä Eurooppa-keskeisyydestä on seurannut baletin itseymmärrykselle.

Jukka O. Miettisen artikkeli Orientalismin pitkä historia puolestaan käsittelee tapoja, joilla eurooppalainen tanssitaide on sekä tuottanut käsityksiä myyttisestä idästä että luonut yhteyksiä hyvin erilaisten esittävien taiteiden perinteiden välille.

Osion toisena pistona baletin historiaan Hanna Järvinen keskittyy Vaslav Nižinskin vuonna 1913 esitetyn Kevätuhri-baletin teoshistoriaan. Tanssin historian myyttisenä modernistisena käännekohtana pidetty teos on saanut monet tanssintekijät luomaan siitä omia tulkintojaan. Kevätuhri on taipunut niin romantisoituihin kuvitelmiin primitiivisistä kansoista kuin tällaisten kertomusten tiukaksi kritiikiksikin, yhtä lailla teatraaliseksi kertomukseksi kuin symboliseksi viitteeksi, joka yhdistää uuden liikkeellisen ajattelun osaksi aiempien versioiden historiaa.

HJ

Anna Sokolow teoksessa The Exile (Maanpako). 1939. Sokolow teki useita teoksia juutalaisuudesta, ja tämä sarjan ensimmäinen teos kuvasi kansallissosialismin nousua Euroopassa. Barbara Morgan. Livet,Anne. 1978. Contemporary dance: an anthology of lectures, interviews and essays with many of the most important contemporary American choreographers, scholars and critics. 200–201. New York: Abbeville Press.

Tanssin modernismien ilmenemismuotoja

Tanssin eri muodoissa kehittyi maailmanlaajuisesti hyvin monenkirjavia modernismien ilmentymiä. Länsimaissa ilmiö laajenee valkoisen modernin tanssin kaanonista esimerkiksi afrodiasporisen ja panafrikkalaisen modernin tanssin eri muotoihin, vasemmistolaiseen vallankumoukselliseen tanssiin tai kabareen näyttämöille ja uusiin seuratansseihin. Alusta asti vahvasti transnationaalisissa tanssin modernismeissa tapahtui jatkuvaa vuorovaikutusta yli kansallisten rajojen, kun tanssijat matkustivat esimerkiksi kiertueiden ja koulutuksen motivoimina. Lisäksi monet tekijät työskentelivät erilaisissa ympäristöissä ”taiteen” ja ”viihteen” eroista välittämättä.

Osion laajassa yleisesityksessä Tanssin modernismien kehitysvaiheita 1900-luvulta alkaen Riikka Laakso avaa tanssin modernististen muotojen kehityslinjoja länsimaissa 1900-luvulta alkaen. Modernin tanssin kaanonin kahta keskipistettä, 1920-luvulla kehittynyttä saksalaista Ausdruckstanzia ja 1930-luvulla vahvistunutta amerikkalaista valkoista modernia tanssia, katsotaan 2000-luvun uuden tutkimuksen valossa. Weimarin ajan Saksan tunnetuimman tanssi-ilmiön Ausdruckstanzin lisäksi myös kabareet ja elokuvat olivat tanssin modernismien ilmentymispaikkoja. Ajanjakson tanssi kanavoi kehollista ilmaisua hyvin eri tavoin. Improvisaation avulla haettiin vapaata liikettä samalla kun tekijät pohtivat liikkeen suhdetta esimerkiksi musiikkiin ja tilaan. Rudolf Laban tunnetaan erityisesti harrastajia ja ammattilaisia yhdistäneistä liikekuoroista sekä teoreettisista lähestymistavoista liikkeeseen. Hän kehitti paitsi erilaisia liikeanalyysin muotoja myös liikkeen muistiinmerkitsemisen järjestelmän, labanotaation. Mary Wigmanin usein ekstaattinen tanssi ja järjestelmällinen improvisaatioon perustuva pedagogia vaikuttivat modernin tanssin kehitykseen ympäri maailmaa. Hänen esiintyjänä tekemänsä kiertueet ulottuivat Euroopasta Yhdysvaltoihin jo 1930-luvulla, ja Wigmanin perustamat koulut harjoituttivat tanssijoita molemmilla mantereilla. Kansallissosialistien noustessa valtaan Saksassa tanssin monimuotoisuus kuitenkin väheni ja osa Ausdruckstanzista valjastettiin (keho)poliittisiin tarkoituksiin.

Yhdysvalloissa 1930-luvulla kehittynyt moderni tanssi sen sijaan painotti liikkeen muotoa. Kunkin koreografin henkilökohtaisen liikekielen siirtämiseksi tanssijoille syntyi erilaisia tanssitekniikoita, kuten tunnettu Graham-tekniikka. Martha Graham onkin amerikkalaisen valkoisen modernin tanssin ikonisin edustaja, ja eri ajanjaksoina hänen teoksissaan korostuvat psykoanalyysista inspiroitunut monimerkityksellisyys, symbolismi, mytologiset aihepiirit ja kansallismieliset teemat. Doris Humphrey taas oli kiinnostunut ryhmän ja yksilön suhteesta sekä kompositiossa että demokraattisten arvojen ilmentymänä. Hän kehitti myös koreografian teorian, jonka osa-alueita ovat rytmi, dynamiikka, suunnittelu ja motivaatio.

Kaanoneita rakennettaessa niiden kertomuksiin eivät sopineet kaikki tanssin ilmiöt, kuten vallankumouksellinen tanssi ja Anna Sokolowin siitä kehittämä modernin tanssin muoto, sillä ne pohjasivat vasemmistolaiseen arvomaailmaan. Hanya Holmin työskentely taas on esimerkki saksalaisen ja amerikkalaisen modernin tanssin vuorovaikutuksesta, joka sopi huonosti kertomukseen modernista tanssista ”amerikkalaisena” keksintönä. Kansainvälistä vuorovaikutteisuutta avaa tarkemmin Johanna Laakkosen artikkeli Hellerau ja transnationaalinen moderni tanssi, jossa tarkastellaan Émile Jaques-Dalcrozen Hellerauhun perustaman koulun pedagogiikkaa ja sen muutosta kohti tanssiin valmennusta. Ajanjaksona tämä kansainvälisesti merkittävä toiminta on kuitenkin jäänyt unohduksiin tietynlaista estetiikkaa tai kansallisia tarinoita painottavassa historiankirjoituksessa.

Yhdysvalloissa 1900-luvulla tapahtuneesta sorrosta huolimatta myös mustat modernin tanssin tekijät perustivat ammattiryhmiä ja kiersivät laajasti. Hanna Väätäinen tarkastelee artikkelissaan Afrodiasporinen ja panafrikkalainen moderni tanssi segregaation vaikutusta taiteilijoiden työskentelyyn ja teoksiin, afroamerikkalaisen konserttitanssin estetiikkoja ja afrodiasporisia identiteettejä tanssissa. Tanssi oli myös mahdollisuus parantaa tasa-arvoa ja protestoida epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Erilaiset afrokaribialaiset vaikutteet fuusioituivat tanssiteoksissa ja -tekniikoissa baletin ja valkoisen modernin tanssin tekniikoiden kanssa esimerkiksi Alvin Aileyn, Katherine Dunhamin ja Pearl Primusin työskentelyssä, ja samalla kehittyi uusi tieteenala, tanssiantropologia. Panafrikkalaisia modernin tanssin muotoja 2000-luvulla edustaa Germaine Acognyn kehittämä omaääninen tekniikka, joka perustuu yhteisöllisyyteen ja kaikenlaisten fyysisten lähtökohtien hyväksymiseen.

Tanssitaiteessa siirtyminen kohti jälkimodernia aikakautta käynnistyi 1950-luvulla. Yhtenä tekijänä tässä kehityslinjassa oli tanssija-koreografi Merce Cunninghamin koreografian uudelleenajattelu. Riikka Laakso avaa luvun taiteilijaesittelyssä Merce Cunningham – 65 vuotta koreografian uudelleenajattelua ja taiteenalojen yhteiseloa Cunninghamin sattumaan perustuvaa metodia koreografian lähtökohtana sekä ajatuksia taiteenalojen itsenäisyydestä ja hierarkiattomuudesta esityksen osina.

RL

Säveltäjä Philip Cornerin teoksen Intermission esitys Judson Dance Theatren Concert of Dance -illassa nro 13, Judson Memorial kirkossa New Yorkissa, Marraskuun 20, 1963. Peter Moore.

Tanssin postmodernismi (1960–1970)

Luvussa keskitytään maailmanpoliittisesti kiihkeään ajanjaksoon, jota leimaavat radikaalit uudistusvaatimukset niin yhteiskunnassa kuin taiteessa. Tanssitaiteessa siirrytään jälkimoderniin aikakauteen, jota tarkastellaan erityisesti pohjoisamerikkalaisen tanssin ilmiöiden ja tekijöiden sekä japanilaisen buton näkökulmista. Uusilla lähestymistavoilla pyrittiin irtautumaan dominoivista baletin ja modernin taidetanssin lähtökohdista ja käsittelemään tanssia nykytaiteena ja kulttuurisena kielenä, jota voidaan tutkia, purkaa ja rakentaa tietoisesti uudelleen. Tanssissa toteutui sekä liikkeen periaatteiden kinesteettinen tutkiminen että taiteidenvälisyys ja monien eri medioiden ja materiaalien käyttö koreografisten esitysten komponentteina. New Yorkin valkoisen tanssiavantgarden parissa korostuivat kokeellisuus ja representaatiokriittisyys: pyrittiin irtautumaan sekä liikkeen mimeettisestä suhteesta todellisuuteen että sen sidoksesta koreografi-auteurin ruumiiseen. Koreografian ja tanssiesityksen oli mahdollista ilmentyä kirjoituksena, konseptina ja tehtävärakenteina, näyttämöllä, jaetussa tilassa tai tila- ja paikkasidonnaisesti julkisissa tiloissa. Mustan tanssin kehitys ammensi sekä afrodiasporisesta tutkimuksesta että vahvasta yhteisöllisyydestä, taiteidenvälisyydestä ja yhteiskuntapoliittisesta tietoisuudesta. Japanilainen buto puolestaan oli Japanin ensimmäinen postmoderni tanssimuoto, joka sekoitti tyylejä, aikakausia ja kulttuureja ja oli sekä kansallisen perinteen että kansainvälisen modernin taiteen luova yhdistelmä. Myöhemmin buto saavutti kansainvälistä näkyvyyttä laajasti eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla näyttämöillä, kun taas valkoisen ja mustan tanssin kehityksen eri strategiat ja tavoitteet johtivat rinnakkaisiin polkuihin ja kohtaamattomuuteen, jota oikeastaan vasta 2010-luvulla on alettu tietoisesti purkaa taidetanssin käytännöissä ja teoretisoinnissa.

Kirsi Monnin laaja artikkeli Postmoderni spektri – tanssin uusia avauksia ja radikaaleja uudelleen määrittelyjä 1960-luvulla taustoittaa postmodernin tanssin koreografista ja taideteoreettista kehitystä ja nostaa esiin sitä määrittäviä piirteitä ja tekijöitä. Uudella tavalla keskiöön ja lähtökohdaksi asettuvat kehollisuus, havainto, kinestesia ja improvisaatio muun muassa Erick Hawkinsin ja Anna Halprinin taiteessa. Koreografiaan ja esitykseen liittyvien rakenteiden purkaminen ja systemaattinen tutkiminen johtaa koreografisen konseptin ja tehtäväkäsikirjoituksen kehitykseen muun muassa Simone Fortin ja Judson Dance Theatre -kollektiivin teoksissa. Monitaiteisuus, esityksiin liittyvät materiaalit ja objektit sekä arkiliikkeen ja populäärikulttuurin elementit fuusioituivat Judsonin kokeellisissa esitysilloissa, joiden kaiku kantaa vielä 2000-luvun nykytanssiin ja monitaiteiseen yhteistyöhön. Artikkelissa pohditaan myös postmodernin tanssin ilmiötä valkoisen ja mustan tanssin eriarvoisten olosuhteiden kautta ja esiin nostetaan aiemmin kaanonin ulkopuolelle jääneitä mustia postmodernisteja, kuten Blondell Cummings ja Gus Solomons, sekä avataan sellaisia taiteeseen liittyviä käsitteitä kuin postmoderni, minimalismi, metafora ja metonymia.

Riikka Laakson kahdessa artikkelissa käsitellään ikonisia tanssin postmodernisteja Yvonne Raineria ja Trisha Brownia. Artikkeli Yvonne Rainer ja koreografisten konventioiden kyseenalaistaminen nostaa Rainerin teoksista erityiseen tarkasteluun pienoisteoksen Trio A, joka manifestoi systemaattista koreografisten konventioiden kritiikkiä, muun muassa liikkeiden välistä hierarkiaa, teemallista kehittelyä ja tanssijuutta ”sankarillisena” suorituksena. Trisha Brown puolestaan etsi jatkuvasti erilaisia koreografisia rakenteita, jotka toivat esiin uudenlaisia liikkumisen tapoja ja todellisuuksia. Artikkeli Trisha Brown – koreografia järjestelmänä, joka saa tanssin tapahtumaan kuvaa miten Brownin mittava ura kattaa niin painovoimaa tutkivia välineteoksia kuin koreografioita systemaattisena kehkeytymisenä sekä ”muistettua improvisaatiota” muun muassa merkkiteoksessa Set and Reset vuodelta 1983.

Mirva Mäkisen artikkelissa Kontakti-improvisaation historiasta ja tunnusmerkeistä esitellään 1970-luvulla alkunsa saanut improvisaatioon ja tanssijoiden keskinäiseen kontaktiin pohjautuva tanssimuoto kontakti-improvisaatio, joka sisältää elementtejä sosiaalisista tansseista, urheilusta ja kamppailulajeista sekä henkilökohtaisista intiimeistä kokemuksista. Hanna Väätäisen artikkeli Yhteisöllisyys afrodiasporisessa taidetanssissa käsittelee mustan amerikkalaisen tanssin kehitystä ja nostaa esiin afrodiasporiset teemat ja panafrikkalaiset juuret tanssin estetiikan, yhteisöllisyyden ja poliittisten tavoitteiden taustalla. Muun muassa Alvin Ailey ja Dance Theatre of Harlem pyrkivät työnsä taiteellisen sisällön avulla luomaan työmahdollisuuksia mustille esiintyjille ja osallistamaan yhteisönsä jäseniä sekä vahvistamaan afrikkalaisamerikkalaisten itsemäärittelyoikeutta mustan tanssin käsitteen kautta.

Anna Thuring käsittelee artikkelissaan Buton esteettinen vallankumous ja vaikutus länsimaiseen taidetanssiin japanilaisen buton syntyä ja esteettisiä piirteitä. Ajallisesti buto kehittyi samaan aikaan kuin 1960- ja 1970-lukujen postmoderni tanssi Yhdysvalloissa, mutta se kumpusi Japanin omasta kansallisesta kulttuuri-identiteetistä. Taustalla oli kapina kaupallistunutta, pinnallisesti länsimaista esittävää taidetta kopioivaa estetiikkaa ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaistumista vastaan. Vaikeasti lokeroitavaa butoa kuvaavat sellaiset piirteet kuin prosessikeskeisyys, avoin muoto, suoraviivaisen kerronnan välttäminen, anarkia, groteskius, leikkisyys, sukupuolen kyseenalaistaminen ja eritasoisten kulttuuristen elementtien yhdistely. Buton kehittäjien Tatsumi Hijikatan ja Kasuo Ohnon jälkeen seuraavien sukupolvien buto-taiteilijat integroituivat länsimaalaiseen taidekenttään eräänlaisina taiteellisina nomadeina, jotka toimivat tukikohdissaan ja liikkuvat niistä ympäri maailmaa työtilaisuuksien mukaan.

Yksi lähtökohta luonnehtia 1970–1980-lukujen eurooppalaista ja amerikkalaista kokeellista tanssia ja sen esteettisiä piirteitä on kuvata tanssin harjoitteluun liittyviä tekniikoita ja lähestymistapoja. Luvun päättää Riitta Pasanen-Willbergin artikkeli Mielikuvatyöskentely uuden tanssin tekniikoiden pohjana. Se on kuvaus release- ja alignment-menetelmistä, jotka perustuvat esimerkiksi anatomisten ja kinesteettisten mielikuvien kautta työskentelyyn ja tanssijan itseohjautuvuuteen opettajavetoisen ja liikemallijohtoisen työskentelyn sijaan. Tällainen työskentely luo pohjaa improvisaation kautta luotavalle koreografialle ja on sittemmin eri muodoissaan laajentunut nykytanssin tyypilliseksi metodiseksi lähestymistavaksi.

KM

Pina Bauschin teoksesta 1980. Mercat de les Flors, Barcelona, 19.11.1985. ©Josep Ros Ribas. MAE. Institut del Teatre.

Eurooppalaisia tanssitaiteen uudistajia 1980-luvulla

1980-luvulta eteenpäin nykytanssin historialliset kehityskulut laajenivat spektrinomaisesti kohti erilaisia estetiikkoja ja tanssin tekemisen tapoja. 1960-luvun amerikkalaisen avantgarden kokeilut ja postmodernin tanssin kysymykset näkyivät tanssin maailma- ja yleisösuhteen päivittymisessä sekä kiinnostuksessa minimalistiseen liikkeeseen ja erilaisiin tiloihin ja tanssin näyttämöihin. Monet koreografit työstivät liikettä yhä enemmän tietoisina teatterin, performanssitaiteen ja musiikin keinoista, estetiikoista ja lähtökohdista. Teknologian kehittyessä tieto ja kuvat levisivät aiempaa nopeammin maasta toiseen ja tanssin näkyvyys osana (populaari)kulttuuria kasvoi. Vastaavasti populaarikulttuurin elementit ja viittaukset siihen vakiintuivat samalla osaksi nykytanssia. Instituutioiden tukirakenteet alkoivat kohdistua baletin lisäksi yhä enemmän myös nykytanssiin.

1980-luvulla koko tanssin kenttä laajeni ja monimuotoistui. Nykytanssin rahoituksen lisääntyminen mahdollisti paitsi pitkäjänteisen ja ammattimaisen työskentelyn myös suuren näyttämön esitykset sekä isojen tanssiryhmien ja niitä johtavien tunnettujen tekijänimien nousun suurten yleisöjen tietoisuuteen. Luku käsittelee esimerkinomaisesti kolmen merkittävän taiteilijan työskentelyä 1980-luvun eurooppalaisella taidetanssin kentällä, vaikka mahdollisia näkökulmia nykytanssiin olisi lukuisia. Esimerkiksi belgialaisen Alain Platelin perustama ryhmä les ballets C de la B kutsui monenlaisia tekijöitä taiteelliseen yhteistyöhön ja laajensi ymmärrystä nykytanssista sekä estetiikkojensa että toimintatapojensa kautta. Amerikkalainen Carolyn Carlson taas käytti teoksissaan teatterillisia elementtejä ja loi vahvaa ja omintakeista ilmaisutyyliä esimerkiksi valaistuksen ja lavastuksen avulla. Tässä esiteltyjen kolmen eurooppalaisen taiteilijan työskentely onkin ennen kaikkea esimerkki siitä, miten nykytanssin estetiikat ja tanssin tekemisen tavat kasvoivat hyvin erilaisiin suuntiin 1980-luvulla.

Liisa Pentin artikkeli Pina Bausch – Tanssiteatterin historiatietoinen ja radikaali uudistaja avaa ikonisen Pina Bauschin työskentelyä saksalaisen tanssiteatterin (Tanztheater) kehittäjänä. Bauschin tapa yhdistää ennakkoluulottomasti tanssin ja teatterin keinoja – tai tämän vuorovaikutuksen problematisoiminen – loi uudenlaisia dramaturgisia ja performatiivisia muotoja. Teosten postdraamallinen kollaasinomaisuus, tanssijat materiaalin luojina, kiinnostus arkiliikkeeseen, yleisön ja esiintyjän suhteen pohtiminen, ihmisen ja inhimillisyyden käsittely sekä komedian ja tragedian vuorottelu ovat joitain Bauschin tanssiteatterin piirteitä.

Aino Kukkosen artikkeli DV8 Dance Theatre esimerkkinä normi- ja yhteiskunta­­­kriittisestä tanssiteatterista lähestyy englantilaisen DV8-ryhmän suorasukaista tanssiteatteria, joka kyseenalaistaa yhteiskunnallisia normeja sukupuolirooleista sananvapauteen. 1980-luvulla nykytanssin elitistisyyttä kritisoinut DV8 tunnettiin erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuuteen liittyvistä teemoistaan, joita alettiin ajanjaksolla käsitellä yhteiskunnassa yhä monipuolisemmin ja näkyvämmin. Ryhmän hyvin fyysiselle tanssiteatterille on keskeistä esiintyjien monimuotoisuus ja ryhmälähtöinen työskentelytapa. Aiheita lähestyttiin arkipäiväisesti ja suoraan sekä huumorin ja ironian avulla. Lisäksi DV8 teki useita tanssielokuvia, mikä osaltaan myös madalsi kynnystä tanssin katsomiseen.

Belgialaisen Anne Teresa De Keersmaekerin teokset erottuivat Euroopan vahvasti tanssiteatterista ammentavassa ympäristössä. Liisa Pentti kuvaa artikkelissaan Anna Teresa de Keersmaeker – eurooppalaisen taidetanssin minimalisti De Keersmaekerin työskentelyä liikkeen ja kehon avulla rakennetuksi abstraktioksi. Alkuvaiheen minimalistiset koreografiat pohjasivat musiikkiin ja erityisesti analyyttiseen työskentelyyn musiikin rakenteiden kanssa. Jo vuoden 1983 kulttiteoksella Rosas danst Rosas De Keersmaeker alkoi juurruttaa yhdysvaltalaisen Judson Dance Theatre -kollektiivin avaamaa ajatusmaailmaa eurooppalaiseen nykytanssin kenttään. Pelkistettyyn liikemateriaaliin perustuva koreografia kommunikoi esimerkiksi kehon, liikkeen ja tilan välisillä suhteilla, toistolla ja yksinkertaisen liikkeen hienovaraisilla variaatioilla. Myöhemmissä tuotannoissa nämä elementit kehittyivät monitasoisiksi ja rikkaiksi tilan ja ajan koreografioiksi.

RL

nora chipaumire #PUNK, The Kitchen, New York, 2018. Ian Douglas for nora chipaumire.

Nykytanssin tarttumapintoja

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä monimuotoisempana tanssitaide ilmenee. Tanssin esteettiset ja tyylilliset, ilmaisukieliin liittyvät piirteet ja muutokset eivät seuraa kronologisesti toisiaan, vaan nykytanssia tai aikalaistanssia määrittää monen historiallisen kehityslinjan rinnakkaisuus. 2000-luvulla tanssitaide ei ole esteettisesti, taiteellisilta tavoitteiltaan, tuotannollisilta olosuhteiltaan tai lähtökohdiltaan homogeeninen taiteenala vaan erilaisissa viitekehyksissä toteutuva ja määrittyvä heterogeeninen kenttä.

1990-luvulta lähtien nykytanssin monimuotoistuminen on saanut vauhtia muun muassa tanssin korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta sekä digitalisaation, rahoituksen kasvun ja taiteidenvälisyyden kautta. Internetalustojen mahdollistama lisääntynyt tietoisuus tanssin ilmiöistä eri puolilla maailmaa ja tanssin avautuva suhde ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin, filosofisiin ja taideteoreettisiin keskusteluihin tarjoaa pilareita, joiden avulla taiteilijat ja tutkijat voivat päivittää jatkuvasti suhdettaan yhteiskuntaan ja rakentaa nykytanssille uusia esityksellisiä muotoja ja tulkinnallisia kehyksiä. Tanssin kehittyvä itseymmärrys, metodinen moninaisuus ja taiteellisten työryhmien, tanssijoiden ja koreografien luova yhteistyö muodostavat pohjan nykytanssille. Tekijät ja teokset määrittelevät lähtökohtansa ja sen, mitä tanssi ja koreografia ovat tai voisivat olla riippuen siitä, missä viitekehyksessä ja minkälaisella näyttämöllä tai toimintaympäristössä ne tapahtuvat.

Verkkokirjan ensimmäinen, vuonna 2022 julkaistava versio esittelee valittuja näkökulmia 1990- ja 2000-lukujen nykytanssiin kattaen kuitenkin vain murto-osan monimuotoisen tanssin ja tanssia lähellä olevan esitystaiteen laajasta kentästä ja tekijöistä. Kirsi Monnin artikkelissa Katsaus nykytanssin moninaisuuteen 1990-luvulta lähtien tuodaan esiin useita nykytanssissa vaikuttavia taiteellisia ja yhteiskuntapoliittisia juonteita tekijöineen sekä esitellään tarkemmin luvun artikkelit. 2000-luvun nykytanssin teemoja ovat olleet muun muassa kasvava tietoisuus tanssin eri ilmaisukieliin liittyvistä arvoista ja merkityksistä, havainnon, kehollisuuden ja identiteetin performatiivisuuden ja poliittisuuden tutkiminen, kollektiiviset työtavat taiteellisissa prosesseissa sekä mustan estetiikan ja tanssiavantgarden esiin nousu. Julkisen ja yksityisen välillä liikkuvat teokset ovat käsitelleet seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta sekä inhimillistä kanssakäymistä ja laajempaa, ekologisen vuorovaikutteisuuden lävistämää käsitystä olemassaolosta. Nykytanssiteokset voivat asettua liukuvasti koreografian, esitystaiteen tai kuvataidekontekstin tulkintakehyksiin ja tapahtua elävinä esityksinä näyttämöllä, museossa, galleriassa, julkisessa tilassa, internetissä, virtuaalitodellisuudessa tai näissä kaikissa teosten eri versioina. ”Internetestetiikka” vaikuttaa eri tavoin teosdramaturgioihin, ja tanssielokuvan lisäksi virtuaaliteknologiat tuovat uusia mahdollisuuksia tanssille. 2000-luvulla myös sosiaalinen koreografia ja yhteisötaide ovat lisääntyneet ja saaneet arvostusta, vammaiset ihmiset ovat nousseet aiempaa näkyvämpään rooliin tanssitaiteessa ja kehonormatiivisuutta on alettu kritisoida enenevässä määrin. Esitystutkimuksen, tanssintutkimuksen ja taiteilijoiden tekemän taiteellisen tutkimuksen laaja kenttä tuottaa sekä koulutukseen että taiteen kentälle jatkuvan prosessoinnin, avoimen kysymisen ja tutkivan orientaation, joka osaltaan rikastaa tanssin kykyä olla yhteydessä maailmaan ja aikalaisiin elävän nykytaiteen tavoin.

Luvun artikkeleissa käsitellään nykytanssin estetiikkoihin merkittävästi vaikuttaneiden tekijöiden ja ilmiöiden lisäksi myös tanssitaiteen laajentunutta toimintakenttää. Tarkoituksena on rikastaa tanssitaiteen käsitteeseen liitettyjä mielikuvia, sisältöjä ja käytäntöjä. Tavoitteenamme on, että kirja täydentyy 2000-luvun tanssin osalta tulevina vuosina.

Kirsi Monni: Katsaus nykytanssin moninaisuuteen 1990-luvulta lähtien

Kirsi Monni: Havainnon kehollinen harjoittaminen tanssin lähtökohtana – Deborah Hay

Thomas De Frantz: Musta aistiherkkyys – nykytanssi ja Afrikan diaspora

Kirsi Monni: Koreografian diskursiiviset käytännöt– Jérôme Bel, Vera Mantero, Xavier Le Roy

Riikka Laakso: La Ribot – kehollisia dialogeja

Hanna Väätäinen: Tanssikentän ableismi ja vammaiset tanssijat

Hanna Pajala-Assefa: Tanssielokuva – tanssin ja liikkuvan kuvan liitto

Ari Tenhula: Tanssitaide ja internetin aika – mitä on tanssin uusi estetiikka?

Hanna Pajala-Assefa: Tanssi ja teknologia – medioitujen kehojen uudet näyttämöt

Simo Kellokumpu: Taiteilija, tutkija ja kirjoittamisen haaste

Kirjoittajat

Kirsi Monni

Tanssitaiteen tohtori, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun koreografian professori Kirsi Monni on työskennellyt laajasti tanssitaiteen alalla koreografina, tanssijana, tutkijana, luennoitsijana, kuraattorina ja eri luottamustoimissa 1980-luvulta lähtien. Hänen oma tutkimusalueensa käsittelee tanssin ja koreografian ontologisia kysymyksiä. Monni on yksi Uuden tanssin keskus Zodiakin perustajista ja osallistui sen kehitystyöhön kahden vuosikymmenen ajan ennen kuin vastaanotti Teatterikorkeakoulun professuurin vuonna 2009.

Riikka Laakso

Riikka Laakso toimii monipuolisesti tanssin alalla esimerkiksi kirjoittajana, luennoitsijana ja dramaturgina. Hän väitteli esittävien taiteiden alan tohtoriksi Universidad Autónoma de Barcelonasta (2016) ja opettaa teosanalyysiä ja tanssin historiaa Institut del Teatre de Barcelonassa. Laakso on tehnyt yhteistyötä muun muassa Uuden tanssin keskus Zodiakin, Teatterikorkeakoulun ja koreografi Sanna Kekäläisen kanssa, ja hän vastaa koreografi Marina Mascarellin teosten dramaturgiasta.

Hanna Järvinen

Hanna Järvinen on Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen yliopistonlehtori, Turun yliopiston tanssihistorian dosentti ja vieraileva tutkija De Montfort Universityssä Leicesterissä. Hän on tutkinut tekijyyttä ja neroutta sekä esittävien taiteiden kaanonia ja vallankäyttöä feministisen ja postkolonialistisen tutkimusperinteen valossa. Häntä kiinnostavat myös nykyhetkisyyden ja materiaalisuuden kysymykset performanssi- ja esitystaiteen ja tanssitaiteen risteyskohdissa. orcid.org/0000-0001-9081-9906.