Rituaalit (ritus lat. = pyhä toimitus) ovat olleet monipuolisen tutkimuksen kohteena 1900-luvun alusta alkaen. Niitä on tarkasteltu esimerkiksi antropologian, uskontotieteen, yhteiskuntatieteiden ja teatteritieteen näkökulmista. Rituaalitutkimus on useimmiten monitieteistä. Suomennetussa kirjassaan Johdatus esitystaiteeseen[1] yhdysvaltalainen ohjaaja ja teatterintukija Richard Schechner jakaa rituaalit kolmeen (usein toisiinsa sekoittuvaan) ryhmään: sosiaalisiin, uskonnollisiin ja esteettisiin rituaaleihin. Hänen mukaansa sosiaalisia rituaaleja esiintyy myös eläinkunnassa (lintujen soidinmenot, mehiläisten tanssimat reittiohjeet jne.), kun sen sijaan uskonnollisia ja esteettisiä rituaaleja esittävät vain ihmiset. On vaikea arvioida, missä kehitysvaiheessa rituaalit tulivat osaksi ihmisen elämää, mutta todennäköisesti ainakin sosiaaliset rituaalit syntyivät jo ennen puhutun kielen kehittymistä.[2]

Spekulaatio esitystaiteiden ja rituaalien välisestä suhteesta alkoi 1900-luvun alun niin sanotussa Cambridgen koulukunnassa. Siihen kuului joukko antropologeja, jotka Charles Darwinin 1800-luvun luonnontieteellisiä käsityksiä myötäillen tutkivat antiikin teatterin syntyä evolutionistisen kulttuurikäsityksen valossa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että teatteri on kehittynyt yksinkertaisemmista rituaalimuodoista lopulta teatteriksi. Kreikan klassisen kauden draaman juurina he pitivät rituaalisia, niin sanottuja kuorotansseja. Tällainen kulttuurievolutionismi väittää kulttuurin kehittyneen yksinkertaisista muodoista kohti mutkikkaampia suunnilleen samalla tavoin kaikkialla maailmassa. Tällä ajattelutavalla, kuten laajemminkin 1800-luvun antropologialla, on ollut vahva Eurooppa-keskeinen strategiansa.[3] Antropologit pyrkivät esimerkiksi kallonmittauksin osoittamaan valkoisen rodun kehittyneisyyden muihin rotuihin nähden. Samalla tavoin länsimainen teatteri nähtiin esitystaiteiden evoluution huipentumana.

Keskustelu aiheesta on jatkunut teatteritieteilijöiden piirissä pitkään, ja se on johtanut uuvuttavaan määritelmien viidakkoon. Jos asiaa tarkastelee ei-länsimaisten esitystaiteiden kannalta, tilanne on toinen, sillä esimerkiksi Aasiassa on lukemattomia esitysmuotoja, joilla on selkeästi tunnistettavat rituaaliset juurensa – ja toisaalta siellä monet ”klassisina” ja siten ”kehittyneinä” pidetyt esitysmuodot saattavat tänä päivänäkin palvella myös rituaaleina, esimerkkinä vaikkapa Japanin bugaku-hovitanssit, joiden esittämisen nähdään ylläpitävän kosmista tasapainoa. Moni tutkija on nykyään taipuvainen luopumaan rituaalin ja teatterin jyrkästä vastakkainasettelusta, sillä eri esitysmuodoilla voi olla hyvin erilaiset historiat.

Tanssia tutkittaessa tilanne on hieman toinen, sillä taidemuotona se ei ole vahvasti sidoksissa kieleen ja sen useat lajit ovat luontevasti luokiteltavissa rituaaleiksi. Tanssi on palvellut ja joissakin kulttuureissa palvelee edelleen esimerkiksi rukouksena, kiitoksena, uhritoimituksena ja astrologisten ilmiöiden kunnioituksena. 1900-luvun jälkipuoliskolla kehittynyt tanssiantropologia pyrki myös löytämään eri kulttuureille yhteisiä tanssin muotoja.[4] Niitä ovat esimerkiksi eläinten maailmasta tutut pariutumisrituaalit (vrt. lintujen soidinmenot), joiden kirjo eri kulttuureissa on hyvin laaja heimotapahtumista häävalssiin. Omat tyyppinsä muodostavat erilaiset ”soturien tanssit”, kuten taisteluun valmistautumiset ja taistelutaitojen muodot, sekä esimerkiksi monissa kulttuureissa esiintyvät kehätanssit, jotka usein heijastavat taivaankappaleiden liikkeitä ja joilla siten on kosminen luonne.

Kautta maailman tunnetun keskeisen tanssityypin muodostavat eläinten liikkeitä ja olemuksia imitoivat moninaiset eläintanssit.[5] Niitä esittäviä kuvituksia löytyy muun muassa kivikautisista luolista ympäri maailmaa. Vanhimmat niistä sijaitsevat Espanjassa ja Ranskassa (n. 35 000–15 000 eaa.). Luoliin on maalattu ja kaiverrettu runsaasti eläinhahmoja, joiden joukossa on myös tanssivia, eläimiksi naamioituneita ihmishahmoja. Niitä voi pitää toistaiseksi vanhimpina tunnettuina tanssivaa ihmistä esittävinä kuvina. Nykykäsityksen mukaan kivikautiset luolat palvelivat nimenomaan rituaalipaikkoina.[6] Paljon on spekuloitu varhaisten eläintanssien funktioita, ja niitä on ehdotettu maagisiksi esityksiksi, joilla on pyritty esimerkiksi takaamaan metsästysonni. Ne ovat myös voineet palvella harjoitteina, joiden avulla metsästäjä-keräilijät ovat oppineet liikkumaan siten, etteivät pelota saalistaan jne.

Vasemmalla olettamuspiirros eläimeksi naamioituneesta tanssivasta ihmishahmosta Ranskan Trois-Frères-luolasta ajalta noin 13 000 eea. Oikealla 1600-luvun gravyyri sarvipäisestä siperialaisesta shamaanista, joka on pukeutunut eläimen taljaan. Lonsadale, Steven. 1982. Animals and the Origins of Dance. London: Thames and Hudson, 33.

Se, että myöhemmät šamaanit ovat monissa kulttuureissa sonnustautuneet eläinten taljoihin ja käyttäneet päähineinään esimerkiksi hirvensarvia, viittaa vahvasti eläintanssien varhaisiin maagisrituaalisiin funktioihin. Termi šamaani on tosin paljon myöhempää perua. Šamanismilla tarkoitetaan uskomusjärjestelmää, jonka keskiössä on šamaani, joka toimi välittäjänä yhteisön ja yliluonnollisen välillä. Šamaanin tärkein ominaisuus on ekstaattinen kommunikaatiokyky eli taito käyttää transsia päästäkseen yhteyteen henkiolentojen kanssa. Šamanismin ydinalueena on pidetty Siperiaa, josta šamanistinen vyöhyke on yltänyt lännessä Lappiin ja idässä Korean niemimaalle.[7]

Transsirituaaleja ja šamanismiksi kutsuttuja uskomusjärjestelmiä tunnetaan kuitenkin hyvin paljon muuallakin. Myös niissä poikkeuksellinen yksilö voi toimia tietäjänä, parantajana, ennustajana ja uhritoimitusten suorittajana. Transsitekniikoita on useita – tanssin ohella esimerkiksi kiihtyvätempoinen musiikki, hyperventilaatio ja tajuntaan vaikuttavat aineet (Suomessa punainen kärpässieni). Joukko tutkijoita on sitä mieltä, että ilmiö on kytköksissä nimenomaan Siperian alueen šamanismiin, mutta todennäköisemmältä tuntuu, että tämänkaltaiset kultit ovat kautta maailman liittyneet luonnon elollistaviin, niin sanottuihin animistisiin uskomusjärjestelmiin.[8] Tätä kognitiivis-psykologista tutkimusnäkökulmaa edustaa esimerkiksi kivikautisia luolamaalauksia tutkinut David Lewis-Williams kirjassaan The Mind in the Cave: Conciousness and the Origins of Art, 2002.

Länsimaiset tanssijat ja koreografit kiinnostuivat muinaisista rituaaleista 1900-luvun alkupuolella, jolloin avantgarde-taiteilijoiden piirissä järjestelmällisesti kapinoitiin 1800-luvun perinteitä vastaan. Pyrittiin eri tavoin löytämään kulttuurin alkuperäiset juuret, mikä johti eräänlaiseen primitivismiin.[9] Muutamille esitystaiteilijoille se tarkoitti paluuta vanhoihin rituaalimuotoihin. Tanssin alalla tunnetuin esimerkki uusritualistisesta primitivismistä on säveltäjä Igor Štravinskin, tanssija-koreografi Vaslav Nijinskin ja antropologi-kuvataiteilija Nicholas Roerichin yhteistyönä vuonna 1913 valmistunut tanssiteos Kevätuhri, jonka aihe on šamanistinen uhrirituaali.

Samoihin aikoihin orientalistiset tanssijat, kuten Ruth St. Denis ja Mata Hari, loivat itse keksimiään itämaisia rituaaleja. Niiden taustana toimi pitkälti mystisismiin taipuvainen kulttuuri-ilmapiiri, johon olivat vaikuttaneet 1800-luvun uushenkiset (neospiritualistiset) suuntaukset, kuten teosofia, okkultismi ja spiritismi.[10] Tosin niistä vain Rudolf Steinerin kehittämä antroposofia synnytti 1900-luvun alussa oman tanssilajinsa, eurytmian. Siinä aikakauden vapaan tanssin (Ausdruckstanz) keinoin pyritään liikkeellisesti kuvaamaan kehon, hengen ja sielun ykseyttä.

Rainbow-kokoontumiset ovat esimerkki 1900-luvun loppupuolen new age -rituaaleista. Ensimmäinen kokoontuminen pidettiin Coloradossa 1972. Kuvan eri kansanuskonnoista ja muun muassa Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureista ammentava kehärituaali esitettiin Bosniassa vuonna 2007. Wikimedia Commons

1960–1970-lukujen uushengelliset suuntaukset on niputettu käsitteeksi new age. Niihin kuuluu esimerkiksi vaihtoehtoista lääketiedettä, meditaatiomuotoja, uususkontojen luomia pienoiskultteja ja kasvavaa luontotietoisuutta. Liikkeen myötä on syntynyt monia uusia rituaalimuotoja. Yksi esimerkki niistä on Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa suositun uusdruidismin vuodenkierron taitekohtiin sijoittuvat kehärituaalit. Ne ja monet muut new age -käytännöt täyttävät rituaalitutkimuksen rituaaleille asettamat kriteerit, sillä tapahtumat eivät ole yleisölle suunnattuja esityksiä, vaan yhteisen todellisuuskäsityksen jakaville osallistujille tosia tapahtumia. Tällaisen rituaalin vastakohtana voi mainita vaikkapa edellä sivutun Nijinskin Kevätuhrin, jossa rituaalinomaista esitystä katsoo passiivinen yleisö, joka tietää tapahtuman olevan fiktiota.

1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun pluralismin myötä esitysmuotojen rajat ovat liudentuneet. Monissa esityksissä ei enää toteudu esimerkiksi perinteinen jaottelu tanssiin, teatteriin ja musiikkiteatteriin. Sama pitää paikkansa myös esityksen ja rituaalin kategorioiden välillä. Yleistyvien yhteisöllisten esitysten myötä raja esittäjien ja katsojien välillä hämärtyy tapahtuman rituaalinomaisuuden korostuessa. Tieteissä ns. posthumanistinen käänne ja postkolonialistinen kritiikki Eurooppa-keskeisyyttä kohtaan ovat laajentaneet ymmärrystämme taiteesta, mikä tuntuu palauttavan esitykset/rituaalit varhaisimmille tunnetuille juurilleen.[11]

Viitteet

1 Schechner 2016, 110.

2 Schechnerin ohella ohjaaja Phillip B. Zarilli kuvaa rituaalien merkitystä tekstissään Performance and theatre in oral and writing cultures before 1700 (2010, 3–14).

3 Järvinen 2000, 25–26.

4 Tanssiantropologian varhaisimpia teoksia on Judith Lynne Hannan alun perin vuonna 1979 ilmestynyt To Dance is Human. A Thierry of Nonverbal Communication.

5 esim. Lonsdale 1981.

6 Tätä näkemyskantaa perustelee painokkaasti käyttäytymistieteellisesti suuntautunut arkeologi Yann-Pierre Montelle kirjassaan Palaeoperformance: The Emergence of Theatricality as Social Practice 2009. https://disco.teak.fi/esityspaikka/1-1-luolat-monitaiteellisina-esityspaikkoina/

7 Hoppál 2003.

8 Animismi (”sielu-usko”) on termi, joka kehitettiin 1870-luvulla varhaisten antropologien yrittäessä määritellä eri kulttuureissa ennen nykyisiä valtauskontoja syntyneitä uskomusjärjestelmiä. Niille on pidetty tyypillisinä eri luonnonelementtien, kuten eläinten, vuorten, puiden, jokien jne., palvontaa ja kunnioitusta.

9 Innes 1993, 6–9.

10 Uushenkisyys kattaa monia henkisiä liikkeitä renessanssin ajoista alkaen. 1800-luvulla niitä syntyi useita. Monia niistä leimaa kriittinen suhtautuminen institutionaalisiin uskontoihin ja esoteerisuus, eli usko salattuun korkeampaan tietoon, jonka voi tavoittaa initiaation eli vihkimyksen kautta ja/tai kokeneemmalta mestarilta.

11 Posthumanismi pyrkii päivittämään renessanssin ihmiskeskeisen humanismin tämänhetkistä todellisuuskäsitystä vastaavaksi. Se kritisoi monessa suhteessa tapoja, joilla ihminen on erotettu muusta elävästä ja maailmankaikkeudesta, mutta myös esimerkiksi teknologiasta. Posthumanismiin kuuluu myös vahva antieettinen ja antihumanistinen, kovia luonnontieteitä ihannoiva suunta, jolle transsendentaalinen tarkoittaa pyrkimystä kuolemattomaan AI-singulariteettiin. Postkolonialismi puolestaan tutkii kolonialismia ja sen seurauksia, mukaan lukien eurooppalaisen, valkoisen maailmankäsityksen tapaa esittää itsensä neutraalina.

Lähteet

Julkaisematon pro gradu -tutkielma:

Järvinen, Heli 2000. Samanistinen rituaali performanssina. Teatterin ja draaman tutkimuksen pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yiopisto. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/88288/gradu00044.pdf.

Hanna, Judith Lynne. (1979) 1989. To Dance is Human: A Theory of Nonverbal Communication. Chicago: The University of Chicago Press.

Hoppál, Mihály. 2003. Šamaanien maailma. Jyväskylä: Atena.

Innes, Christopher. 1993. Avant Garde Theatre: 1892–1992. London: Routledge.

Lewis-Williams, David. 2002. The Mind in the Cave: Conciousness and the Origins of Art. London: Thames and Hudson.

Lonsdale, Steven. 1981. Animals and the Origins of Dance. London: Thames and Hudson.

Montelle, Yann-Pierre. 2009. Palaeoperformance: The Emergence of Theatricality as Social Practice. London, New York, Calcutta: Seagull.

Nygaard, Jon. 2004. ”Rock Art and Rock Sites as Indicators of Prehistoric Theatre and Ritual Performances”. Teoksessa New Perspectives on Prehistoric Art. Günter Berghaus (toim.). Westport, Connecticut, London: Praeger.

Schechner, Richard. 2006. Performance Studies: An introduction. New York: Routledge. (Ilmestynyt suomeksi 2016 nimellä Johdatus esitystutkimukseen. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 48. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu).

Zarrilli, Phillip B.. 2010. ”Oral, ritual and shamanistic performance”. Teoksessa Theatre Histories: An Introduction. Gary Jay Williams (toim.). New York, London: Routledge.

Kirjoittaja

Jukka O. Miettinen

Jukka O. Miettinen on tanssitaiteen tohtori, joka on opettanut taide- ja teatterihistoriaa lukuisissa yliopistoissa ja taidekorkeakouluissa Suomessa ja Thaimaassa. Hän on toiminut esittävien taiteiden yliopistonlehtorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Helsingin Sanomien tanssikriitikkona hän on toiminut vuodesta 1980 alkaen ja julkaissut useita kirjoja ja artikkeleita suomeksi ja englanniksi. Hän on toiminut Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin ja Aasia Helsingissä -festivaalin taiteellisena johtajana.