4Tanssin postmodernismi (1960–1970)

Luvussa keskitytään maailmanpoliittisesti kiihkeään ajanjaksoon, jota leimaavat radikaalit uudistusvaatimukset niin yhteiskunnassa kuin taiteessa. Tanssitaiteessa siirrytään jälkimoderniin aikakauteen, jota tarkastellaan erityisesti pohjoisamerikkalaisen tanssin ilmiöiden ja tekijöiden sekä japanilaisen buton näkökulmista. Uusilla lähestymistavoilla pyrittiin irtautumaan dominoivista baletin ja modernin taidetanssin lähtökohdista ja käsittelemään tanssia nykytaiteena ja kulttuurisena kielenä, jota voidaan tutkia, purkaa ja rakentaa tietoisesti uudelleen. Tanssissa toteutui sekä liikkeen periaatteiden kinesteettinen tutkiminen että taiteidenvälisyys ja monien eri medioiden ja materiaalien käyttö koreografisten esitysten komponentteina. New Yorkin valkoisen tanssiavantgarden parissa korostuivat kokeellisuus ja representaatiokriittisyys: pyrittiin irtautumaan sekä liikkeen mimeettisestä suhteesta todellisuuteen että sen sidoksesta koreografi-auteurin ruumiiseen. Koreografian ja tanssiesityksen oli mahdollista ilmentyä kirjoituksena, konseptina ja tehtävärakenteina, näyttämöllä, jaetussa tilassa tai tila- ja paikkasidonnaisesti julkisissa tiloissa. Mustan tanssin kehitys ammensi sekä afrodiasporisesta tutkimuksesta että vahvasta yhteisöllisyydestä, taiteidenvälisyydestä ja yhteiskuntapoliittisesta tietoisuudesta. Japanilainen buto puolestaan oli Japanin ensimmäinen postmoderni tanssimuoto, joka sekoitti tyylejä, aikakausia ja kulttuureja ja oli sekä kansallisen perinteen että kansainvälisen modernin taiteen luova yhdistelmä. Myöhemmin buto saavutti kansainvälistä näkyvyyttä laajasti eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla näyttämöillä, kun taas valkoisen ja mustan tanssin kehityksen eri strategiat ja tavoitteet johtivat rinnakkaisiin polkuihin ja kohtaamattomuuteen, jota oikeastaan vasta 2010-luvulla on alettu tietoisesti purkaa taidetanssin käytännöissä ja teoretisoinnissa.