7.2

Ryhmäteatterin vahva vuosikymmen

Koulutus ja teatterikenttä 1970-luvun lopulla

Suomen Teatterikoulun opetuksesta vuodesta 1971 alkaen vastasivat nuoret teatterilaiset, näyttelijä Eero Melasniemen ja ohjaaja Raija-Sinikka Rantalan johdolla. Olennainen uudistus oli ohjaaja- ja dramaturgikoulutuksen yhdistäminen saman katon alle näyttelijöiden kanssa. Tärkeäksi tuli yhteinen menetelmällinen opetus, jonka ytimeksi ohjaajantyön lehtorin Kaisa Korhosen ja dramaturgian lehtorin Outi Nyytäjän johdolla luotiin huolellinen näytelmien analyysimenetelmä ns. lukutapa, jolla tähdättiin yksiselitteiseen, mielellään sosialismia lupailevaan tulkinnallisen aikomuksen muotoiluun ennen harjoitusten alkua. Yksiselitteinen ja säädelty merkitys oli siis vilpittömänä tavoitteena.

Teatterikoulunsa 1970-luvulla käyneet saivat hyvin perinteiset teatterintekemisen menetelmät haltuunsa, mikä ei lopulta ollut ristiriidassa sen kanssa, että muuten oppilaskunnan enemmistö ja opettajakunta mielipiteiltään olivat hyvin lähellä Kulttuurityöntekijöiden liittoa, KTL:ää, siis taistolaisia, tai muuten vasemmistoa sympatisoivia. Siitä Teatterikoulua syytettiin toistuvasti porvarillisissa lehdissä, eivätkä tilannetta helpottaneet eräät hallintoon liittyvät menettelytapaongelmat ja vaikeat opettajasuhteet. Asiaa on myös muistelmissa haluttu unohdella.

PeteQ – nauru taistolaisuudelle

Suomen Teatterikoulun oppilaiden valovoimainen vuosikurssi valmistui vuonna 1977. Ohjaajina opiskelivat Arto af Hällström (Affe) ja Juha Malmivaara, näyttelijöinä mm. Kari Väänänen, Matti Pellonpää, Eija Ahvo, Kari Sorvali ja Jukka-Pekka Palo. Tämä joukko oli aloittanut opintonsa opettajiensa kannustamana hyvin taistolaisissa merkeissä. Lähinnä Turkan teatteriajattelun vaikutuksesta samainen kurssi myös vapautti itsensä niistä odotuksista, joita siihen oli iskostettu.

Kesällä 1978 järjestettiin Koiton talossa Suomen Kansan Teatteri -nimisen ryhmittymän nimellä esitys nimeltä PeteQ – eli nuorallatanssijan kuolema, kirjoittajina Jukka Asikainen ja Heikki Vuento. Siihen osallistuivat vuotta nuoremmalta vuosikurssilta myös mm. Kari Heiskanen, Vesa Vierikko ja Pirkka-Pekka Petelius.

Esitys otti kantaa taiteilijan tehtävään, joka oli – ei kulkea jo poljettuja polkuja – vaan kulkea nimenomaan uusia ja tuntemattomia teitä. Taiteilija, laulajatähti PeteQ ei voinut laulaa maataan hallitsevan everstin ja hänen junttansa tilauksesta, taiteilijan oli oltava vapaa ja etsittävä oma tiensä.

Dramaturgista lainaa Turkan Siinä näkijä -esityksestä oli eräänlaisen lokikirjan kuljettaminen läpi esityksen, samoin simultaanisuuden käyttö. Tämä ns. ”Affen kurssi” ja sitä seuraava vuosikurssi vapauttivat oman sukupolvensa taistolaisuudesta tällä selkeällä irtiotolla totalitaristisesta ajattelutavasta. Vaikka maisema oli jokin kuvitteellinen etelä-amerikkalainen maa, yleisön sisääntuloa myöten everstin valtakunta oli rakennettu kontrollin maaksi. – Osoitteet olivat selvät, kun vain uskalsi ajatella.

PeteQ oli esityksenä tapahtuma, jonka nuoret kokivat uuden alkuna kesällä 1978. Keskustelut ja eräät tilapäisesitykset jatkoivat totalitarismin teemaa lähivuosina. Tutkija Dan Steinbock lanseerasi psykoanalyyttisen käsitteen ”sisäistetty herruus”, jolla hän kuvasi auktoriteettiin sitoutunutta persoonallisuuden rakennetta.

Samoina vuosina nimittäin Hällströmin tuolloinen puoliso, ohjaaja Raila Leppäkoski oli kääntänyt Helsingin Ylioppilasteatterin linjan täysin. YT oli ollut 1970-luvun alussa tiukan taistolaisotteen läpitunkema, mutta tehtyään sinne ensin virallisen kommunistisen 50-vuotisjuhlanäytelmän 1976 Leppäkoski siirsi Ylioppilasteatterin nauramaan taistolaisuudelle ja sen sublimoimalle seksuaalisuudelle. Tästedes Leppäkoski ylisti luovaa anarkiaa ja iloista satiiria. Esitysten visuaalisesta ilmeestä poistettiin kaikki pyrkimys kauniiseen ja eheään maailmankuvaan.

Jarryn Kuningas Ubu (1978) tulkittiin anarkian kautta, Weissin Marat/Sade (1979) naisen vimman ja itselleen ottaman äänen kautta: pääosassa olikin Charlotte Cordaytä näyttelevä potilas. Useissa muissa esityksissä pilkattiin avoimesti kommunismin ikoneja. Seksuaalisuuden ilmaisu, joka taistolaisten taiteessa oli ollut puritaanista ja kaksinaismoraalista, käännettiin päälaelleen: nainen kuvattiin nuorten tekemässä teatterissa tästedes tahtovana subjektina, naisen halu ja raivo, nainen myös miehen hyväksikäyttäjänä – uudet näkökulmat antoivat potkua esityksille.

Arto af Hällström tuli teatteriperheestä. Nuorena kuollut isä Roland oli lahjakas filmiohjaaja, setä Raoul teatteriohjaaja ja balettikriitikko ja äiti Elvi Saarnio näyttelijä. Hällström kiinnitettiin 1977 ohjaajaksi Helsingin kaupunginteatteriin, jossa hän teki aistillisen ja äärimmäisen kauniin Molièren Ihmisvihaajan (1977) sekä pelottavaa seksuaalisuutta huokuvan Shakespearen Otellon (1978). Siinä tuhoava voima onkin miehen liian kova kuori, jonka purkautuminen tekee ihmisestä pedon. Esko Salminen Othellona ja Pekka Laiho Jagona, tekivät vuoden teatteritapauksen.

Paljolti Jouko Turkan inspiroimana ja PeteQ-esitystä seuranneen henkisen vapautumisen vuosina syntyi voimakas taiteilijan yksilöllisen etsimisen, erillisen oman näköisensä muotokielen etsintä. Tätä ajattelua toteutti vuosikymmenen avainteatteri Ryhmäteatteri. Vuonna 1981 sen nuori näyttelijäpolvi, jossa oli monia PeteQ:ssa mukana olleita, teki sukupolvenvaihdoksen. Ritva Siikala painostettiin eroamaan ja johtajiksi kutsuttiin Arto af Hällström ja Raila Leppäkoski. Asetelmat teatterikentän 1980-lukua varten oli luotu.

Ryhmäteatterin 1980-luku

Kunnostettuaan vanhasta elokuvateatterista Pengerkadulle teatteritilan Helsingin Kalliossa 1981 Arto af Hällström ja Raila Leppäkoski lähtivät rohkeasti liikkeelle nuorten dramaturgi-kollegoiden varsin poeettisten ja arvoituksellisten näytelmien kanssa. Teatterikorkeakoulusta (josta tuli korkeakoulu 1979) valmistui tuolloin kirjoittajien sukupolvi, jonka opetuksessa dramaturgian lehtori Outi Nyytäjä oli halunnut siirtää painopisteen näytelmäkirjailijan ammattiin. Sitä ennen dramaturgin toimenkuvana koulutuksessa oli ollut sovittajan ja suurissa teattereissa tarjottujen näytelmien lukija ja uuden teatterille sopivan ohjelmiston etsijä. Nyytäjä halusi 1970-luvun lopulta alkaen dramaturgeista ”näytelmäkirjallisuuden nuoria (mies)sankareita”. Jouni Tommolan, Jukka Vienon, Arto Mellerin ja Juha Siltasen, nuorten runoilijoiden ottaminen koulutukseen ja näiden urbaanit näytelmät, joissa populaarikulttuurin fantasiahenkilöt pörräsivät rockmusiikin, huumeiden ja näkyjensä maailmoissa, tuottivat joitain menestyksiä, kuten Arto Mellerin Sopimus Mr Evergreenin kanssa (1983).

Pirjo Toikan Poikkeustila (1982) oli komediallinen Helsinki-kuva. Suhdetta Tamminiemeen ja vanhaan Kekkoseen käsiteltiin tämän vielä eläessä, 1985: Jukka Vienon Komeetta oli fantasia Kekkosen karkumatkasta. Hannu Salaman Finlandia-sarjaan perustuva intiimein keinoin toteutettu Suomi-kuva Finlandia (1986) oli pienen ilmaisun sisäistä puhetta, pääosassa Kari Heiskanen. Raila Leppäkosken ohjaukset herättivät jatkuvasti kiinnostusta, silti Ryhmäteatteri edusti nimenomaisesti näyttelijänteatteria parhaimmillaan – tai pahimmillaan, kuten myös jotkut sanoivat.

Homoseksuaalisuus ja identiteetin etsimisen teema olivat uutuutena esillä Jussi Parviaisen näytelmässä Jumalan rakastaja, jonka Ryhmäteatteri esitti 1984, ohjaajana Hällström pääosassa Kari Väänänen. Näytelmän päähenkilö harrasti ajan muotiurheilua kehonrakennusta, joka sai kulttuurista merkitystä juuri 1980-luvun narsismin sisäänpäin kääntyneenä, itseään tarkkailevana ja muille esitettäväksi tuotettuna minuuden kuvana.

Päähenkilö Juska Paarma halusi tulla Michelangelon David-patsaan kaltaiseksi. Parviaisen näytelmä, jota paljon myös muualla Suomessa esitettiin, kuvasi samalla myös maaseudulta tulevan miehen etsintää kaupungissa.

Jatko-osaa suunniteltaessa Parviaisen välit Ryhmäteatterin kanssa rikkoutuivat ja Intimiteatteri esitti yhä enemmän pillereitä käyttävästä bodari Juska Paarmasta kertovan näytelmän varsin väkivaltaisen jatko-osan Valtakunta. Parviaisen myöhempi tuotanto liikkui edelleen kehonrakennuksen, väkivallan ja uskonnon teemoissa.

Ryhmäteatteri vaihtoi vuosikymmenen puolivälissä linjaansa ja siirtyi tekemään lauluklubi-iltoja sekä heittämään taitavia komedioita. Televisio oli alkanut kiinnostua ryhmäteatterilaisten, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Kari Heiskasen, Pertti Sveholmin ja Vesa Vierikon ylivertaisista näyttelijäntaidoista. Niinpä nämä myös Ryhmiksen nimissä tekivät TV-viihdettä, kunnes erityisesti Heiskasen ja Peteliuksen varaan rakennettiin Veli Puolikuu -viihdesarja.

Komediasatsauksena näyttelemisen virtuositeettia edusti 1987 Oscar Wilden Tärkeintä on olla Aito (The Importance of Being Earnest), joka aiemmin oli nähty suomeksi nimellä Sulhaseni Ernest ja 1900-luvun alussa nimellä Bunbury. Taitavan mieskaartin vastapelureina olivat Riitta Havukainen ja sukupolvensa taitavaksi komedienneksi kehittynyt Miitta Sorvali. Myös Ulla Tapaninen ja Sara Paavolainen vierailivat usein Ryhmiksessä muodostaen virtuoottisille miehille täysin tasaveroisen naisjoukkueen.

Osa Pengerkadulla nähdyistä musiikki- ja pelleilynäytelmistä olivat puhtaaksi viljeltyä puskateatteria. Siihen asennoiduttiin vetoamalla teatteritaiteen pitkään perinteeseen tässä suhteessa – aina keskiajan farssiin ja commedia dell’arteen asti. Komiikkaa tehtiin kieli poskella, tyyppiä vääntäen, kaikesta vakavasta yrityksestä irti sanoutuen.

Vuodesta 1981 alkaen Ryhmäteatteri oli huolehtinut edelleen Suomenlinnan kesänäytelmistä, joita se tilasi oman sukupolvensa kirjoittajilta. Puskiksen rinnalla kesäteatteriesityksissä nähtiin myös tasokkaita klassikoita mm. Victor Hugon romaaniin pohjaava Nauruihminen, Shakespearen Kesäyön unelma ja Molièren Don Juan. Ryhmiksen esitysten laatu niin näyttelijäntyöllisesti kuin näkökulmiltaan oli kiistatonta vuosikymmenen huippua ja kesäteatteri 1980-luvun Suomenlinnassa pääosin korkealaatuista. Pääkaupungissa kesäteatteri ei siis ollut eri kategoria kuin teatteri.

Merkittävimmäksi kesäteatteritapahtumaksi valtavalla taiteellis-teknisellä satsauksella tehtiin monituntinen esitys: Tarina Sormusten herrasta (1988 & 1989), Hällströmin ja Leppäkosken yhteisenä ohjauksena, Toni Edelmannin musiikilla. Näyttelijäkunnan laaja lapsikatras oli hankkimassa ensikokemustaan näyttämöllä monen joukkokohtauksen jatkona.