Käsitteistöä
Media voidaan ymmärtää asiayhteydestä riippuen monilla tavoilla. Latinan kielen sana medium (monikossa media) tarkoittaa kirjaimellisesti keskellä tai välissä olevaa. Sillä voidaan viitata mihin tahansa keinoon tai tekniikkaan, jolla välitetään sisältöjä. Myös taiteen voi ajatella muodostavan oman mediuminsa, joka eroaa muusta viestinnästä. On mahdollista jopa ajatella, että kaikki inhimillinen kokemus tapahtuu jossain mediumissa, koska emme voi tavoittaa todellisuutta ilman välissä olevia aisteja, käsitteitä tai kuvittelua.
Arkikielessä medialla viitataan yleensä joukkotiedotusvälineisiin, viestintäalaan ja sen organisaatioihin, kuten lehdistöön, elokuvaan, radioon ja televisioon, nykyisin myös tietokoneisiin ja älylaitteisiin.
Intermediaalisuudella tarkoitetaan mediamuotojen vuorovaikutusta ja niiden keskinäisten suhteiden uudelleen määrittelyjä. Kun otamme käyttöön uuden viestintätekniikan, vaikkapa internetin, se alkaa tuottaa uusia tekemisen ja vastaanoton käytäntöjä, jotka saattavat vähitellen levitä muihin viestintävälineisiin ja koko kulttuuriin. Toisaalta uudet mediamuodot saattavat aluksi jäljitellä aikaisempia muotoja, ennen kuin ihmiset tottuvat uudenlaisiin käytäntöhin.
Intermediaalisuus on vastakohta mediaspesifisyydelle eli mediaerityisyydelle, jonka mukaan kunkin ilmaisuvälineen ominaislaatu erottaa sen muista välineistä sekä määrittää sen estetiikkaa ja mahdollisuksia. Modernistit ajattelivat usein näin, koska he etsivät yhteistä ”ydintä”, joka ulkonaisesti ilmenee eri taidemuodoissa niiden luontaisilla tavoilla. Teatterin ominaislaatuna on yleisesti pidetty esiintyjän ja katsojan fyysiseen läsnäoloon perustuvaa vuorovaikutusta. Elokuvan ajateltiin perustuvan kamerailmaisuun, kuten nopeisiin leikkauksiin ja eri kuvien rinnastuksiin.
Multimedialla eli monimedialla tarkoitetaan useita mediamuotoja ja välineitä yhdistäviä teoksia.
Transmediaalisuudesta puhutaan, kun sisältöjä ja kerronnan keinoja siirretään välineestä toiseen, esimerkiksi sovitetaan romaani elokuvaksi tai jäljitellään kamerakerrontaa teatterin lavalla.
Teatteria on sanottu hypermediaksi, koska se kykenee sisällyttämään itseensä muita välineitä ja samalla säilyttämään niiden alkuperäinen luonteen. Jos näyttämöllä näytetään filmiä, se on edelleen elokuvaa, jota katsotaan teatterin puitteissa. Jos tehdään toisin päin, eli taltioidaan esitys filmille, se muuttuu elokuvaksi, joka esittää teatterinäytöstä. Hypermediaalisuus laajentaa näyttämön ilmaisukeinoja, ja tarjoaa myös keinon tarkastella eri mediamuotoja suhteessa elävään näyttelijään. (Chapple & Kattenbelt 2006)
Aina ei tule ajatelleeksi, että elävä esitys on vanhin edelleen käytössä oleva joukkotiedotusväline. Ennen päivälehdistön syntyä teatteri oli ainoa keino tavoittaa suuria ihmisjoukkoja yhdellä kertaa. 1900-luvun aikana on jatkuvasti otettu käyttöön uusia, entistä tehokkaampia viestintätekniikoita, jotka ovat uhanneet syrjäyttää perinteiset esitykset. Ensin elokuva vei leijonanosan teattereiden yleisöistä, sitten radio ja televisio houkuttelivat katsojia jäämään koteihinsa. Vuosituhannen vaihteessa langattomat tiedonsiirtoverkot, internet ja älypuhelimet loivat kokonaan uuden ympäristön, joka ei ole sidoksissa fyysiseen paikkaan. Teatteri ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään, vaan on löytänyt uusia keinoja sopeutua muuttuneeseen mediamaisemaan.
Uudet mediatekniikat eivät automaattisesti syrjäytä vanhaa – emmehän me ole lakanneet kävelemästäkään autojen aikakaudella. Teatteri- ja mediatutkija Philip Auslanderin mukaan eri viestintämuodot selviytyvät keskinäisestä kilpailusta omaksumalla toistensa toimintalogiikkaa. Jokin viestintämuoto aina dominoi kulttuuria rakentamalla tietynlaista tapaa vastaanottaa ja tulkita sisältöjä. Toiset välineet jäljittelevät sen keinoja säilyttääkseen asemansa. Yleensä uudet tekniikat alkuun noudattavat aikaisempia käytäntöjä, mutta vaikutteiden suunta vaihtuu, kun yleisö on tottunut niihin. Oleellista Auslanderin teoriassa on, että mediamuotojen välinen vaihto tapahtuu katsomiskäytäntöjen tasossa. (Auslander 1999; 2012) Teatterintutkija Christopher Balme on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa medioiden vuorovaikutus perustuu siihen, että tiettyyn välineeseen liittyvät katsomiskonventiot siirtyvät toisiin mediamuotoihin, missä ne mahdollisesti muotoillaan uudelleen. (Balme 2004).
Teatteri rinnastetaan usein elokuvaan, mutta Auslander kiinnittää huomiota varhaiseen televisioon, joka ei suinkaan toiminut kameran logiikalla. Alkuaikojen suorat lähetykset muistuttivat teatteria, koska yleisölle syntyi tunne läsnäolosta tapahtumahetkellä. Juuri siksi televisiosta tuli elokuvaa suurempi uhka teatterille. Kotona istuva katsoja näki ohjelman parhaalta aitiopaikalta ilman, että hänen tarvitsi lähteä illalla esikaupungista keskustaan. Samalla televisio muutti katsomistottumuksia. Olohuoneista tuli yksityisiä katsomoita, joissa voitiin vapaasti syödä, juoda ja seurustella. Ohjelmaa katsottiin usein toisella silmällä, vaihdettiin kanavaa ja käytiin mainoskatkon aikana jääkaapilla. (Teatterihistorioitsijaa tämä muistuttaa barokkiteatterin aitioista, joissa syötiin, juotiin ja seurusteltiin, jopa poikettiin välillä naapuriaitioon juttelemaan esityksen jatkuessa taustalla.)
Televisio oli myös täysin uudenlainen viestintämuoto, jota ei voinut tarkastella yhtenä tiedotusvälineenä muiden joukossa. Se muodosti kokonaisen ympäristön, joka hallitsi kulttuuria. Välineestä tuli viesti. Marshall McLuhan lanseerasi 1960-luvun alussa käsitteen maailmankylä tarkoittamaan tilannetta, missä fyysiset välimatkat eivät enää rajoittaneet ihmisten välistä kommunikaatiota. Auslander väittää televisuaalisuuden kääntäneen ympäri sen logiikan, jolla jokin ymmärretään todelliseksi. Kun reaaliaikaisen televisiolähetyksen ensi alkuun ajateltiin taltioivan todellisia tapahtumia, on siitä itsestään nyt tullut autenttisuuden takuu. Se mikä nähdään televisiossa on totta. Tämä näkyy Auslanderin mukaan siinä, miten teatteriesiintyjän läsnäolon tunnetta vahvistetaan projisoimalla reaaliaikaista televisiokuvaa elävän esityksen taustalle.
Myös tuotannolliset käytännöt siirtyvät välineestä toiseen. Kun amerikkalaiset televisioyhtiöt alkoivat rahoittaa Broadway-tuotantoja, ne saivat vastineeksi niiden kuvausoikeudet. Näyttämökuvia ruvettiin suunnittelemaan kameralle sopiviksi, ja mainoskatkojen paikat ennakoitiin kohtausjaossa. Kokeilevan teatterin työpajat palvelivat huomaamattaan elokuva- ja televisioteollisuutta, kun näyttelijät luopuivat fiktiivisen roolin rakentamisesta ja oppivat toisenlaista, pelkkään läsnäoloon perustuvaa tapaa olla näyttämöllä. Se totutti heitä vähäeleiseen kameratyöskentelyyn, missä lopullinen ilmaisu syntyy vasta leikkausvaiheessa. (Auslander 1999; 2012)
Mediakulttuurin murrokset
Philip Zarrilli, Bruce McConachie, Gary Jay Williams ja Carol Fischer Sorgenfrei ovat jakaneet teatterihistorian oppikirjansa vallitsevan viestintävälineen mukaisiin ajanjaksoihin, joista ensimmäistä hallitsee puhuttu kieli, toista kirjapainotaito, kolmatta valokuva, elokuva, radio ja televisio, neljättä globaali viestintä ja uusi mediakulttuuri 1950-luvulta alkaen:
Uusi viestintämuoto tuottaa ’todellisuusefektejä’, joiden pohjalta niin inhimillinen käyttäytyminen ja sosiaalinen järjestys, kuin esitys ja teatteri muuttuvat. Kulttuurissa vallitseva media jäsentää sitä tapaa, jolla todellisuus havaitaan, se mahdollistaa joitain käytäntöjä ja rajoittaa tai estää toisia. Ennen kirjoitustaitoa ei historiaa voinut erottaa myytistä. Valokuvaus muutti 1800-luvun tapaa havaita todellisuutta. (Zarrilli & al. 2006, xxix)
Yksinkertaistetusti sanottuna, ahkerasti käytetyt viestintätekniikat antavat mallin siitä, miten maailmaa katsotaan, miten tietoa välitetään, kuinka toisten ihmisten kanssa puhutaan, kuinka ilmaistaan kokemuksia ja tunteita. Esimerkiksi valokuva saatetaan vieläkin vaistomaisesti mieltää todistusvoimaiseksi dokumentiksi, vaikka sen manipuloinnin mahdollisuudet on tiedetty jo kauan.
Teatterihistorioitsija Tobin Nellhaus on havainnut, että teatterin kokeilujen ja uudistusten kaudet ovat osuneet samoihin ajanjaksoihin viestintäkulttuurin murrosten kanssa. Näytelmät ja esitykset ovat näinä periodeina usein olleet metateatterillisia. Se tarkoittaa, että katsojan huomio kiinnitetään esityksessä käytettyihin kerronnan keinoihin. Nellhaus näkee yhteyden viestinnän käytäntöjen ja tiedon muodotusta koskevien käsitysten välillä. Tiedon välittämiseen käytetty tekniikka vaikuttaa siihen, miten itse tiedon ymmärretään olevan olemassa. Esimerkiksi, kirjoitettu kirja antaa vaikutelman tiedosta, joka on pysyvää ja lineaarista, säilyy arkistoissa, mutta ei avaudu ilman lukutaitoa. Suullisen tarinan tieto muuttuu helposti, koska se on sidoksissa sitä kertoviin ja kuunteleviin ihmisiin sekä heidän tilanteisiinsa. Internetin selaaminen tuottaa jälleen uudenlaisen kokemuksen tiedon luonteesta. Kun vallitseva viestintätekniikka vaihtuu, horjuu yleinen käsitys siitä, millaista luotettava tieto on. Uudet käytännöt voivat myös tuoda näkyviin asioita, joista ei ennestään ole tiedetty mitään. Nellhaus väittää, että metateatterilliset kokeilut ovat olleet tapa käsitellä tällaisten murrosaikojen tiedollisia kriisejä. (Nellhaus 2010) Vaikka Nellhausin tutkimus koskee 1700-luvun teatteria, sen perusidea näyttäisi pätevän nykyajassakin. Moni esitys askaroi sen kysymyksen parissa, mikä on totta ja mikä esitettyä. Se on tuonut teatteriin vahvan filosofisen ulottuvuuden: miten ihminen voi ylipäätään havaita maailmaa ja esittää sitä koskevia väitteitä?
Internetin aikakausi
Internetin alkuaikoina haaveiltiin tiedontuotannon vapaudesta ja tasa-arvoisen osallistumisen kulttuurista. Vaikka tämä teknoutopia ei näytä toteutuneen, on yhteiskunnan mediamaisema rajusti muuttunut. Puhutaan mediayhteiskunnasta, missä erilaiset älylaitteet hallitsevat elämän kaikkia tasoja ja välittävät todellisuutta koskevia havaintoja. Mitään nykykulttuurin ilmiötä ei voi enää ymmärtää ottamatta tätä huomioon.
Vielä 1990-luvulla tutkijat tunnistivat ainoastaan kolme vuorovaikutuksen muotoa: kasvotusten keskustelu, kaksisuuntainen dialogi puhelimitse tai kirjeitse sekä yksisuuntainen viestintä kirjojen, lehtien, radion tai TV:n kautta. Nykyisin kuka tahansa, jolla on tietokone ja netti, voi näiden lisäksi harjoittaa henkilökohtaista joukkoviestintää. Aikaisemmin viestintä suuntautui harvoilta monille, nyt monilta monille. Jokainen voi itse räätälöidä oman mediakokemuksensa sekä tuottaa ja levittää omia sisältöjään. Eri viestintämuotojen rajat hämärtyvät. Radio- ja televisio-ohjelmia, lehtiä ja kirjoja kulutetaan yhä useammin internetin kautta. Valmiiksi annetun tarjonnan sijasta käyttäjä itse valitsee, mitä sisältöjä lähtee seuraamaan. Yleisöt ovat pirstoutuneet ja muuttuneet autonomisemmiksi. Samassa yhteiskunnassa elävillä ihmisillä voi olla hyvin erilainen kokemus median käytöstä. Internetissä syntyviä sosiaalisia suhteita luonnehditaan verkostomaisia ja lyhytkestoisiksi. Tutkijat puhuvat yksilöllisestä yhteisöllisyydestä. Langattomat tietoverkot irrottavat viestintätapahtuman ympäristöstään ja hämärtävät paikallisuuden tuntua. Kaukana olevat paikat ovat tulleet lähelle, mutta oma naapurusto saattaa jäädä aivan vieraaksi. Älylaitteen käyttäjä luo itselleen oman mediaympäristön kenties huomaamatta lainkaan vieressä tapahtuvia asioita. (Seppänen & Väliverronen 2013)
Internetin toimintalogiikkaa on kuvattu systeemiseksi verkostoksi, joka tarkoittaa joustavia, avoimia, loputtomasti laajenemaan kykeneviä rakenteita. Niistä ei voi tunnistaa yhtä selkeää kehityskulkua tai tapahtumien keskusta, ainoastaan erilaisia prosesseja ja solmukohtia. Kaikki yksittäiset ilmiöt voivat vaikuttaa toisiinsa eikä kokonaisuutta pysty kukaan hallitsemaan. Vastaavanlaista verkostomaista ja systeemistä ajattelua sovelletaan nykyisin monilla aloilla. Se on korvannut hierarkkiset organisaatiot, jotka aiemmin jäsensivät yhteiskuntaa ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. (emt, 81–82; 86–87; 189) Myös nykyteatterin tekemisen käytännöissä voi havaita niiden vaikutuksen, esimerkiksi pyrittäessä kollektiiviseen itseohjautuvuuteen, parviälyyn ja prosessilähtöisyyteen sekä tutkittaessa ympäristö- ja tilakokemuksen muutoksia.