Emme milloinkaan tule tietämään tarkalleen millaisia olivat ihmisen ensimmäiset esitykset ja niiden esityspaikat. Ihmisen historia yltää miljoonien vuosien taakse (tässä yhteydessä esitetyt aika-arviot ovat kauttaaltaan summittaisia olettamuksia). Perinteinen teatterintutkimus kattaa siis tuosta päätähuimaavan pitkästä aikajanasta vain murto-osan, sillä teatteri on aiemmin mielletty pääasiassa kirjalliseksi taidemuodoksi. Puheen kaltaisen kommunikaation uskotaan kuitenkin kehittyneen vasta noin 150 000 vuotta sitten ja tarkan puheen eli ”kielen” kehityksen noin 35 000 vuotta sitten, kun ihmiset muodostivat jo pieniä yhteisöjä.
Kirjoituksen kuvalliset ja merkinkaltaiset esimuodot alkoivat yleistyä suunnilleen 100 000 vuotta sitten. Niihin kuuluu luonnonelementtejä, kuten aurinkoa ja kuuta, kasveja ja eläimiä kuvaavia merkkejä eli aiheita, joita toistuu esihistoriallisissa esineissä ja luolamaalauksissa ympäri maailmaa. Paleoliittisen eli vanhan kivikauden metsästäjä–keräilijät eivät siis vielä tunteneet varsinaisia kirjoitusjärjestelmiä. Ne alkoivat kehittyä vasta noin 3400 eaa., kun maanviljelyn ja karjanhoidon yleistyttyä oltiin siirtymässä varhaisiin niin kutsuttuihin korkeakulttuureihin. Tiiviin katsauksen ihmisen varhaisvaiheista teatterin näkökulmasta saa esimerkiksi Phillip B. Zarillin artikkelista Performance and theatre in oral and writing cultures before 1700 (2010a, 3–14).
Lienee siis mahdotonta saada tarkkaa tietoa siitä, minkälaisia esitysmuotoja kirjoitustaitoa edeltävinä aikoina harjoitettiin. Ei ole kuitenkaan syytä epäillä, etteivätkö ihmiset silloinkin olisi esittäneet tai suorittaneet erilaisia rituaaleja. Kun tarkastelemme esihistoriaa uudemman esittävien taiteiden tutkimuksen näkökulmasta emmekä vain perinteisen teatterihistorian valossa, näkymät laajenevat. Silloin tutkimuksen kohteeksi tulee paljon moninaisempi kirjo esityksen muotoja: eläimiä imitoivia esityksiä, taistelutaitojen varhaisia muotoja sekä šamaanien transsissa suorittamia loveen lankeamisia ja muita esitystyyppejä, jotka nykyään niputamme ”rituaaleiksi”.
Suomennetussa kirjassaan Johdatus esitystaiteeseen (2016, 110) Richard Schechner jakaa rituaalit kolmeen (usein toisiinsa sekoittuvaan) ryhmään: sosiaalisiin, uskonnollisiin ja esteettisiin rituaaleihin. Hänen mukaansa sosiaalisia rituaaleja esiintyy myös eläinkunnassa (lintujen soidinmenot, mehiläisten tanssimat reittiohjeet jne.), kun sen sijaan uskonnollisia ja esteettisiä rituaaleja esittävät vain ihmiset. Missä kehitysvaiheessa rituaalit tulivat osaksi ihmisen elämää, on tietenkin vaikea arvioida, mutta mitä todennäköisimmin ainakin sosiaaliset rituaalit syntyivät jo kauan ennen puhutun kielen kehittymistä. Mutkikas ja paljon pohdittu kysymys rituaalin ja teatterin välisestä suhteesta voitaneen tässä yhteydessä sivuuttaa. Hyvän kuvan aiheesta saa Schechnerin edellä mainitusta kirjasta (2016, 97–147).
Eri esitysmuodot rituaaleista teatteriin ovat usein edellyttäneet omanlaisiaan esityspaikkoja. Tunnettu esimerkki eläinten sosiaalisen rituaalin näyttämöstä on paratiisilintujen soidinmenojen edellyttämä pyöreä ”tanssiareena”, jonka koiraslintu ensin huolellisesti puhdistaa oksista ja korsista. Sitten se suorittaa areenalla lämmittelytanssin, jota nuorempi koiraslintu saattaa vierellä imitoida. Naaraslintujen keräännyttyä ylemmille oksille seuraamaan tapahtumaa koiraslintu esittää hurjaan kliimaksiin huipentuvan tanssinsa. Tässä sosiaalisessa pariutumisrituaalissa esityspaikan valmistelulla ja puhdistuksella on tärkeä merkitys.
Uskonnollisissa rituaaleissa esityspaikkojen on täytettävä erilaisia uskonnollisia ja maagisia vaatimuksia. Animistisissa kulttuureissa, joissa suhde ympäröivään luontoon on läheinen, luonto itsessään on tarjonnut erityisellä voimalla ladattuja esityspaikkoja. Viimeistään noin 6000-luvulla eaa. alkaneella neoliittisella eli nuoremmalla kivikaudella luolien lisäksi myös maanpäällisiä luonnonmuodostelmia alettiin muokata massiivisiksikin rituaalinäyttämöiksi.
Yksi keino yrittää hahmottaa varhaisia esitysmuotoja ja niiden esityspaikkoja on vertaileva kansatiede eli erilaisten edelleen olemassa olevien ja perinteisen elämänmuotonsa säilyttäneiden niin sanottujen luonnonkansojen perinteiden tutkimus ja vertailu. Sillä tavoin saamme edes aavistuksen perinteistä ajoilta ennen kuin länsimäinen traditio alkoi yhdenmukaistaa eri kulttuurien ominaispiirteitä – kuten juuri näyttämöitä. Afrikkalaiset teatterintutkijat Ousmane Diakhté ja Hansel Ndumbe Eyoh tiivistävät esikoloniaalisen ajan afrikkalaisen rituaaliesityksen näyttämön piirteet artikkelissaan Of Inner Roots and External Adjuncts (1997, 18–19):
Tilan kannalta katsottuna on (…) selvää, että muinaisessa Afrikassa millään rituaalisella teolla ei ollut merkitystä erillään sen esityspaikasta ja osanottajista. Rituaalinen tila oli olemassa vain johtuen niistä yliluonnollisista voimista ja olennoista, jotka manifestoituivat siinä. Se ei koskaan ollut neutraali ja se perustui tietynlaiseen sosiaalipsykologiseen käsitykseen maailmasta. Jokainen rituaalinen teko – niin aiemmin kuin nykyäänkin – viittaa kosmiseen todellisuuteen ja nimenomaan tilaan, joka edustaa tiivistetyssä muodossa kosmoksen äärettömyyttä. Tämän seurauksena kaikki, mitä siinä tehdään tai sanotaan, on erityisellä voimalla ladattu. Näin rituaalinen tila saa samankaltaisen taikavoiman kuin korokenäyttämö muualla maailmassa.
Vaikka kuvaus koskee nimenomaan Afrikkaa, hyvin samankaltaisia esityspaikkoja käytetään edelleen vaikkapa Aasiassa. Esimerkiksi Sri Lankassa ja Etelä-Intiassa rituaaliesityksille voidaan rakentaa tilapäisnäyttämö tarkkojen kosmologisten sääntöjen mukaan merkitsemällä se erilaisin kasvinlehdistä ja kukista valmistetuin köynnöksin ja symbolein. Ennen varsinaista rituaalia esityspaikka pyhitetään ja sille suoritetaan uhreja. Rituaalin jälkeen käytetyt koristeet ja rekvisiitta saatetaan hävittää vaikkapa polttamalla. Maaginen voima siis ladataan esityspaikkaan, mutta tapahtuman jälkeen paikka menettää erityisyytensä.