Valistuksen aikana Ranskassa puhjennut kritiikki aristokratian etuoikeuksia vastaan kulminoitui 1789, kun alempien säätyjen vaatimus perustuslaillisesta monarkiasta radikalisoitui vallankumoukseksi. Prosessi herätti pelkoa muissakin maissa. Se johti Ranskan vallankumoussotiin, joista ensimmäinen aalto 1792–1797 käytiin yhtäältä Ranskan sekä toisaalta Britannian, Hollannin, Espanjan, Itävallan, Preussin ja Venäjän muodostaman liittokunnan välillä. Vuonna 1792 Ranska julistettiin tasavallaksi ja seuraavana vuonna kuningas Ludvig XVI mestattiin. Ranskassa prosessi huipentui mielivaltaiseen suureen terroriin. Kesäkuun 1793 ja heinäkuun 1794 välillä annettiin yli 16 000 virallista kuolemantuomiota. Ne nielivät syövereihinsä lopulta myös vallankumouksen johtohahmoja, kuten Maximilien de Robespierren, joka oli vastuussa terrorin käynnistämisestä.
Napoleonin valtaantulo 1799 palautti hallintoon järjestyksen. Napoleonista tuli hetkeksi yleiseurooppalainen kulttihahmo. Hänen koettiin ruumiillistavan laajalti heränneen vapausaatteen, joka heijastui vahvasti myös taiteisiin, niin kirjallisuuteen, musiikkiin, kuvataiteisiin kuin teatteriinkin. Vuonna 1804 Napoleon kuitenkin kruunautti itsensä keisariksi ja seuraavien vajaan kymmenen vuoden aikana hän otti valtaansa suurimman osan Euroopasta. Sodat ajoivat Euroopan sekasortoon, taloudelliseen taantumaan ja vallankumousten hyökyyn. Samalla myös esimerkiksi saksalainen kansallistunne heräsi ensimmäistä kertaa ranskalaisten invaasion vastustamisessa.
Wienin kongressissa 1814–1815 Euroopan suurvallat ja Napoleonin sotien voittajamaat Preussi, Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta pyrkivät takaamaan rauhan ja määrittelemään voimatasapainon uudelleen Euroopassa vahvimpien maiden ehdoilla. Se tarkoitti restauraatiota, jossa vanha konservatiivinen eliitti pyrki palauttamaan järjestyksen Ranskan vallankumousta edeltäneisiin muotoihin. Se ei kuitenkaan ollut enää kestävä vaihtoehto. Tasavaltalaiset aatteet kansalaisoikeuksien, sananvapauden ja emansipaation vaateiden myötä olivat tulleet jäädäkseen Eurooppaan. Liberaalit oppositioliikkeet ympäri mannerta pyrkivät taistelemaan taantumusta vastaan, minkä vuoksi vallankumoukselliset jännitteet leimasivat vuosisadan alkupuolta. Sen lisäksi jo ennen Ranskan vallankumousta alkanut niin sanottu ensimmäinen teollinen vallankumous elpyi uudelleen kaaosten vuosikymmenten jälkeen. Se tuli muuttamaan Euroopan historian lopullisesti. Nopea väestön ja teollisuuden kasvu rikastutti yrittäjiä, mutta samalla murros kiihdytti maaltapakoa ja edesauttoi uudenlaisen kaupunkiköyhälistön syntyä. Tämän murroksen seurauksena syntyi uudenlaisia yhteiskuntarakenteita. Suurkaupungit syntyivät 1800-luvun alussa, kun Lontoo kasvoi miljoonakaupungiksi ja Pariisin väkiluku oli lähes 700 000.
Kasvava teollisuus vaati yhä enemmän raaka-aineita, joita alettiin hankkia siirtomaista. Siirtomaiden valtaaminen ja riistäminen lisääntyi vuosisadan kuluessa. 1800-luvun loppupuolella, Euroopan imperialismin huippukautena, lähes 80% maapallon asutetusta pinta-alasta oli länsimaisten suurvaltojen hallinnassa. Esimerkiksi Englannissa samalla kun parlamentin lakiuudistukset vahvistivat uusien vaurastuneiden luokkien omistusoikeuksia, alimmat yhteiskuntaluokat elivät suurkaupunkien slummeissa kurjuudessa. Yhteiskuntatieteilijä Friedrich Engelsin (1820–1895) tarkat analyysit Englannin sosiaalisesta muutoksesta ja Manchesterin työväestön elinolosuhteista 1840-luvulla loivat perustan Karl Marxin (1818–1883) tieteellisen sosialismin teorialle, jossa hän kauaskantoisesti anylysoi vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä.
Euroopan poliittinen kartta muuttui 1800-luvun loppupuolella vielä Italian yhdistymisen, Ranskan–Saksan sodan ja Saksan keisarikunnan syntymisen myötä. Kaikki nämä yhteiskunnalliset ja poliittiset mullistukset heijastuivat myös taiteisiin. Vapausaate oli pitkälti 1800-luvun vallankumousten värittämän alkupuolen taiteen kantava teema, johon yhdistyi vielä Napoleonin sotien eri puolilla Eurooppaa kirvoittama kansallisuusaate. Imperialismi puolestaan herätti kasvavan kiinnostuksen Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin, kuten Lähi-itään, Intiaan, Kiinaan ja myöhemmin myös Japaniin. Tämä orientalismina tunnettu ilmiö heijastui vahvasti näyttämöillekin, joille ilmestyi yhä useammin satumaisia aasialaisaiheisia fantasioita ja näkymiä. Suurkaupunkien räjähdysmäinen kasvu puolestaan toi teatterille uutta yleisöä, mikä johti populaarimuotojen, erityisesti melodraaman suureen suosioon. Yhteiskunnan uudenlainen kahtiajakautuminen heijastui taiteisiin muun muassa sosiaalisen myötätunnon heräämisenä.
Teollistuminen ei olisi ollut mahdollinen ilman monia keksintöjä, jotka tulivat nopeasti vaikuttamaan myös ihmisten arkeen. Höyrykoneiden yleistyminen vaikutti paitsi maanviljelyn ja teollisuuden kehitykseen myös liikenteeseen. Rautatieverkostoja alettiin rakentaa ja höyrylaivat nopeuttivat ratkaisevasti merenkulkua. Höyryvoima valjastettiin pian myös teatterin käyttöön ja nopeutuneet liikenneyhteydet puolestaan mahdollistivat tähtinäyttelijöiden ja kokonaisten teatteri- ja oopperaryhmien kansainväliset kiertueet.
Myös tiedonvälitys nopeutui, kun 1800-luvun puolenvälin tienoilla lennätin yleistyi. Painokoneiden kehittyessä sanomalehdistö kasvoi ja tavoitti yhä laajempia kansanosia. Lehtikuvat tehtiin vielä erilaisin hitain graafisin tekniikoin, joten kuvataiteiden ja nimenomaan melodraamateatterin yhdeksi tehtäväksi tuli tuoda katsojien silmien eteen lehdistössä mieltä kuohuttaneita tapahtumia, kuten luonnonkatastrofeja ja suuronnettomuuksia. Näyttämön odotettiin tuottavan yhä enemmän visuaalisia sensaatioita uudelle keskiluokkaistuneelle yleisölle.
Romantiikaksi luonnehditaan taiteellista suuntausta, joka oli vallalla 1700-luvun lopusta n. 1840-luvulle, joskin termiä käytetään usein laajemminkin luonnehtimaan 1800-luvun taidetta. Termin ottivat käyttöön saksalaiset taiteilijat ja ajattelijat. Vaikka romantiikka liitetään nykyään etenkin Saksaan, käynnistyi liike kuitenkin Englannissa. Romantiikka ilmeni eri maissa eri muotoisena. Toisinaan se valjastettiin kansallisuusaatteen palvelukseen, vaikka romantikkojen piirissä yksilönvapaus koettiin kansakuntaa tärkeämmäksi. Taiteen aihemaailmassa huomio suuntautui pois klassismille ominaisista antiikkiaiheista ja keskittyi sen sijaan lähihistoriaan sekä paikallisiin kansantaruihin ja mytologioihin. Romantikot taistelivat tietoisesti akateemista, etupäässä uusklassista tyyliä vastaan.
Romantiikka oli leimallinen suuntaus erityisesti kirjallisuudessa, musiikissa ja maalaustaiteessa. Arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa vallalla oli pitkälti vielä klassismi. Romantiikan voi nähdä vastareaktiona valistuksen ajan järjen palvonnalle. Romantiikka nosti keskiöön kiihkeät tunteet, voimakkaat elämykset ja uudella tapaa koetun luonnon. Taiteilijan uskottiin yltävän mielikuvituksellaan universaalisuuteen. Niinpä taiteilijuus sai uudenlaisen, lähes yli-inhimillisen sädekehän, kuten lordi Byronin, Aleksander Pushkinin, Franz Lisztin, Niccollo Paganinin tai Richard Wagnerin esimerkit osoittavat. Näissä henkilöissä taiteilijan kuohuva ulkoinen elämä ja vulkaaninen luomisvoima yhdistyivät toisiinsa tavalla, joka ei ollut mahdollinen menneinä vuosisatoina, jolloin taiteilija oli sidottu hovin tai kirkon palvelukseen.
Taiteen nähtiin korvaavan uskonnon ja kokoavan ihmiset yhteen hiljentymään taiteilijoiden luomien visioiden ääreen. Tämän voi nähdä liittyvän 1800-luvun vahvaan sekularisoitumis-, teknistymis- ja rationalisoitumiskehitykseen. Absoluuttisen taiteen ja taiteilijan kultti 1800-luvulla selittyy osittain vastareaktiona tieteellisen maailmankuvan nousulle ja taian katoamiselle eri elämänalueilta. Toinen selitys liittyy raadollisemmin taiteilijan epävakaaseen asemaan modernin kapitalismin murroksessa 1800-luvun alussa. Taiteilijat stilisoivat itseään tietoisesti romanttisiksi, demonisiksi neroiksi erottuakseen taidemarkkinoilla, jossa kilpailtiin porvarillisen yhteiskunnan huomiosta.
1800-luvun puolivälin jälkeen taiteen aihemaailmat muuttuivat vähitellen. Valokuvaus loi uudenlaisen, fotorealistisen tavan hahmottaa ympäristöä. Samaan aikaan sosiologian synty ja perinnöllisyysoppi mahdollistivat uudenlaiset tieteelliset tavat hahmottaa ihmistä ja yhteiskuntaa. Niiden ja marxilaisuuden myötä huomio alkoi kääntyä yhteiskunnallisten rakenteiden tarkkailuun, mikä 1800-luvun lopulla johti yhteiskunnallisen realismin ja naturalismin tyylisuuntien syntyyn niin kirjallisuudessa, kuvataiteessa kuin näyttämötaiteissakin.