Espanjan perimyssodan ja Turkkia vastaan käytyjen sotien seurauksena Habsburgien Itävalta nousi Euroopan mahtivaltioksi. Poliittisista takaiskuistaan huolimatta Ranska kuitenkin säilytti asemansa kulttuurisena mahtina. Taidehistoriallisista tyylikausista 1700-luvulla oli vallalla kaksi hyvinkin vastakkaista suuntausta: rokokoo ja uusklassismi. Rokokoolla tarkoitetaan Ranskassa Ludvig XIV kuoleman jälkeen kehittynyttä barokin intiimimpää versiota. Alun perin vähättelevä nimitys juontuu ornamenteista, jotka oli koottu kivistä ja simpukoista (ransk. rocaille). Uusklassismi puolestaan käänsi katseensa barokista ja renessanssista takaisin suoraan antiikin kulttuuriin, josta arkeologisen tutkimuksen ja Pompeijin löytymisen myötä oli nyt saatavilla tarkempaa tietoa.

Carlo Bibienan lavastuksen rekonstruktio 1740-luvulta Bayreuthin barokkiteatterissa (Markgräfliches Theater). Sakari Viika

Rokokoo ikään kuin leikitellen henkevöitti barokin muotokieltä. Uusklassismi puolestaan kunnioitti kirkkautta ja järjestystä. Se myös edellytti jonkin tasoista historiallista autenttisuutta, niin näyttämöllä kuin muissakin taiteissa. Rokokoo oli pääasiassa aristokraattinen tyyli, joka levisi Ranskasta myös Euroopan muihin hoveihin. Uusklassismin puolestaan voi nähdä 1700-luvun puolivälin tienoilla yleistyneen valistusaatteen rinnakkaisilmiönä. Valistusajattelijat korostivat järjen ja tiedon merkitystä. Näin valistus kiihdytti myös kriittistä yhteiskunnallista ajattelua, mikä toimi katalysaattorina 1700-luvun loppupuolen vallankumouksille Amerikassa ja Ranskassa.

1750-luvulta peräisin oleva, mutta 1950-luvulla sodan tuhojen jälkeen rekonstruoidussa Cuvilliés Theaterissa Münchenissä on yksi hienoimpia rokokooajan katsomoita. Sakari Viika
Uusklassismi eli antiikin Kreikan ja Rooman taiteisiin viittaaminen tuli 1700-luvulla keskeiseksi taiteiden tyylisuunnaksi. Sen taustalla vaikuttivat paitsi vastarinta barokin ja rokokoon huikentelevaisia tyylejä kohtaan, myös uusi tieto antiikin arkkitehtuurista ja kuvataiteista, jota oli saatu 1700-luvun alkupuolella muun muassa Vesuviuksen tulivuoren purkauksessa laavaan hautautuneiden Pompeijin ja Herculaneumin kaupunkien kaivauksissa. Kuvassa Richard Crenvillen ja William Kentin suunnittelema Sopusoinnun ja Voiton temppeli Englannissa Buckinghamshiressa 1740-luvun lopusta. Wikimedia Commons
1700-luvun puolivälin jälkeen, kun yläluokan Euroopan nähtävyyksien kiertomatkan idea – Grand Tour – oli yleistynyt, syntyi uusi esteettinen käsite ja kategoria, pittoreski eli kuvauksellinen. Huomio suuntautui maalauksellisiin raunioihin ja maalaiskyliin, joiden etualalle kuvattiin usein realistisia yksityiskohtia. Käytäntö siirtyi myös näyttämökuviin. Kuvassa Hubert Robertin maalaus Dianan temppeli Nimes’ä vuodelta 1771. Wikimedia Commons

Italia säilytti asemansa oopperakulttuurin lähteenä, vaikka Wien kohosikin Euroopan tärkeimmäksi oopperakeskukseksi. Myös pohjoisessa Euroopassa italia säilyi oopperan hallitsevana kielenä. Italiassa kehitetty näyttämötyyppi vakiintui kaikkialla, minne ooppera levisi, ja tärkeimmät näyttämökoneistojen ja lavastusten suunnittelijat olivat edelleen peräisin Italiasta. He levittivät myöhäisbarokin estetiikkaa Euroopan oopperanäyttämöille. Ranskasta, missä italialainen rönsyilevä barokki oli saanut hillitymmän, klassisistisen muodon, tuli puolestaan puheteatterin ja nimenomaan tragedian suunnannäyttäjä aina 1700-luvun lopulle saakka. Klassismin myötä Ranskan draamakirjailijat kehittivät oman variaationsa Aristoteleen määrittelemästä ajan, paikan ja toiminnan kolmiyhteydestä. Se puolestaan vaikutti puhenäyttämöiden kehitykseen, sillä niiltä ei edellytetty oopperanäyttämöiden mittoja ja mutkikkaita koneistoja.

Valistuksen myötä syntyi uudenlainen draamamuoto, jota kutsutaan porvarilliseksi draamaksi ja Saksassa tarkemmin porvarilliseksi murhenäytelmäksi (Bürgerliches Trauerspiel). Se alkoi kehittyä 1700-luvun puolivälin Ranskassa, missä valistuksen myötä kolmannen säädyn (lähinnä porvarit ja talonpojat) oikeudet olivat nousseet keskustelun keskiöön. Samalla teatteri sai myös uudenlaista yleisöä. Porvarilliset draamat sijoittuvat useimmiten intiimimpiin, kotoisampiin ympäristöihin kuin hovien ja aristokraattien suosimat oopperat. Sen vuoksi niiden näyttämölliset tarpeet olivat erilaiset. Porvarillinen draama kotiutui myös Englantiin sekä Saksan ruhtinaskuntiin, joissa heräsi vastustus ranskalaisen tragedian ja ranskan kielen ylivaltaa kohtaan. Samalla Saksassa alkoi kehittyä kansallisuusaate, jolla tuli olemaan omat seurauksensa myös teatterin kehitykselle.