Esiintyjä ei ainoastaan käytä näyttämöä, vaan myös luo tilaa ympärilleen. Pelkät sanat, eleet ja liikkeet saattavat toimia tehokkaimpana lavastuksena ilman tarpeettomia esineitä tai tehosteita. Monet 1960- ja 70-luvun teatterintekijät suuntautuivat tyhjän tilan estetiikkaan, jonka keskiössä oli näyttelijän vuorovaikutus katsojan kanssa. Tässä luvussa käsitellään Peter Brookin, Jerzy Grotowskin ja Eugenio Barban ryhmiä, jotka pyrkivät saavuttamaan universaalin teatterikielen kehittämiensä psykofyysisten tekniikoiden avulla.