Lihan ja hengen ristiriita
Kirkon suhde teatteriin ja tanssiin oli varhaisista kirkkoisistä alkaen hyvin kielteinen. Jo 300-luvulla, kun kristinuskosta oli tullut Rooman valtionuskonto, kristittyjä kehotettiin pysymään poissa teattereista. Näyttelijöitä halveksittiin niin syvästi, että he pääsivät osallisiksi kirkon sakramenteista ainoastaan hylkäämällä vanhan ammattinsa. Latinan vakiinnuttua koko länsimaisen kristikunnan kieleksi ongelmaksi muodostui se, miten latinaa taitamattomalle ja lukutaidottomalle kansalle voitaisiin välittää Raamatun tarinat ja kirkon opinkappaleet. Tähän opetustehtävään valjastettiin aluksi kuvataiteet. Maalaustaide keskittyi pitkälti sykliseen, sarjakuvamaiseen kuvaustapaan, jossa ikään kuin ruutu kerrallaan kuvattiin Raamatun tapahtumia tai pyhimystarinoita. Kuvastoon liitettiin lukutaitoisille tekstejä tarkentamaan yhä monimutkaisempaa symboliikkaa. Ikonografiaa eli kuvaustavan säännöstöä kehiteltiin ja muokattiin kulloistenkin teologisten suuntausten mukaisesti.
Laajimmat kuvalliset kokonaisuudet tulivat kattamaan koko silloisen katolisen maailmankuvan. Aikakäsitys ei ollut lineaarinen, vaan käännekohdat esitettiin ikään kuin aina läsnä olevina. Ääripäitä olivat taivaan auvo ja helvetin kauhut. Johanna Vakkari kirjoittaa keskiajan maailmankuvasta seuraavasti:
Aikakäsitys oli keskiajalla erilainen kuin se, johon olemme tottuneet: ajalla oli alkunsa ja loppunsa sen suunnitelman mukaisesti, joka Jumalalla oli, kun hän tyhjyydestä käsin loi koko universumin. Lopussa – mahdollisesti ei kovin kaukana tulevaisuudessa – odotti viimeinen tuomio, eikä tulevaisuutta siten ajateltu samalla tavoin avoimena ja kauas jatkuvana kuin meidän aikanamme. Lisäksi Jumalalle kaikki aika on yhtä aikaa läsnä. (Vakkari 2015a, 82)
Kristillisen kuvaston kehittymisellä oli tietenkin pitkä ja monipolvinen kehityshistoriansa, mutta sydänkeskiajalle tultaessa se alkoi jossain määrin vakiintua. Laajimmat kuvalliset kokonaisuudet, joissa hyödynnettiin veistoksia, reliefejä, seinämaalauksia, myöhemmin myös lasimaalauksia, syntyivät suuriin romaanisiin ja goottilaisiin kirkkoihin. Kirkkorakennuksesta tulikin katolisen opin visuaalinen ensyklopedia. Oppien havainnollistamisessa astuttiin askel pidemmälle, kun viimeistään 900-luvulla kirkoissa alettiin esittää ensin lyhyitä ja myöhemmin laajempia näytelmiä liturgian lisänä. Näitä kirkkonäytelmiä kutsutaan liturgisiksi draamoiksi.
Keskiajalla kirkkorakennus oli saavuttanut vakiintuneen muotonsa ja mutkistuneen symboliikkansa. Kirkko edusti taivaallista loistoa, jonka päämäärä oli mykistää sisään astuva seurakuntalainen. Varhaiskristillisellä ajalla kristityt kokoontuivat yksityistiloihin, joissa yksinkertaisen pöydän ääressä jaettiin ehtoollinen. Kun kristinuskosta tuli 300-luvulla Rooman valtionuskonto, kirkko omaksui piirteitä Rooman keisarillisesta kulttuurista. Keskeisiksi kirkon muodoiksi vakiintuivat kaksi eri tyyppiä. Ensimmäinen, niin sanottu keskeiskupolikirkko, periytyi vanhoista kupolin kattamista mausoleumirakennuksista. Toinen, niin sanottu basilika, pitkänomainen kirkko, jonka toisessa päädyssä on alttari, kehittyi Rooman kauppa- ja oikeudenkäyntihallien pohjalta. Keskeiskupolikirkko vakiinnutti asemansa nimenomaan itäisen, ortodoksisen kristinuskon piirissä, kun taas basilikatyypistä tuli läntisen Euroopan yleisin muoto.
Basilikarakennuksella ei ollut mitään erityistä symboliikkaa antiikin aikoina, vaan se oli käytännön sekä aikansa rakennusteknologian sanelema selkeä hallirakennus. Sen korkean keskikäytävän reunoilla seisovat pylväät kannattivat kattoa ja jakoivat tilan yleensä kolmeen pitkänomaiseen käytävätilaan (keskilaiva ja sivulaivat). Sisääntuloa vastapäätä, keskilaivan päässä, sijaitsi puolipyöreä seinäsyvänne eli apsis (myös absidi). Se vakiintui alttarin paikaksi, joskin alttarin sijainti saattoi vaihdella eri kirkkokunnilla. Pääalttarin lisäksi saattoi suuremmissa kirkoissa olla myös lukuisia sivualttareita. Huomattavaa on, että itäisessä kiristinuskossa, jonka perinteet kumpusivat välittömämmin myöhäisantiikin maailmasta, alttarin ja seurakunnan erotti kolmiovinen ikonostaasi, ikonein varustettu koristeellinen seinämä. Sillä oli selkeitä yhtymäkohtia antiikin skene-rakennuksen fasadiin. Myös katolisissa kirkoissa rakennuksen pyhin tila, kuori, oli erotettu maallikoista aitauksella.
Keskiajan katolisessa viitekehyksessä kirkkorakennukselle pyrittiin antamaan lähes loputon määrä erilaisia selityksiä (ks. esim. www.catholicculture.org, Fundamentals of Church Architecture). Loistossaan kirkko esimerkiksi edusti Taivaallista Jerusalemia. Se myös koettiin Kristuksen kehona. Kirkon rinnastaminen ristiinnaulittuun Jeesukseen puolestaan on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon poikkilavan rakentamisen yleistymisen suuremmissa kirkoissa 1000-luvun tienoilla. Tällaisen kirkon pohjapiirroksen muoto muistuttaa latinalaista ristiä. Keskiajalla kirkot pyrittiin rakentamaan itä–länsiakselille siten, että alttari sijaitsi idässä ja pääsisäänkäynti lännessä. Ratkaisu heijastaa kristinuskon syntyseutujen muinaista, mahdollisesti jo pronssikautista kosmologiaa. Siinä itä eli auringonnousun suunta miellettiin myönteiseksi; samalla se oli myös rukouksen suunta. Sen sijaan länsi edusti auringonlaskua ja kuolemaa. Keskiajan jälkeen sääntö höllentyi, kun kirkkoja rakennettiin yhä enemmän jo olemassa oleviin tiheisiin kaupunkiympäristöihin.
Kirkon keskeisin päämäärä oli toimia paikkana, jossa seurakuntalaiset voisivat kokoontua muistamaan tai pikemminkin kollektiivisesti palauttamaan mieliinsä ja ”uudelleen elämään” Kristuksen elämän ja kärsimyksen. Näin jumalanpalvelusmenojen keskeisimmäksi elementiksi muodostui ehtoollinen (eukaristia), jossa Jeesuksen käskyn mukaan muistellaan hänen viimeistä ateriaansa lähimpien opetuslasten kanssa. Seremonian kohokohta on ehtoollinen, jossa leipä ja viini muuttuvat – eri kristinuskon suuntauksista riippuen – joko todeksi koettuna tai vain symbolisesti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Messua on 1900-luvun loppupuolelta alkaen tulkittu yhtenä esitystaiteen muotona. Näkemykseen kriittisesti suhtautuvat tutkijat ovat perustelleet kantaansa sillä, että messussa kukaan ei esitä mitään varsinaista roolia. Toisaalta jo messun kehityksen huippukauden merkittävä teologi ja sen kehittäjä Amalarius Metziläinen (780–850) painotti messun olevan antiikin draamoihin verrattava suurenmoinen esitys (Schechner 2016, 70).
Mikäli messu luetaan esitystaiteen piiriin (niin kuin tehdään tässä), niin kirkko muodostaa mitä monumentaalisimman esitystilan. Viime vuosikymmeninähän esitystaiteen tutkimukseen luetaan usein myös monet eri kulttuurien rituaaliset esitykset. Kirkossa arkkitehtoninen fokus painottuu alttariin, ja rakennuksen yksityiskohdat kuten veistokset, maalaukset ja lasimaalaukset tukevat rituaalimaista esitystä temaattisesti. Rakennuksella oli myös omat rajoituksensa esimerkiksi akustiikan suhteen. Keskiajan kirkkolaulu kehittyi yhdessä arkkitehtuurin kanssa, joten kirkkolaulu sopeutui kirkkotilaan, ja jopa jossain määrin hyödynsi sen akustisia ominaisuuksia. Toisaalta puhuttu teksti tai dialogi eivät tällaiseen akustiikkaan oikein soveltuneet. Kirkkolaulu ja messun tekstit esitettiin latinaksi, eikä muita kieliä saanut käyttää kirkonmenoissa. Oman rajoituksensa toi myös juutalaisuudesta kristinuskoon periytynyt sääntö, jonka mukaan nainen ei saanut aktiivisesti osallistua kirkon tapahtumiin sen sisällä. Tämän Apostoli Paavali kiteyttikin käskyssään ”nainen vaietkoon seurakunnassa”. Kun kirkollinen draama alkoi vähitellen hahmottua 900-luvun alussa, se joutui sopeutumaan pyhän tilan rajoituksiin. Näin se omaksui kirkkolaulun omaisen ilmaisun; kielenä oli kirkkolatina, ja esiintyjät olivat kaikki miespuolisia.