Kirkko teatteritilana
Pääsiäismessusta kehittyi 900-luvun mittaan kirkkovuoden huipentuma, joka laajeni yhä näyttävämmäksi seremoniaksi. Varsinainen liturgia sai myös teatterillisia piirteitä, kun erilaisin symbolisin esinein ja teoin kerrattiin pääsiäisen tapahtumat. Esimerkiksi Kristuksen ruumista symboloiva ehtoollisleipä asetettiin pitkänäperjantaina Kristuksen hautaa edustavaan telineeseen. Vertauskuvallinen hautaus saatettiin kuvata Kristuksen ruumista symboloineen puuristin avulla.
Varsinaisen liturgisen draaman syntyhetkenä pidetäänkin juuri pääsiäismessun yhteyteen kehittynyttä kolmen Marian kohtausta: he etsivät haudasta Kristuksen ruumista ja kohtaavat siellä enkelin, joka ilmoittaa Kristuksen ylös nousseen. Tätä kristinopin kannalta ratkaisevaa kohtausta alettiin näytelmällistää 900-luvun kuluessa. Papit, munkit tai kuoripojat esittivät kolmea Mariaa viitteellisesti puettuina. Heidän dialoginsa ja sen tyyli olivat peräisin kirkollisesta vuorolaulusta. Tätä Quem queritis (”Ketä etsitte”), toiselta nimeltään Visitatio sepulchri (”Vierailu haudalla”) -kohtausta kehiteltiin jo 900-luvun alussa St. Gallenin luostarissa Sveitsissä. Luostarit ja niiden kirkot olivatkin keskiaikaisen draaman kannalta mitä keskeisimpiä instituutioita, sillä niissä yhdistyivät usko ja oppineisuus. Pian näiden kohtauksen esitysperinne levisi ympäri Eurooppaa ja sen tekstistä tunnetaan nelisensataa versiota. (Brocket–Hardy 2010, 73)
Katkelma esitettiin Kristuksen hautaa edustavan rakennelman vieressä. Joskus se saattoi olla tilapäisalttari, mutta monissa kirkkotiloissa oli ja on edelleen kiinteä Kristuksen hautaa symboloiva rakennelma tai sivualttari. Sen esikuva oli Jeesuksen oletetulle haudalle Jerusalemiin pystytetty rakennus. Tosin hautaa symboloivan rakennelman muoto ja tyyli vaihtelivat kulloisenkin arkkitehtonisen tyylin mukaan. Tällä tavalla jo ensimmäinen tunnettu kirkkodraama vakiinnutti myöhemminkin keskiajalla vallalla olleen esityskäytännön: eri kuvaelmat tai kohtaukset saivat taustoikseen kolmiulotteisen rakennelman, josta selvisi kohtauksen tapahtumapaikka (esimerkiksi talo, temppeli, palatsi ja tori). Keskiajan teatterihistorian yhteydessä niitä kutsutaan ”paikallisuuksiksi” (sedes, loci, domi, mansions jne.). Haudalla vierailu edellytti vain yhtä paikallisuutta – hautaa. Useampia paikallisuuksia tarvittiin myöhemmin, kun näytelmien kokoluokka kasvoi ja niiden aihepiiri monipuolistui. Tällä tavalla kehittyi keskiajalle tyypillinen simultaaninäyttämö. Siinä näytelmän eri tapahtumapaikat ovat esillä samanaikaisesti. Draamallinen toiminta tapahtui niiden edessä tai välissä, ja usein yleisökin siirtyi paikasta toiseen.
Jo itsessään kirkkotilassa oli lukuisia eri paikallisuuksille sopivia sijainteja. Useimmissa liturgisissa draamoissa vaikuttavimmat paikallisuudet olivat taivas ja helvetti. Kirkon itäpäädyn korotettu kuorikoroke oli sopiva paikka taivaalle, kun taas kuorin alla sijaitseva kryptakellari, jonne kirkkosalin portaat johtivat, sopi hyvin helvetille. Vertikaalisessa ratkaisussa korostui kristillinen symboliikka: taivas on ylhäällä ja helvetti alhaalla maan uumenissa. Jo pelkällä läsnäolollaan nämä paikallisuudet muistuttivat katsojia siitä ratkaisevasta valinnasta, jonka jokaisen uskovaisen tulisi tehdä.
Liturgisten draamojen aihepiiri laajeni 900-luvun jälkipuolella. ”Vierailu haudalla” -katkelmaan yhdistyi yhä enemmän uusia kohtauksia, joissa myöhäiskeskiajalla oli mukana jopa komiikkaa. Ylösnousemuksen rinnalla kirkoissa esitettiin Jeesuksen elämän muitakin vaiheita. Joulukuvaelmat ja myöhemmin jouludraamat kehittyivät Jeesuksen syntymätarinan pohjalta. Muita hedelmällisiä Raamatun aiheita olivat esimerkiksi profeettojen ennustukset ja monet muut Vanhan testamentin tapahtumat; myöhemmin myös pyhimystarinat. Kirkkotilan sisällä esitetyt draamat pysyivät kuitenkin pitkään seremoniallisina. Ne esitettiin latinaksi, ja niissä hyödynnettiin liturgisia eleitä sekä osin liturgisista asuista johdettua puvustusta.
Draamojen kasvu edellytti useiden paikallisuuksien käyttöönottoa. Paikallisuudet asemoitiin usein keskilaivan molemmille reunoille. Koska kirkoissa ei vielä keskiajalla ollut kiinteitä istuimia, kirkkosalin lattiaa hyödynnettiin eräänlaisena monitoimitilana. Tätä tilaa kutsutaan keskiajan teatterin yhteydessä termillä platea. Kukin kohtaus alkoi sitä edustavan paikallisuuden edessä, jonka ympärille yleisö kokoontui. Draamallinen toiminta laajeni siitä platea-tasolle, jossa yleisö tarvittaessa siirtyi taaemmalle toiminnan edestä. Tällä lailla syntyi joustava, ikään kuin neutraali esitystila, joka tilanteen mukaan palveli joko katsomona tai näyttämönä. Kirkkotilaa hyödynnettiin keskiajalla moniin tarkoituksiin, seremonioiden lisäksi siellä syötiin, käytiin kauppaa ja jopa yövyttiin. Koska kirkkotila oli toriin rinnastettava julkinen tila, sitä voitiin luontevasti käyttää myös muuntuvana teatteritilana. Sen vuoksi kirkoissa kehittyneet näyttämöratkaisut oli helppo siirtää myöhemmin myös ulkotiloihin, esimerkiksi juuri toreille.
Esityksen ainoat kiinteät paikallisuudet, Taivas ja Helvetti, olivat myös näyttävimmät ja teknisesti vaativimmat paikallisuudet. Niistä poiketen muita rakenteita voitiin muunnella tai vaihtaa tarpeen vaatiessa. Tällä lailla syntyi keskiaikaisen näyttämön tyypillinen, sarjakuvakerronnasta tuttu ”ruutu kerrallaan” -luonne, joka oli jo vakiintunut kuvataiteessa. Kohtausten sisältöjä ja henkilöhahmojen identiteettejä tarkensivat kuvataiteessa käytetyt symbolit kuten esimerkiksi risti, kyyhkynen ja paimensauva. Samalla tavalla kuin maalauksissa myös näyttämökuvissa paikallisuudet voitiin selventää kylteille maalatuilla teksteillä. Myös esityksen ohjaaja–seremoniamestari saattoi erikseen kuuluttaa yleisölle paikallisuuden nimen.
Paikallisuuksia edustavien rakennelmien koko ja mutkikkuus vaihtelivat suuresti. Kokopäiväisen, jopa monipäiväisen, esityksen kiintopisteet Taivas ja Helvetti olivat yleensä vaikuttavimmat paikallisuudet. Taivas oli yleensä korotettu, kaksikerroksinen rakennelma, jonka ylätaso edusti varsinaista taivasta. Helvetin paikallisuus puolestaan kuvattiin yleensä valtavana paholaiskasvona, jonka ammottavasta kidasta paholaiset ilmestyivät ja jonne kadotukseen tuomitut katosivat. Näissä rakennelmissa käytettiin pieniä esirippuja kätkemään ja paljastamaan kuvaelmia ja henkilöhahmoja. Muut paikallisuudet olivat usein vaatimattomampia.
Suurten kivikirkkojen aikana, n. 1000-luvulta alkaen, esityksissä alettiin hyödyntää kirkkojen rakentamiseen kehitettyä teknologiaa ja laitteita, kuten vinttureita. Niiden avulla voitiin toteuttaa esimerkiksi taivaaseen astumiset nostamalla Kristus, Neitsyt Maria, tai heitä edustavat veistokset ilmaan koneistolla, joka oli kätketty yleisöltä. Nostomekanismeja käytettiin monin tavoin. Usein esitykset huipentuivat taivaaseenastumiskohtauksiin, joissa Jeesus tai Maria nostettiin ilmaan. Juuri nämä kohtaukset olivat kirkon opin näkökulmasta hyvin painokkaita; maallisen maailman ja taivaan mystinen kohtaaminen oli ihme.
Tällaisten miraakkelikohtausten vaikuttavuudesta saa käsityksen joka elokuussa esitettävästä kaksipäiväisestä kirkollisesta musiikkidraamasta Elchen kaupungissa Espanjan Valencian lähellä. Se lienee ainoita edelleen kirkon sisätiloissa esitettäviä perinteisiä kirkkodraamoja. Elchen esitys on myös ainutlaatuinen esimerkki yhden paikallisuuden esityksestä. Perinteen juuret lienevät 1200-luvulta, mutta sen nykymuoto hahmottui luultavasti 1400-luvulla. Näytelmä julistettiin vuonna 2001 Unescon aineettoman kulttuurin perintökohteeksi. Se kuvittaa Neitsyt Marian taivaaseen astumista ja kruunausta. Neitsyt Marian paikallisuuteen viittaa keskilaivan keskiakselille pystytetty koroke, jonka alla on näyttelijöiden pukeutumistilat. Koroke edustaa Marian paikkaa, mutta siinä oleva aukko symboloi Marian hautaa – siksi koroketta kutsutaan katafalkiksi. Kirkon ovesta johtaa korokkeelle aidattu kuja, jota pitkin Maria seuralaisineen saapuu sisälle kirkkoon. Kuja yhdistää maallisen ja pyhän viitaten ihmisen hengelliseen matkaan.
Yhä edelleen Elchen kirkkodraamassa kaikki esiintyjät ovat miehiä tai kuoropoikia. Kujalla eli maalisessa elämässään vaeltavaa Mariaa esittää poika. Sen sijaan kuollutta Mariaa edustaa puettu veistos, joka kannetaan korokkeelle ja lasketaan siellä hautaa symboloivaan aukkoon. Esityksen huipentumassa Maria-veistos korotetaan taivaaseen ja kruunataan. Se tapahtuu vanhan perinteen mukaisella manuaalisella nostolaitteistolla, joka sijaitsee katafalkki-korokkeen päällä kirkon kupolissa. Kupolin kaulaan on jännitetty valtavan kokoinen maalattu kangas, johon on kuvattu taivas pilvineen. Kankaassa on nelikulmainen aukko, ”taivaan portti”. Sen kautta niin sanottu pomegranaatti-teline ja muut pääasiassa enkeleille tarkoitetut telineet voidaan laskea alas ja nostaa jälleen taivaan portin taakse yleisöltä näkymättömiin. Avautuva, verhoiltu hissimäinen teline muistuttaa granaattiomenaa, mikä selittää pomegranaatti-telineen nimen.
Elchen kirkkodraaman vaikuttavin hetki, jossa nostolaitetta käytetään, on esityksen lopun kruunajaiskohtaus. Samalla kun laulavien kuoropoikien ympäröimä Marian veistos kohoaa ilmaan, ylhäältä laskeutuu toinen teline, joka kannattelee kuoropoikia. He laskevat kullatun kruunun ohuen köyden varassa alemmalla tasolla levitoivan Marian pään päälle. Samalla ylhäältä sataa kultahileitä hurmioituneen seurakunnan ylle. Sen jälkeen molemmat telineet enkeleineen ja Marioineen kohoavat hitaasti yli kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Siellä he katoavat lopulta sisään taivaan portista, jolloin esitys päättyy. Erinomaisia videonäytteitä esityksestä voi katsoa Youtubessa hakusanalla Mystery Play of Elche.
Kuvaus Kristuksen taivaaseen astumisesta firenzeläisessä kirkossa antaa hyvän käsityksen kirkon sisällä tapahtuvien esitysten näyttävyydestä ja kekseliäisyydestä. 1400-luvulta peräisin oleva kuvaus on mukaillen suomennettu lähteestä Larson 1957, 211–212.
(…) saattoi nähdä tornien ja bastionien koristaman linnan, joka esitti Jerusalemin pyhää kaupunkia. Vastapäätä sitä, seinän vieressä, oli noin kolmen metrin korkuinen vuori, jonne johtivat rappuset. Tämä vuori oli päällystetty vaaleanpunaisella laskostetulla silkillä. Korkealle sen yläpuolelle oli rakennettu puinen lava, jonka alapuoli oli maalattu ja koristeltu. Lavassa oli pyöreä aukko, joka oli peitetty sinisellä esiripulla. Siihen oli maalattu aurinko, kuu ja tähtiä esittämään ensimmäistä taivastasoa. Juuri oikealla hetkellä esirippu vedettiin syrjään ja sen takaa tuli näkyviin Taivaallinen isä kruunu päässään. (…) Jumalaa ympäröi huiluja, harppuja ja pikku kelloja soittavien enkeleitä esittävien nuorten poikien ryhmä. Isä jumala ja enkelit kylpivät lamppujen loistavassa valossa. Pyöreä taivaan aukko oli koristeltu taitavien taiteilijoiden pahville maalaamin enkelihahmoin. Jokainen niistä liikkui ja kääntyi erikseen. (…) Taivaan aukosta oli jännitetty seitsemän ohutta, vahvaa köyttä Öljymäen vuoreen. Jeesusta esittänyt nuori mies käytti näitä köysiä ja pieniä rautaisia rataksia kohoamiseensa. Taivaasta, missä Isä Jumala näyttäytyi, laskeutui köysien varassa mitä kekseliäin pilvimuodostelma, joka kannatteli kahta kultasiipisiksi enkeleiksi puettua poikaa. Pilven laskeutuessa Jeesus otti kaksi kultaista avainta, jotka hän ne siunattuaan antoi Pietarille. Sen jälkeen hän köysien kannattelemana nousi pilvelle. Köysiä käsiteltiin näkymättömällä koneistolla siten, että näytti kuin Jeesus olisi kohonnut itsestään. Jeesuksen lähestyessä pilveä se nielaisi hänet sisäänsä päästä jalkoihin. Samalla hetkellä sytytettiin lisää lamppuja, joiden valo ympäröi Jeesuksen ja enkelit ihmeellisellä, häikäisevällä valolla. Polvistuvien enkelten saattamana Jeesus nousi taivaaseen. Sen jälkeen vedettiin esirippu taivaallisen sfäärin eteen.