Antiikin ja keskiajan taitekohtana pidetään vuotta 476, jolloin Länsi-Rooma joutui kansainvaellusten myrskyissä eri heimojen ja kansojen valtaamaksi. Antiikin perinteet ja varhainen kristinusko jatkoivat kuitenkin olemassaoloaan Itä-Roomassa (Bysantti) keskuksenaan Konstantinopoli. Vuonna 1054 kristillinen kirkko jakautui lopullisesti itäiseksi (ortodoksinen) ja läntiseksi (katolinen) suuntaukseksi. Länsi-Euroopassa vallalle tuli katolilaisuus, jonka päämieheksi kohosi Rooman piispa julistauduttuaan 400-luvulla Pietarin maanpäälliseksi edustajaksi eli paaviksi.
Suuri osa keskiajan taidetta palveli katolisen opin levittämistehtävää kansalle, joka ei osannut kirkon ja myöhemmin yliopistojen kieleksi vakiintunutta latinaa. Keskiaika-nimike, kuten niin monet muutkin historiallisten ja taidehistoriallisten kausien nimet, on annettu aikakaudelle myöhemmin. Renessanssin oppineet halusivat keskiaika-termillä korostaa oman aikansa yhteyttä antiikin perinteeseen, ja niin ”keskiaika” tulikin tarkoittamaan antiikin ja renessanssin väliin jäävää noin tuhannen vuoden pituista ajanjaksoa. Keskiaika jaetaan yleensä kolmeen periodiin (joiden ajoitukset voivat eri yhteyksissä vaihdella suuresti): varhaiskeskiaikaan (n. 800–1150), sydänkeskiaikaan (n. 1150–1300) sekä myöhäiskeskiaikaan (n. 1300–1500). Myöhäiskeskiaika oli osin päällekkäinen Italian varhaisrenessanssin kanssa.
Varhaiskeskiaika oli kansainvaellusten jäljiltä pirstaleista ja sotaisaa aikaa. Kristinuskon vähittäinen leviäminen pohjoiseen Eurooppaan alkoi kuitenkin synnyttää uudenlaista yhtenäiskulttuuria, jota edisti muun muassa koululaitoksen kehittyminen kirkon piirissä. Kirkon organisaatio ja sen piispanistuimet puolestaan olivat luomassa yhdenmukaistavaa hallintokoneistoa samalla kun feodaalinen yhteiskuntarakenne alkoi vakiintua. Sydänkeskiajalla väestön ja talouden kasvu kiihtyivät. Opetuksen ja oppineisuuden taso nousi, mikä johti yliopistojen syntyyn. Perustettiin useita luostarijärjestöjä, ja pyhiinvaelluksen hengellinen ja taloudellinen merkitys kasvoi. Suuria romaanisen tyylin ja myöhemmin goottilaisen tyylin katedraaleja ja luostarikirkkoja rakennettiin pyhiinvaellusreittien risteyksiin ja suurempiin kaupunkeihin. Myöhäiskeskiajan alkaessa Eurooppaa piinasivat musta surma, jatkuvat sodat ja maatalouden kriisi. Samaan aikaan kuitenkin nykyiset kansakunnat ja kansankielet alkoivat kiteytyä.
Keskiajalla kirkon keskeinen projekti oli eliminoida varhaiset, usein animistiset uskomusjärjestelmät. Esittävien taiteiden kohdalla se tarkoitti muun muassa aiempien rituaalien ja esitysmuotojen sulauttamista kirkkokalenteriin. Tällä lailla syntyivät erilaiset karnevaaliperinteet. Ne kesytettiin sopeuttamalla ne kristillisiin juhliin – ne puolestaan oli mukautettu ikivanhoihin juhlamenoihin. Näin kirkko saattoi jossain määrin kontrolloida karnevalistista, arjen maailman ylösalaisin kääntävää anarkistisuutta. Muuten maallisia esityksiä voitiin esittää esimerkiksi feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän myötä syntyneissä ritarihoveissa. Kristinuskon leviämisen yhteydessä vakiintuneet uudet instituutiot kuten kirkkorakennukset, luostarit ja yliopistot, puolestaan palvelivat latinankielisen uskonnollisen ja oppineiston teatterin esitysympäristöinä. 1100–1200-luvuilla kirkkodraamat levittäytyivät kansakielisinä myös kirkkorakennusten ulkopuolelle aktivoiden keskiajalla syntyneet ammattikillat ja siten lähes koko yhteisön.