Uskonnolliset ja maalliset näyttämöt
Iberian niemimaata osittain hallinneet Pohjois-Afrikan muslimit oli karkotettu vuoteen 1276 mennessä. Lähes 500-vuotisen islamilaisen vallan seurauksena Espanjaan oli omaksuttu arabimaailman korkeatasoinen tieteellinen ja kulttuurinen perinne. Sen vuoksi Espanja oli sivistyksellisesti Euroopan johtavia valtioita. Poliittisen ekspansion sekä Kristoffer Kolumbuksen vuonna 1492 aloittaman Amerikan löytöretken ja sitä seuranneiden ryöstöretkien myötä Espanja nousi rikkaaksi suurvallaksi. Sen hallinnassa olivat paitsi osia Amerikasta, Etelä-Italiasta ja Pohjois-Afrikasta myös Portugali ja Alankomaat. Espanjan poliittinen ja kulttuurinen vuosisatainen kultakausi alkoi 1500-luvun lopulla. Se oli hedelmällinen myös teatterin kannalta. Kauden monista näytelmäkirjailijoista nykyään parhaiten tunnettuja ovat Lope de Vega (1562–1635) ja Pedro Calderón de la Barca, eli Calderón (1600–1681).
Espanjassa keskiaikainen uskonnollinen teatteriperinne jatkui pitempään kuin muualla. Ulkotiloissa esitettävät uskonnolliset draamat, joita Espanjassa kutsuttiin nimellä autos sacramentales, säilyttivät elinvoimansa aina 1760-luvulle saakka. Niille ominainen näyttämötyyppi kehittyi liikuteltavista hevosten vetämistä vankkurinäyttämöistä. Niitähän oli käytetty keskiajalla myös esimerkiksi Alankomaissa ja Englannissa. Espanjassa vankkurit (carros) kasvoivat kuitenkin kaksikerroksisiksi tornimaisiksi rakennelmiksi; todellisiksi liikuteltaviksi pienoisnäyttämöiksi. Niiden puukehikkoinen runko peitettiin pohjustetuin ja maalatuin kulissikankain.
Aluksi liikuteltava näyttämö koostui kahdesta eri paikallisuutta edustavasta vaunusta. Niiden eteen tai väliin lisättiin kolmas vaunu. Se muodosti lavan, jolla oli sama merkitys kuin keskiajan platea-näyttämötasolla. Lavalle tultiin tornimaisten vaunujen alemmalta tasolta. Sen verhojen peittämässä takaosassa sijaitsi tilat rekvisiitalle ja pukujen vaihdoille. Vaunun ylemmässä kerroksessa oli oma näyttämöaukko. Sen kautta erilaiset roolihahmot voivat näyttäytyä ja monimutkaisetkin näyttämötekniset laitteet toimia.
Mainio kuvaus 1600-luvun vankkurinäyttämöiden tehokeinoista löytyy ruotsalaisen historioitsijan, Peter Englundin kuningatar Kristiinan elämänkerrasta (alkuteos Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristiina, 2006. Suomenkielinen laitos, ”Kuningatar Kristiina, tyttökuningas”, suomennos Rauno Ekholm, WSOY 2007, 10). Vaikka teksti ei olekaan aikalaiskuvaajan kirjoittama, se antaa aiheesta siihen perehtyneen historioitsijan muhevan olettamuskuvauksen:
(…) näyttämöt oli rakennettu vankkureihin (…) että ne voitiin purkaa ja siirtää: kyseessä oli itse asiassa liikkuva teatteri. Mutta paitsi että nämä esitykset olivat ilmaisia, ne tunnettiin myös hämmästyttävistä teatteritempuistaan. Eivätkä madridilaiset, sen enempää kuin muutkaan 1600-luvun eurooppalaiset, kyllästyneet katsomaan siirtyviä vuoria ja katoavia laivoja, kasvavia torneja ja sortuvia rakennuksia, lentäviä enkeleitä – ne todella lensivät laajassa kaaressa näyttämön yli hammasrattaiden ja vaijerien ja vipuvarsien ja vastapainojen varassa – ja tyhjästä ilmestyviä ihmisiä, jättiläiskäärmeitä ja tulta syökseviä lohikäärmeitä, pyörien liikuttamaa Nooan arkkia ja puujaloillaan seisovaa jättiläismäistä ja raivokasta Paholaista sarvineen, lepakonsiipineen ja huiskivine häntineen. Kaikkia vaihdoksia ja muodonmuutoksia säesti musiikki ja teatteriukkosen, ilotulitusten ja valoefektien säkenöivät ryöpsähdykset – ja yleisön ”aah”.
Vankkureita voitiin kierrättää kätevästi paikasta toiseen, kuten esimerkiksi toreille ja pihoille. Usein ne vietiin valmiin katsomon eteen. Katsomona saatettiin hyödyntää vaikkapa kaupungintalon julkisivua parvekkeineen tai kuninkaanlinnan pihaa, jonka ulkoseiniä kiersivät galleriat. (5/2)
Aikaa myöten vankkurien määrä kasvoi neljään, myöhemmin jopa kahdeksaan. Vankkurien kuljettaminen kaupungilla oli jo itsessään mahtava spektaakkeli. Lisänsä kokonaisuuden visuaaliseen yltäkylläisyyteen antoivat erilliset, valtaviksi eläin- ja hirviöhahmoiksi naamioidut vankkurit.
Maallisia esityksiä, jotka koostuivat paitsi varsinaisista näytelmistä (comedia) myös musiikki- ja tanssinumeroista, alettiin esittää Espanjassa ja espanjalaisella kulttuurialueella 1500-luvun loppupuolella. Esityspaikkoina toimivat pihoille pystytetyt teatterit. Neliskulmaiset tai suunnikkaan muotoiset suuret sisäpihat olivat olennainen osa espanjalaista kaupunkiarkkitehtuuria. Kristilliset hyväntekeväisyysjärjestöt alkoivat organisoida varainhankintamielessä esityksiä tällaisilla pihoilla. Tällä tavalla niin sanotut corral-teatterit kehittyivät. Istumapaikat sijoitettiin julkisivun takana oleviin gallerioihin tai ulkoseiniä kiertäville parvekkeille sekä niiden alle pystytettyihin nouseviin tilapäiskatsomoihin. Keskelle jäänyt tyhjä tila jäi seisomapaikoiksi. Pihan toisessa päädyssä sijaitsi katoksen kattama näyttämökoroke, jonka taustana oli talon seinä. Siinä oli yksi suurempi, usein verhon peittämä oviaukko sekä pienempi ovi sen rinnalla. Niiden yläpuolella sijaitsi yhdessä, välillä kahdessakin kerroksessa laajoja ikkuna-aukkoja. Myös ne palvelivat esitystä: ne saattoivat viitata esimerkiksi parvekkeeseen, kaupungin muuriin tai vartiotorniin.
Varsinaista yhtenäistä näyttämökuvaa ei kuitenkaan pyritty luomaan. Pikemminkin eri paikkoihin sijoittuvat kohtaukset nivoutuivat saumattomasti toisiinsa. Jäänteenä keskiajajan esitysten paikallisuuksista näyttämölle saatettiin toisinaan rakentaa jokin yksittäinen lavaste-elementti. Sellainen sijoitettiin joko näyttämön tai suurimman oviaukon taakse tai näyttämön sivustoille, toisin sanoen alueille joita saatettiin käyttää katsomoina. Tällainen ratkaisu, jossa uudenlainen maallinen esitys sovelsi keskiaikaisten paikallisuuksien käytäntöä, ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään Espanjaan.