Shakespearen ajan julkiset teatterit
Elisabeth kruunattiin dynastisten valtataisteluiden jälkeen Englannin kuningattareksi vuonna 1558. Poliittisten juonittelujen sekä reformoitujen ja katolisten kirkkojen välisten jännitteiden keskellä Elisabeth kielsi näytelmiltä poliittiset ja uskonnolliset aiheet. Niinpä Englannissa kehittyi maallinen näytelmäperinne, jonka monista kirjailijanimistä tunnetuimmat ovat nykyään Christopher Marlowe (1564–1593) ja William Shakespeare (1564?–1616). Renessanssin aatteet ja kirjallisuus olivat jo aiemmin levinneet yliopistopiireihin ja sitä kautta edelleen kouluihin. Aikakauden draamakirjailijat poimivatkin aiheita yhtä lailla antiikin mytologiasta, Rooman historiasta kuin omasta kansanperinteestään ja paikallisista kuningaskronikoista.
Jännitteisessä ilmapiirissä näytelmät joutuivat ennakkosensuurin kohteiksi. Tästä huolimatta Elisabeth antoi aatelisille oikeuden ylläpitää omia teatteriryhmiä, mikä edisti teatterin kukoistusta. Teatterit kehittyivät pitkälti osakeyhtiömuotoisiksi keskenään kilpaileviksi seurueiksi. 1560-luvulta alkaen näytelmiä esitettiin monissa eri ympäristöissä: yliopistoissa, kouluissa, hovissa, kaupungintaloissa sekä majatalojen pihoilla ja saleissa. Vaikuttaa siltä, että näyttämökäytännöt eivät olleet vielä vakiintuneet, vaan kiertelevät ryhmät muokkasivat tarpeidensa mukaisesti eri esitysympäristöihin sopivat näyttämöt. Näyttämö oli todennäköisesti yksinkertainen koroke, jonka taustalla sijaitsi oviaukkoja sisääntuloja ja ulosmenoja varten.
1570-luvun puolivälin jälkeen esitykset olivat Lontoossa niin suosittuja, että siellä avattiin ensimmäinen julkinen teatterirakennus nimeltään The Theatre. Muutamassa vuodessa teattereita rakennettiin lisää. Ne pystytettiin varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolelle. Pyöreät tai monikulmaiset eläintaisteluiden areenat olivat teatterirakennusten selkeitä esikuvia. Myös ne oli pystytetty kaupunkialueen reunoille. Toisin sanoen suurten julkisten rakennusten puurakennusteknologia oli rakentajille jo tuttua. Antiikin teattereiden lisäksi tuskin mitään muuta teatterirakennuksen muotoa on tutkittu yhtä paljon kuin Elisabethin aikaista teatteria. Syynä on tietenkin ollut se, että juuri Shakespeare kirjoitti tuotantonsa tällaiselle näyttämölle.
Useiden teattereiden jäännöksissä on tehty arkeologisia kaivauksia. Mitään ehdotonta konsensusta ei kaivauksissa kuitenkaan ole saavutettu. Kaivausten tuottaman tiedon lisäksi ainoat muut lähteet ovat draamatekstien niukat näyttämöohjeet sekä yhden aikalaismatkaajan havainnot. Vuonna 1596 hollantilainen matkailija Johannes de Witt vieraili Lontoossa ja näki teatteriesityksen The Swan -teatterissa. Hän kirjoitti vierailustaan muistiinpanoja ja piirsi luonnoksen teatterin näyttämöstä. Sekä teksti että piirros ovat säilyneet de Wittin maanmiehen Arend van Buchellin hallussa kopioina (mukaillen käännetty lähteestä Nagler, 117).
Lontoossa on neljä huomattavan kaunista amfiteatteria, joiden nimikylteissä on omat nimensä (The Theatre, The Curtain, The Rose ja The Swan). Jokaisessa niistä esitetään päivittäin kansalle erilaisia näytelmiä. Näistä kaksi komeampaa sijaitsee Thamesjoen etäisellä puolella, ja niiden nimikyltteihin on kirjoitettu nimet The Rose ja The Swan. Muut kaksi teatteria ovat kaupungin pohjoispuolella—. On vielä viideskin (The Bear Garden), tosin se on rakenteeltaan erilainen. Se on omistettu eläintappeluille, joten siellä on häkkejä ja aitauksia ällistyttävän kokoisille karhuille ja koirille tarjoten näin ihmisille ilahduttavan spektaakkelin. Kaikista teattereista upein on The Swan, sillä se tarjoaa paikat kolmelle tuhannelle katsojalle, ja se on rakennettu liuskekivestä (jota Britanniassa on runsaasti tarjolla) ja sitä kannattelevat puiset pilarit, jotka jäljittelevät marmoria niin taitavasti, että ne harhauttavat tarkankin katsojan. Koska sen muoto muistuttaa roomalaista teatteria, olen tehnyt siitä yllä olevan luonnoksen.
Kaikesta päätellen rakennukset olivat joko täysin pyöreitä tai vielä todennäköisemmin säännöllisen monikulmion muotoisia. Niiden ulkoläpimitta oli kolmisenkymmentä metriä. Näyttämöiden sisäpihan puoleisilla seinustoilla sijaitsivat katetut parvet ja rakennuksen keskelle jäi avoin piha seisomapaikkalaisille. Se oli läpimitaltaan noin 15 metriä (koot ovat saattaneet vaihdella rakennuskohtaisesti). Summittaisen arvion mukaan teatteriin mahtui peräti kolmisen tuhatta katsojaa, koska osa heistä seisoi. Yleisömäärälle ei edes paloturvallisuus asettanut rajoituksia. Pihasta vei suuren tilan näyttämökoroke, jonka koko luultavasti vaihteli teatterikohtaisesti. Se lienee ollut noin 7×7 metriä. Sen yläpuolella oli näyttämöä suojaava kahden pilarin kannattelema katos, jota nimitettiin Taivaaksi. Koska tällaisen näyttämötyypin näyttämö työntyi yleisön keskelle, se tunnetaan englanniksi termillä thrust stage. Sen suomenkielinen vastine voisi olla ”ulokenäyttämö”.
Vaikka teatterirakennuksen peruskonstruktio onkin jossain määrin nykyään selvillä, samaa ei voi sanoa näyttämöstä ja sen käyttötavoista. De Wittin piirroksessa Swan-teatterin näyttämöä ei ole ilmeisesti piirretty aivan oikeassa perspektiivissä, minkä vuoksi se tuntuu levenevän katsomoa kohti. Kaivaukset The Rose -teatterissa puolestaan viittaavat siihen, että ainakin siellä näyttämö kapeni katsomoa kohti. De Wittin piirroksessa näyttämön takaseinässä on vain kaksi oviaukkoa. Nykyään kuitenkin vakiintuneemman olettamusten mukaan ovien välissä oli, ainakin myöhemmässä vaiheessa, suurempi aukko, joka voitiin eristää verholla tarpeen mukaan. 1600-luvun alkupuolella ovien määrä luultavasti kasvoi ja näyttämö leveni. Oviaukkojen yläpuolella sijaitsi parvi muusikkoja varten. Siellä voitiin esittää myös pienempiä kohtauksia.
Kuinka näyttämöä käytettiin? Näyttämö toimi osittain myös katsomona, sillä arvovieraita saattoi istua sen sivustoilla, mutta muuten se oli lähes tyhjä. Sinne voitiin tuoda esimerkiksi valtaistuin tai vaikkapa penkki, niin kuin de Wittin piirroksesta käy selvästi ilmi. Myös sitä mahdollisuutta on pohdittu, että joissain esityksissä näyttämön reunoille olisi sijoitettu paikallisuusrakennelmia (Leacroft 1984, 56).
Shakespearen näytelmissä kohtaus on pienin yksikkö. Koska kohtausten tapahtumapaikat vaihtelivat tiuhaan tahtiin, tyhjä perusnäyttämö oli tarpeeksi joustava nopeasti vaihdettavine huonekaluineen. Aina kun oli tarpeen, tapahtumapaikka ilmoitettiin tai kuvailtiin dialogissa. Juuri näyttämöohjeet ovat aiheuttaneet tutkijoille päänvaivaa. Niissä viitataan asioihin ja paikkoihin, joita tyhjä lava ei itsessään tarjonnut: esimerkiksi ”ylhäältä”, ”verhon takaa”, ”komerosta”, ”puoti ilmestyy”, ”vuode ilmestyy” ja ”laulu kaikuu musiikkihuoneesta”.
Ehkä kaikkein kuuluisin tällaista ”erityispaikkaa” edellyttävä kohtaus on Romeon ja Julian parvekekohtaus. On täysin mahdollista, että kohtausta esitettiin parvella, joka sijaitsi oviaukkojen yllä. Samaa paikkaa käytettiin mahdollisesti myös yllä mainittuna ”musiikkihuoneena”, sillä tila oli yleensä muusikkojen käytössä. ”Komerosta ilmestyvät” kohtaukset tai huonekalut, kuten joissain näyttämöohjeissa ilmoitetaan, on yleisimmin tulkittu siten, että ne paljastettiin keskimmäisen aukon takaa. Tarvittaessa ne oli peitetty verholla. Niiden kohdalla ongelmana olisi ollut kuitenkin näkyvyys: pyöreässä teatteritilassa ne eivät näkyneet kaikille. Valaistus saattoi aiheuttaa toisen ongelman, sillä esitykset tapahtuivat päiväsaikaan, ja aukon takana esitetty kohtaus jäi todennäköisesti varjoon. C. Walter Hodges kuitenkin arvellut, että takanäyttämölle keskimmäisen oviaukon eteen olisi tarvittaessa pystytetty kolmelle suunnalle avoin paviljonkirakennelma. Sen alatasolle olisi ollut mahdollista päästä keskimmäisestä oviaukosta ja sen ylätasolle olisi voinut nousta muusikkojen parven kautta (Hodges 1968).
On hyvinkin mahdollista, että englantilainen renessanssinäyttämö ei ollut täysin vakiintunut kokonaisuus. Yksinkertainen näyttämö, jonka De Wittin piirros on ikuistanut, muuttui monimutkaisemmaksi 1600-luvun alussa. Takaovien määrä nähtävästi kasvoi, ja käyttöön otettiin lattialuukku tai -luukut sekä nostolaite. Näyttämön yllä olevan katoksen päälle rakennettiin oma katettu tila nostovintturille. Siellä saatettiin pitää myös suojassa laitteita, joita käytettiin tuottamaan ukkosen tai kanuunan laukauksen kaltaisia ääniefektejä.
Keskiajan uskonnollisissa draamoissa käytettyjen näyttämölaitteiden mahdollistamia esityksellisiä konventioita sovellettiin uudelleen: nosto- ja laskulaite mahdollisti yliluonnolliset ilmestymiset, kun taas lattialuukun/-luukkujen avulla voitiin laskeutua maan uumeniin tai nousta sieltä. Näyttämötila sai jopa kosmologisia ulottuvuuksia, mitä korostivat Taivas-katoksen alapintaan maalatut planeettojen kuvat ja eläinradan merkit. Kosmologia ei kuitenkaan enää kummunnut suoraan kristillisen kirkon opetuksista, vaan se heijasteli jo uudempia näkemyksiä. Vanhempien uskomusjärjestelmien rinnalle syntyi uusia, jotka ammensivat renessanssihumanismista sekä uuden ajan maapallo- ja ihmiskeskeisestä maailmankuvasta. Yleisen käsityksen mukaan Shakespearen Globe-teatterin tunnuslause olisi ollut latinankielinen sitaatti Shakespearen näytelmästä Kuten haluatte (As you like it, 1599–1600): ”Koko maailma on näyttämö”. Se puolestaan oli perua antiikin kirjallisuudesta.
Shakespearen näyttämön jälkielämä
Varhaisin tunnettu yritys rekonstruoida alkuperäistyyppinen teatteritila Shakespearen näytelmiä varten tehtiin Saksassa vuonna 1836, kun Shakespearen näytelmien suosio Euroopassa kasvoi. Lavastaja Ludwig Tiek ja arkkitehti Gottried Semper suunnittelivat Shakespearen Globe-teatterin olettamustoisinnon. Kaikki eivät ideasta pitäneet, mutta kriittinen ja tieteellinen Shakespeare-tutkimus lisääntyi voimakkaasti 1800-luvun loppuun mennessä. Sen vuoksi tulkintoja, joissa pyrittiin rekonstruoimaan Shakespearen näytelmien alkuperäisesitykset, toteutettiin Englannissa muun muassa vanhoissa hallitiloissa jo 1800-luvun loppupuolella. Britannian siirtomaamahdin myötä Shakespearen maine kasvoi ympäri maailmaa. Se levisi myös maihin, jotka eivät kuuluneet brittiläiseen imperiumiin. Esimerkiksi Japanissa Shakespeare-harrastus käynnistyi jo 1800-luvun lopulla. Shakespearen tuotantonnon japaniksi kääntänyt Shoyo Tsubouchi rakennutti 1920-luvulla Tokion Waseda-yliopistoon teatterimuseon. Se suunniteltiin Lontoon The Fortune -teatterin oletettua mallia mukaellen.
Shakespearen kauden ulokenäyttämöiden renessanssi alkoi Kanadassa 1953. Silloin Kanadan Stratford Shakespeare Festival rakensi tilapäiseen telttateatteriin modernisoidun version näyttämötyypistä. Myöhemmin sellainen rakennettiin myös festivaalin uuteen kiinteään teatteritaloon. Sen jälkeen modernisoituja ulokenäyttämöitä on rakennettu runsaasti ympäri maailmaa, erityisesti angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä. Siellä Shakespeare-traditio elää luonnollisesti vahvimmillaan. Näyttämötyypin hyötyjä on yritetty propagoida ahkerasti (ks. esim. Mackintosh, Iain: Architecture, Actor & Audience, 1993). Sen erityisenä vahvuutena on pidetty sitä, että se ei eristä näyttelijöitä ja yleisöä toisistaan, niin kuin 1600-luvun alussa Italiassa kehitetty ja nopeasti ympäri Eurooppaa yleistynyt näyttämöaukko (proscenium arch). Päinvastoin, ulokenäyttämö pikemminkin tuo näyttelijät yleisön keskelle.
Shakespeare-näyttämöiden suosion uusi aalto alkoi vuonna 1997, jolloin Lontoossa avattiin Shakespeare’s Globe -teatteri pitkän tutkimustyön päätteeksi. Thamesjoen länsirannalle lähelle alkuperäisen teatterin sijaintipaikkaa pystytetty olkikattoinen puuteatteri on nykytietämyksen valossa mahdollisimman tarkka rekonstruktio Shakespearen ajan Globe-teatterista. Tosin rakennus- ja paloturvallisuus ovat pakottaneet pieniin kompromisseihin. Sen innoittamana viitisentoista enemmän tai vähemmän uskollista kopiota Globesta on noussut esimerkiksi Argentiinaan, Saksaan, Italiaan, Japaniin, Uuteen Seelantiin ja Yhdysvaltoihin.
