Vitruviuksen innoittamana Sebastiano Serlio laati kirjansa kuvituksiin omat versionsa antiikin traagisesta, koomisesta ja satiirisesta näyttämökuvasta (Serlion kirjalliset kuvaukset näyttämötyypeistä teoksessa Nagler 1959, 73–78). Radikaalia oli, että hän samalla sovelsi niihin uutta matemaattista keskeisperspektiiviä. On mahdollista, että aluksi näyttämökuvat maalattiin suoraan kiinteille taustakulisseille. Pian ne kuitenkin toteutettiin perspektiivin lakien mukaan maalatuilla taka- ja sivukulisseilla, niin kuin yllä esitellyssä Scamozzin Sabbionetan teatterissa.
Takanäyttämön etuosan sivukulissit muodostivat kolmiulotteisia seinämiä, joissa oli oikeita ikkunoita, ovia ja gallerioita. Siten takanäyttämön etualalle muodostui piazzan kaltainen aukio, jota voitiin hyödyntää myös varsinaisessa draamallisessa toiminnassa. Näyttämön takaosaa kohti lavasteet olivat luultavasti maalattuja, kuten säilyneet seinämaalausten katkelmat Sabbionetan teatterissa antavat aihetta olettaa. Niissä hyödynnettiin niin sanottua trompe l’oeil -tekniikkaa, jossa maalaamalla pyritään luomaan häkellyttävän todenmukaisia kolmiulotteisia tilavaikutelmia. Tämän kaltaisia illuusioita oli maalattu jo roomalaisiin huviloihin. Ne tulivat renessanssin aikana suosituiksi myös palatsien koristelussa.
Näyttämökuvat olivat aluksi kiinteitä. Periaatteena oli, että vain yhtä näyttämökuvaa käytettiin yhdessä näytelmässä. Lattialuukkuja ja lennätyslaitteita hyödynnettiin vielä niukasti: sensaatioksi katsojien silmissä riitti taidokkaasti kuvattu kolmiulotteinen näkymä. Hovit satsasivat runsaasti resursseja esityksiin, joita suunnittelivat parhaat arkkitehdit. Mahdollisesti sen vuoksi italian kielessä lavastusta kutsuttiin termillä architettura. Taitavimmat taiteilijat ja käsityöläiset viimeistelivät näyttämökuvan maalaukset ja kolmiulotteiset yksityiskohdat. Maineikkaan hovimiehen ohjekirjan, Il cortegianon, kirjoittanut Baldassare Castiglione raportoi innostuneesti vuonna 1513 näkemästään esityksestä sivistyneisyydestään tunnetun Urbinon kaupunkivaltiossa:
Näyttämö esitti hyvin kaunista kaupunkia katuineen, palatseineen, kirkkoineen ja torneineen. Kadut näyttivät oikeilta. Kaikki oli toteutettu reliefinä ja saatu vielä näyttävämmiksi maalaustaiteen ja hyvin toteutetun perspektiivin avulla. Siellä oli muun muassa reliefinä toteutettu kahdeksankulmainen temppeli, niin hienosti viimeistelty, että tuntuu tuskin mahdolliselta, että se on voitu rakentaa neljässä kuukaudessa, vaikka ottaisi huomioon kaiken mahdollisen käsityötaidon, joka Urbinon valtiolla on tarjota. Tämä temppeli oli valmistettu stukosta ja koristettu hienoin historiallisin kuvin. Ikkunat olivat kuin alabasteria, kun taas poikkipalkit ja kulmatornikkeet loivat vaikutelman kullasta ja ultramariininsinisestä. Tietyissä kohdissa käytettiin lasia imitoimassa aidoilta näyttäviä jalokiviä. Temppelin ympärillä oli kaiverrettuja pylväitä ja veistoksia, jotka simuloivat marmoria. (Nagler 1959, 71)
Castiglionen kuvauksesta henkii vilpitön ihailu hienoa taideteosta kohtaan. Vastaavanlaiset kiinteät kaupunkilavasteet, jotka kuvasivat usein, mutta eivät aina, jotakin tiettyä kaupunkia, kuten Firenzeä tai Pisaa, lumosivat 1500-luvulla katsojat syvyysvaikutelmansa selkeydellä. Ne esittävät maailman kirkkaan loogisena. Siinä ne poikkesivat keskiajan mysteerinäytelmien kosmisista visioista, joissa uskovaisille välähtivät kristillisen kosmologian sfäärit, taivastasot ja helvetti. Teppo Jokinen onkin todennut, että renessanssin ”todentuntuiset lavastukset viittasivat todelliseen elämään, ja niiden myötä teatteriesitys inhimillisen elämän mikrokosmoksena sai yhteiskunnallista merkitystä”. (Jokinen 2015, 207) Kaupunkikuvien toteutuksen taustalla vaikutti myös syvempi humanistisen filosofian ajatus niin kutsutusta ideaalikaupungista (città ideale).
