Pyrkimys yhdistää matematiikan eksaktius erilaisiin antiikin filosofioiden uustulkintoihin vakuutti humanistit uskomaan ”matemaattisten lakien ohjailevan visuaalista maailmaa. Heille kaupunki oli jumalallisten sääntöjen valittu mikrokosmos” (Jokinen 2015, 187). Lisäksi koettiin, että harmoninen kaupunkitila ja harmoninen yhteiskunta ovat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Arkkitehdit ja samalla myös lavastajat olivat erittäin kiinnostuneita geometrisista perusmuodoista antiikin hengessä. Esimerkiksi Leonardo da Vinci tutki piirroksissaan sitä, miten katedraali voitaisiin konstruoida yhdistelemällä kuutio- ja pallomuotoja. Pyöreät kupolirakennukset kiehtoivat monia. Niiden koettiin heijastavan kehämäistä kosmosta ja siten taivaallista harmoniaa.
Luottamus harmonisten lukujen yhdistämään universumiin inspiroi myös monia maalareita suunnittelemaan kuvilleen matemaattisen rakenteen. Niissä lukujen suhde yhdisti jokaisen kuvatun esineen osaksi kokonaissuunnitelmaa. Kolmesta varhaisesta säilyneestä niin sanotusta veduta– eli näkymämaalauksessa ideaalikaupungeista saa osuvan käsityksen harmonisen kaupunkikuvan ideasta 1400–1500-lukujen vaihteessa, ajalta hieman ennen kaupunkilavastusten yleistymistä teattereissa. Kuvatut kaupungit ovat autioita, vaikka yhteen maalaukseen lieneekin myöhemmin lisätty muutama ihmishahmo. Maalaukset ovat ikään kuin kristallisoituneita, hiljaisia näkymiä. Kaupungit on kuvattu keskeisperspektiivillä katsomispisteen ollessa katsojan silmän korkeudella kuten Serlion teatterisuunnitelmassa. Maalaukset ovat kuin tyhjiä näyttämöitä odottamassa näyttelijöitään.