Maalaustaiteessa keskeisperspektiivin uutuudenviehätys laantui 1500-luvun kuluessa. Taiteilijat hallitsivat jo sen luomisen hyvin, minkä vuoksi uudenlaiset näkemistavat kiinnostivat heitä. Myös näyttämöillä uusien suuntauksien vaikutus lisääntyi. 1500-luvun puolivälissä alettiin kehitellä erilaisia menetelmiä näyttämökuvan vaihtamiseksi. Yleisimmäksi tavaksi vakiintui maalattujen tausta- ja sivukulissien liu’uttaminen siten, että ne paljastivat toiset kulissit. Vaihdot tehtiin kokonaan manuaalisesti, useimmiten liikuttamalla kulisseja näyttämön lattiaan uurrettuja uria pitkin.

Antiikin teatterin tutkimuksen myötä tietoon tulleet periaktoi-telineet mahdollistivat toisenlaisen tekniikan käyttöönoton. Kuten edellä on käynyt ilmi, periaktoi oli todennäköisesti ollut prismamainen, keskiakselin varassa pyöräytettävä teline, jonka kolmelle seinämälle voitiin maalata tai kiinnittää kulissit. Telinettä pyöräyttämällä kulissit vaihtuivat. Teoreettisella tasolla periaktoi-menetelmä tunnettiin jo 1400-luvun lopulla, mutta kiinnostus sitä kohtaan kasvoi 1500-luvun puolivälissä. Silloin järjestelmää alettiin kehittää yhtenäiseksi näyttämökoneistoksi. Se mahdollisti esimerkiksi kaupunkinäkymän nopean muuttamisen metsämaisemaksi. Kiinnostus periaktoi-näyttämöön levisi myös Italian ulkopuolelle, mutta se osoitti laantumisen merkkejä 1600-luvun puolivälissä, jolloin näyttämökoneisto kehittyi valtavin harppauksin.

Pierre Sonrelin olettamuspiirros näyttämöstä, jolla hyödynnettiin jo antiikin Kreikan näyttämöillä käytettyjä käännettäviä, prismamaisia periaktoi-kulissitelineitä. Myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin aikoina niistä rakennettiin perspektiivinäyttämölle oma sovellutus, jolla koko näyttämökuva saatiin hetkessä vaihdettua. Tärkein katsoja (ruhtinas, kunniavieras, mesenaatti) istui permannolla siinä kohdin, josta perspektiivi näyttäytyi täydellisimmillään ja sen katoamispiste oli hänen silmiensä korkeudella. Piirros Pierre Sonrel (Sonrel 1943, 35)

Mutkikkaampi näyttämökoneisto, johon kuuluivat esimerkiksi vastapainoilla hoidettavat kulissivaihdot ja lennätyslaitteet, vaati vähitellen kokonaan uudenlaisen näyttämötyypin. Siinä kehystetty näyttämöaukko erotti näyttämön katsomosta. Ratkaisu oli välttämätön, jotta näyttämökoneisto voitiin peittää katsojilta. Tällainen näyttämötyyppi yleistyi vähitellen 1500-luvun lopulla. 1600-luvun puolivälin jälkeen se vakiintui lähes normiksi. Varhaisin maininta näyttämöaukosta lienee peräisin Sienasta 1560-luvulta. Kehityksen loogisena seurauksena esirippu käyttö yleistyi. Varhainen esimerkki tästä lienee arkkitehti–teoreetikko–taiteilija Giorgio Vasarin suunnittelema maalattu esirippu Medicien hoviteatterissa vuodelta 1565. Italian renessanssi-näyttämöitä käsittelevä luku on perusteltua päättää osioon, jossa käsitellään Medicien Uffizi-teatterin juhlaesityksiä Vasarin seuraajan, Bernardo Buontalentin (1536?–1608) aikana.