Monet tekijät vaikuttivat siihen, miksi renessanssi syntyi juuri Italiassa. Alueella oli tiiviit yhteydet Bysanttiin, jossa antiikin kulttuuriperintöä oli säilynyt. Italian varallisuutta ja sivistystä lisäsivät kauppayhteydet islamilaiseen kulttuurialueeseen. Samaan aikaan Rooman henkinen ja maallinen valta katolisen maailman keskuksena vahvistui. Italia muodostui useista kaupunkivaltioista, joiden poliittiset järjestelmät vaihtelivat tasavallasta yksinvaltiuteen. Niiden keskinäinen kilpailu saattoi olla veristä. Ruhtinaat kilpailivat myös kulttuurisilla saavutuksillaan, sillä kaupunkivaltioissa satsattiin kulttuuriin runsaasti. Taiteilijoiden yhteiskunnallinen status kohosi ja heille riitti paljon töitä. Humanismin individualistinen ja ihmiskeskeinen ajattelutapa korosti yksilön lahjakkuutta, ei enää niinkään hänen syntyperäänsä. Samalla kiinnostus niin tieteissä kuin taiteissa suuntautui kristillisen kirkon propagoimasta maailmankuvasta yhä enemmän reaalitodellisuuden havainnointiin.
Uusi ajattelutapa kumpusi pitkälti antiikin tutkimuksesta, joka lisääntyi jo 1200-luvun lopulla. Dante (1265–1321) sai innoitusta Jumalalliseen näytelmäänsä roomalaiskauden runoilija Vergiliukselta. Runoilija–filosofi Petrarca (1304–1374) keräsi antiikin käsikirjoituksia. Hänen kuuluisaa säettään ”Kun pimeys väistyy, tulevat sukupolvet voivat löytää tiensä takaisin muinaisuuden valoon” on usein pidetty renessanssin alkufanfaarina. Antiikin filosofisesta perinteestä muodostui eurooppalaisen kulttuurin, tieteen ja taiteen esikuva ja sen lähde. Renessanssin ytimessä olivat antiikin kirjallisuuden tutkimus, keräily ja kääntäminen. Ruhtinaat ja oppineet kilpailivat kirjastojensa kokoelmilla. Italiaan virtasi lisää kreikkalaista kirjallisuutta Bysantin kukistuttua 1453. Kreikan kielen opetus alkoi pian sen jälkeen Firenzessä. Kirjapainotaidon yleistyminen Italiassa 1460-luvulla mahdollisti kirjojen laajemman saatavuuden Italian lisäksi myös muualla Euroopassa.
Kiinnostus roomalaiseen ja myöhemmin myös kreikkalaiseen draamakirjallisuuteen alkoi, kun 1420-luvulla löydettiin uudelleen roomalaisdramaatikkojen Plautuksen ja Terentiuksen komedioita. Niitä alettiin esittää oppineissa piireissä ensin latinaksi ja 1500-luvun alussa myös italialaisina käännöksinä. Antiikin näytelmäkirjallisuuden tutkimuksesta ja esittämisestä vastasivat pitkälti ruhtinashovit ja nimenomaan tieteellistaiteelliset seurat, kuten akatemiat, sekä erityisesti oppineiden piirit, joita kutsuttiin nimellä camerata. Oppineiden harrastelijanäyttelijöiden esittämää teatteria kutsuttiin nimellä commedia erudita eli ”oppineeksi” tai ”vakavaksi” teatteriksi. Oppineiden piirissä syntyi myös kokonaan uudenlainen taidemuoto, jota myöhemmin on kutsuttu oopperaksi. Sekin oli alun alkaen yritys rekonstruoida antiikin draamojen esityskäytäntöjä.