Kanadalaisen Robert Lepagen (s. 1957) työssä konkretisoituu monia vuosituhannen vaihteen teatterille tyypillisiä piirteitä. Hän on taiteellinen moniottelija, joka ohjaa, käsikirjoittaa, näyttelee ja käyttää uutta mediateknologiaa esitystensä osana. Hän hyödyntää erilaisia lajityyppejä ja traditioita, kuten oopperaa, rock-konsertteja, akrobatiaa, tanssia, naamioesityksiä ja performanssitaidetta. Ennalta kirjoitetun näytelmän sijasta Lepage luottaa visuaalisiin kuvastoihin ja jatkuvasti muotoutuvaan prosessiin esityksen perustana. Teatteri-sanaa hän vierastaa ja uskoo 2000-luvun yleisön kiinnostuvan kokonaan uusista taidemuodoista, jotka syntyvät elävän esityksen ja muiden mediamuotojen yhdistymisestä. Vaikka Lepage aloittavana näyttelijänä joutui kamppailemaan psykologisen realismin perinnettä edustavia opettajia ja teatterinjohtajia vastaan, hän hyvin nopeasti saavutti arvostetun aseman niin Kanadassa kuin kansainvälisesti ja kuuluu nykyisin korkeataiteelliseen valtavirtaan.

Kenties kaikkein leimallisinta Lepagelle on monikulttuurisuus ja monikielisyys, joka kumpuaa hänen paikallisesta taustastaan ranskankielisessä Québecissä. Lepage kasvoi kaksikielisessä perheessä ja koki kotikaupunkinsa nationalistisen kielipolitiikan ja 1970-luvun poliittisesti värittyneen keskustelun ahdasmielisiksi. Kulttuurien väliset törmäykset ja kielieroista syntyvät väärinkäsitykset ovat olleet monien Lepagen esitysten aiheena. Hän on erityisen kiinnostunut maantieteestä, koska uskoo ihmisen tutustuvan itseensä vieraan kautta. Matkustamalla oppii eniten omasta maastaan ja kulttuuristaan. (Lepage 1998, 32) Lepagen esityksissään päähenkilö joutuu tyypillisesti uuteen ympäristöön, mikä aiheuttaa muutoksia hänen elämässään. Henkilökohtainen kokemus ja ulkopuoliset havainnot törmäävät, kun paikallinen ja globaali kulttuuri leikkaavat toisiaan.

Kuten monet aikalaiskollegansa, Lepage korvasi sanallisen tekstin eleiden, liikkeiden ja esineiden ilmaisulla, sekoitti eri kieliä ja käytti puhetta musiikinomaisena äänimaiseman osana, eräänlaisena rekvisiittana, jonka kanssa voi leikkiä. Maagiset temput sekä ihmisten, esineiden ja näyttämön muodonmuutokset ovat kiehtoneet häntä. Lepage luottaa yksinkertaiseen tarinankerrontaan, jonka ei tarvitse olla totta. Hänen mukaansa nyky-yhteiskunnassa luotetaan liikaa dokumentoituihin faktoihin ja unohdetaan, miten luovaa suullisen muistitiedon epäluotettavuus on. Kun muisti vääristää tosiasioita, se suodattaa niistä mytologisen ulottuvuuden, josta runous ja taide juontuvat. Tarinankerronnan sumeus ja keksityt lisäykset antavat sille sen kauneuden ja suuruuden. (Dundjerović 2009)

Ex Machina

Vuonna 1994 Lepage perusti Ex Machina -nimisen kansainvälisen ryhmän, jonka jäsenet puhuvat useita eri kieliä. Nykyisten kotisivujen mukaan monialaiseen tekijäjoukkoon kuuluu näyttelijöitä, kirjoittajia, lavastajia, teknikoita, oopperalaulajia, nukketaiteilijoita, tietokonegraafikoita, videotaiteilijoita, akrobaatteja ja muusikoita. Ryhmän nimeä valittaessa Lepagella oli yksi ehto: siihen ei saisi sisältyä teatteri-sanaa. Elävä esitys – tanssi, ooppera ja musiikki – tulee yhdistää tallennettuihin taidemuotoihin, kuten elokuvaan, videoon ja multimediaan. Paikallisten taiteilijoiden ja tiedemiesten tulee kohdata kansainvälisiä kollegojaan. Näistä kokoontumisista syntyy uusia taidemuotoja, jotka puhuttelevat 2000-luvun yleisöjä. Ex Machina haluaa toimia niiden laboratoriona ja hautomona. Esimerkkejä Lepagen töistä löytyy Ex Machinan sivustolta.

Ex Machinan esitykset valmistetaan lähtökohtaisesti globaaleille markkinoille, missä ne kiertävät suurkaupungista toiseen. Vierailujen tai festivaalien järjestäjät toimivat osatuottajina, ostavat esitykset ennakkoon ja saattavat myös esittää omia vaatimuksiaan. Aikataulut päätetään ennen harjoitusten aloittamista, ja työ sovitetaan niiden raamiin. Esitysvierailuja isännöivien teattereiden näyttämöt ja niiden tekniset varustukset yhdenmukaistetaan mahdollisimman pitkälle pystytysten helpottamiseksi. Koska yhteistyö erilaisten paikallisten osatuottajien kanssa aiheuttaa paineita, Lepage on halunnut taata ryhmälleen rauhoitetun harjoitusperiodin omassa, pysyvässä tilassa. Ex Machinalla on käytössään multimediastudioksi muutettu entinen paloasema La Caserne Kanadan Québec Cityssä. Siellä rakennetaan lavastukset ja tuotetaan digitaaliset materiaalit. Esitykset harjoitellaan isolla, mustalla neutraalinäyttämöllä.

Lepage myöntää toimintamuotoon liittyvät ongelmat. Kansainvälisistä tuotannoista tulee helposti isoja, kalliita ja työläitä. Näyttävän visuaalisen teatterin tekeminen edellyttää suurta teknistä koneistoa. Aikataulujen yhteensovittaminen, kiertuekäytännöt ja paikallisten apulaistuottajien vaatimukset vievät hermoja ja työaikaa. Eri maissa toimivat ryhmät ovat eriarvoisessa asemassa, koska taiteelle suunnattujen julkisten resurssien määrä vaihtelee huomattavasti. Lepagen on myös ollut vaikea löytää esiintyjiä, jotka ovat valmiita sitoutumaan jatkuvaan matkustamiseen. Maineestaan huolimatta hän kykenee maksamaan heille vain suhteellisen pientä palkkaa. Kustannusten kattamiseksi on saatava paljon pääsylipputuloja. Siksi tarvitaan isoja katsomoja, mikä puolestaan kasvattaa vierailuesitysten mittasuhteita. Jos viidellekymmenelle katsojalle tehty esitys viedään tuhatpäisen yleisön eteen, sen alkuperäinen intiimiys katoaa. (Lepage 1998, 105–107)

Prosessityöskentely

Monimutkaisesta tuotantorakenteesta ja multimediatekniikan isosta osuudesta huolimatta Lepage sanoo työskentelynsä perustavan näyttelijän ja katsojan vuorovaikutukseen. Hän ei tee eroa keskeneräisten harjoitusten ja valmiiden esitysten välillä, vaan ymmärtää ne yhtenä elävänä prosessina. Harjoitettu materiaali jatkaa kypsymistään esiintyjien alitajunnassa ja valmistuu vasta yhdessä yleisön kanssa.

Teostemme vastaanotto ei ole kontrolloitavissa, ja se stimuloi minua valtavasti: työ ei enää kuulu minulle – toiset ehdottavat, kuinka sen pitää muuttua. (emt., 155)

Meidän ei pidä huolehtia siitä, että yleisö ymmärtää esityksen tietyllä tavalla. Meidän pitää luoda yhtenäinen maailma, yhtenäinen ympäristö, josta katsoja ottaa sen, mitä haluaa. (emt., 163)

Harjoituksissa Lepage luottaa intuitioon ja pyytää näyttelijöitä kirjoittamaan vapaasti omia näyttämötekstejään assosiaatioidensa pohjalta. Hänen työtapojaan ovat spontaani löytäminen ja resursseilla leikkiminen, improvisaatio ja sattuman hyödyntäminen. Ensin syntyy ilmaisun konkreettinen muoto, ja sen merkitys oivalletaan vasta perästä päin. (emt., 28)

Vastaukset löytyvät näytelmistä, kun työstät niitä. Ne eivät ole sinulla päässäsi. (emt., 67)

Me emme johdata produktiota annettuun paikkaan. Me annamme produktion johtaa meitä. Me emme yritä pakottaa sitä ideoidemme ja käsitteittemme mukaiseksi. Esityksellä on oma logiikkansa, runollisuutensa, rytminsä, joka meidän pitää löytää. (…)

Yksi 1900-luvun ohjaajien suurimpia virheitä oli pakottaa näytelmät pitkälle kehitettyihin, yksityiskohtaisiin ohjaussuunnitelmiin. Jokaisen uuden ohjausidean pitää olla tarpeeksi neutraali, jotta se antaa näytelmän sisällön nousta itsessään. (emt., 94–95)

(…) ymmärrän ohjauksen eräänlaisena kirjoittamisena. Esimerkiksi tässä työssä ohjaukselliset ideat vuorottelevat näyttelijöiden vuorosanojen kanssa, yksi johtaa toiseen… Minua kiehtoo luomistyössä tilan täyttäminen esineillä, joilla ei ole suhdetta toisiinsa, ja koska ne ovat siellä, kaikki ladottuna samaan laatikkoon, siellä on salainen logiikka, järjestymisen tapa. Jokainen palapelin osa löytää lopulta oman paikkansa. (Dundjerović 2009, 24)