Saksa oli jo 1700-luvun loppupuolella tietoisesti irtautumassa ranskalaisista kulttuurivaikutteista. Saksan kieli haluttiin kohottaa kunniaansa, minkä seurauksena saksalainen kirjallisuus ja draama alkoivat kukoistaa. Myös oopperoita alettiin säveltää saksankielisiin librettoihin. Kansallisuusaate oli Saksassa iduillaan jo 1700-luvun lopulla. Sen heräämistä kiihdyttivät vielä Ranskan kanssa käydyt sodat 1800-luvun alkuvuosina. Uusklassismin perinne oli Saksassa vahva, mutta 1700-luvun lopussa syntyi uusi taidesuunta, romantiikka, joka pian määriteltiin klassismin vastakohdaksi. Alun perin se oli kirjallinen suuntaus (saks. Romantik), mutta hyvin pian se omaksuttiin kaikkiin taidemuotoihin ja se tuli vaikuttamaan syvästi myös teatterin kehitykseen.
Romantiikka on vaikeasti määriteltävä käsite. Sen keskeisinä piirteinä mainitaan yleensä muun muassa idealistisuus, jopa vallankumouksellisuus, tunteen korostaminen sekä kiinnostus luontoon, viettielämään, alitajuntaan ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Aiheita ei enää ammennettu antiikin kulttuurista, vaan yhä enenevässä määrin kansankulttuurista, keskiajasta ja myöhemmin Nibelungin laulun kaltaisista kansallisrunoelmista. Taideteoksen tärkeimmäksi ominaisuudeksi nousi atmosfääri tai tunnelma (saks. Stimmung). Maalaustaiteessa saksalaisen varhaisromantiikan henki kiteytyy Caspar David Friedrichin (1774–1840) tuotannossa, joka kuvaa luonnon majesteettisuuden edessä hiljentyviä ihmisiä tai kuutamon valaisemia keskiaikaisia raunioita. Nämä teemat siirtyivät myös näyttämöille.
Taiteilija koettiin poikkeusyksilönä, jolla oli muita paremmat edellytykset aistia kaiken takana piileviä ”syvempiä totuuksia”. Taiteilijan rooli sai lähes papillisia piirteitä. Samalla ”totuus” ikään kuin pluralisoitui, sillä kullakin taiteilijanerolla oli oma totuutensa. 1800-luvulla syntyi myös ajatus tekijänoikeudesta eli siitä, että teoksen luojalla on oikeus oman teoksensa ja sen käytön kontrollointiin. Sen vuoksi teatterissa näytelmäkirjailija tai oopperasäveltäjä näkivät yhä tärkeämpänä saavuttaa täydellinen kontrolli teostensa näyttämötoteutuksiin. Ajatus ja unelma ”kokonaistaideteoksesta” (saks. Gesamtkunswerk), joka ilmeni jo esimerkiksi varhaisromantikko Schellingin teoksissa, alkoi yleistyä. Kehityskaari huipentui 1800-luvun jälkipuoliskolla Richard Wagnerin (1813–1883) oopperatuotannossa ja teoreettisissa kirjoituksissa.
Saksalaisessa teatterissa romantiikan airueksi mielletään 1780–1790-luvuilla toiminutta ryhmittymää, jota yleensä kutsutaan nimellä ”Myrsky ja vimma” (Sturm und Drang). Siihen kuului joukko nuoria kirjailijoita, jotka hylkäsivät klassismin säännöt ja käsittelivät näytelmissään voimakkaan emotionaalisesti kiihkoisan vallankumouksellisia aiheita ja yhteiskunnallisia tabuja. Näytelmien on nähty ennakoivan 1800-luvulla suosittua melodraamaa. Näiden kirjailijoiden joukkoon kuuluivat myös nuori Johann Wolfgang von Goethe (1749–1823) ja Friedrich Schiller (1759–1805). Goethe teki monien muiden aikakauden intellektuellien kanssa niin sanotun Grand Tourin tutustuakseen Euroopan luonnonkohteisiin ja kulttuurinähtävyyksiin. Goethen Italian matka (1786–1788) suuntasi hänen kiinnostuksensa klassismiin.
Goethe kutsuttiin 1791 johtamaan Weimarin hoviteatteria, jonne hän pyysi työtoverikseen historian professorina toimineen Schillerin. Weimariin oli jo muotoutunut kirjailijoiden piiri, mutta Goethen ja Schillerin työskentely kaupungin teatterissa nosti sen myös laajemmin saksalaisen teatterin keskukseksi. Suuntausta kutsutaan Weimarin klassismiksi, ja se ajoittui vuosiin 1788–1805. Suuntaus suhtautui kriittisesti varhaisromantiikan kiihkoisimpiin piirteisiin ja tavoitteli eräänlaista ”ylevöitettyä” todellisuutta. Tämän voi nähdä ainakin osittain epäsuorana reaktiona Ranskan vallankumouksen verisiin käänteisiin, jotka olivat säikäyttäneet sen sinänsä universaaleja periaatteita tukevat liberaalit saksalaiset. Kuuluisassa teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795) Schiller puhuu ”esteettisen lumeen valtakunnasta”. Sen sijaan, että vallankumous suoritettaisiin kaduilla, olisi ihmisen mahdollista jalostaa itseään taiteen avulla. Näyttämöllä ylevöitetty todellisuus Goethen ohjauksissa merkitsi pitäytymistä puoliprofiiliasennoissa ja harkituissa eleissä. Hän hyödynsi myös maalaustaiteen historian tuntemustaan ja päätyi jakamaan näyttämön neliömäisiin vyöhykkeisiin, joihin näyttelijän tuli suhteuttaa tulkintansa. Näyttämökuvat puolestaan kuvasivat eri aikakausien näkymiä yleensä keskeisperspektiiviä hyödyntäen.
Goethe ja Schiller eivät sitoutuneet pelkästään klassismiin. Goethen Faust (1. osa 1808, 2. osa 1831) on saksalaisen romantiikan avainteoksia heijastaen heräävää kiinnostusta keskiaikaa kohtaan. Schillerin suuret historialliset draamat saavuttivat laajan kansainvälisen suosion. Niiden pohjalta syntyi esimerkiksi monta Giuseppe Verdin (1813–1901) oopperaa. Ne kuvasivat usein poikkeusyksilöiden, suurmiesten ja -naisten, konflikteja historian käännekohdissa. Kansallisuusaatteen ja vapaushurmion myötä näyttämölle ilmaantui myös uusi yksikkö, kansa. Sen kuvaamiseen tarvittiin näytelmissä suuria avustajajoukkoja ja oopperoissa kuoroja. Historialliset teemat alkoivat yhä enenevässä määrin edellyttää periodin mukaisia pukuja ja näyttämökuvia. Berliinissä vuonna 1801 esitetyssä Schillerin näytelmässä Orleansin neitsyt yli kaksisataa avustajaa esiintyi goottilaisen katedraalilavasteen edessä. Romantiikan keskeinen aihe, kesyttämätön luonto, puolestaan hallitsi Schillerin legendaarisesta vapaustaistelijasta kertovan Wilhelm Tellin (1804) Alppi-lavastuksia.
