Historiallisen tarkkuuden pyrkimyksestä tuli teatterin valtavirtaa 1800-luvun alussa. Kuten Saksassa, myös muualla lähihistoriaan sijoittuvat aiheet ohittivat suosiossa antiikin historian ja myytit. Kirjallisuus näytti suuntaa. Englannissa Sir Walter Scott (1771–1832) sijoitti romaaninsa useimmiten Skotlannin menneisyyteen, mikä herätti Euroopassa laajaa kiinnostusta maan historiaan. Englannissa alkoi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ”Shakespeare Revival”, Shakespearen tuotannon voimallinen elvyttäminen ja uusi tuleminen.
Myös pyrkimys näyttämöllistää Shakespearen draamat niiden edellyttämässä visuaalisessa kontekstissa lisäsi uudenlaista näyttämöllistä historiatietoisuutta. ”Shakespeare Revival” levisi myös muualle Eurooppaan, mistä seurasi varhaisimmat kokeilut rekonstruoida Shakespearen ajan näyttämötyyppi. Saksassa tällainen kokeilu tehtiin jo vuonna 1836. Englannissa pyrkimys huipentui vuosisadan lopussa, kun tavalliselle kurkistusluukkunäyttämölle pystytettiin olettamuskopio Shakespearen ajan näyttämöstä.
Ranskassa historiallisia aiheita käsitteli muun muassa Victor Hugo (1802–1885). Hän teki aikansa teatterivallankumouksen hylkäämällä näytelmässään Hernani (1830) ankaran runomitan ja yhdistelemällä näytelmässä sekä tragedian että komedian aineksia. Alexander Dumas vanhemman (1802–1870) kiinnostus historialliseen autenttisuuteen johti hänet perustamaan 1847 jopa oman Théatre Historiquen, Historiallisen teatterin. Teatterin esityksissä hän edellytti näyttämökuvilta mahdollisimman tarkkaa autenttisuutta. Sen saavuttaakseen hän konsultoi historiantutkijoita ja muita eri alojen asiantuntijoita. Teatteri kaatui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin jo 1850. Syynä eivät olleet vain poikkeuksellisen kunnianhimoiset visualisoinnit, vaan myös suurelliset produktiot. Dumasin oman Monte Criston kreivi -romaanin dramatisoinnin esittämiseen meni kaksi päivää, ja eräässä toisessa produktiossa oli mukana yli 300 avustajaa.
Kiinnostus näyttämökuvien historialliseen tarkkuuteen heijastui myös teatterikritiikissä, jossa alettiin usein naljailla esitysten historiallisista epäjohdonmukaisuuksista. Samalla näyttämökuvat ja niiden edellyttämä koneisto herättivät yhä suurempaa mielenkiintoa. Niistä alettiin 1820-luvulla julkaista kirjasia (livrets de mise-en-scène), jotka kuvailivat puvustusta sekä lavastusratkaisuja ja niiden edellyttämiä nokkelia näyttämötemppuja. Kirjojen vaikutuksesta näytelmien esittämistavat alkoivat yhtenäistyä, kun eri teatterit käyttivät niitä apunaan omia tuotantoja valmistaessaan.
1600-luvulta alkaen oopperaan erikoistuneet teatteritalot olivat yleensä luoneet suurenmoisimmat näyttämöspektaakkelit ja uusimmat näyttämötekniikan innovaatiot. Perinne jatkui myös 1800-luvulla. Ranskassa merkittävä tapahtuma oli Pariisin oopperan, Opéran (virallisesti Académie Royal de Musique), uuden talon avaaminen 1822. Katsomoltaan se oli perinteinen. Sen salia ympäröivistä parvista kolme oli jaettu aitioiksi. Orkesteriaitio sijaitsi permannon korkeudella, joskin näkyvyyttä oli parannettu korottamalla permannon lattiaa salin takaosaa kohti. Näyttämötekniikaltaan rakennus edusti aikansa teatteritekniikan huippua. Euroopan korkein näyttämötorni helpotti lavastusten vaihtoa. Se tarjosi myös tilaa 1800-luvun alkupuolella yleistyneille kaasuvalojen mahdollistamille kattoramppivalojen rivistöille. Näyttämö oli syvyydeltään 26 metriä ja leveydeltään 39 metriä. Näyttämöaukon leveys 13 metriä. Näyttämölle rakennettiin oma vesijärjestelmä, joka teki mahdolliseksi toteuttaa esimerkiksi realistiset suihkulähteet ja lammet. Opérasta tuli 1800-luvulla näyttämöspektaakkeleistaan tunnetuin teatteritalo Euroopassa.
