Oppikirjaksi suunnattu teoskokonaisuustemme kattaa kolme itsenäistä, osin toisiinsa löyhästi liittyvää osiota esittävien taiteiden ja sen historian viitekehyksessä. Niitä yhdistää kysymys esityspaikasta suhteessa teatterilliseen esitykseen eri aikakausina ja eri konteksteissa.
Rakenne
Jukka O. Miettinen esittelee pääpiirteissään eurooppalaisen teatterirakennuksen ja näyttämön kronologisen kehityksen antiikista 1800-luvulle, keskeiset aasialaiset näyttämötyypit sekä esihistoriallisia esityspaikkoja koskevia nykykäsityksiä. Antiikin Kreikassa ja Roomassa ulkoilmaan kehittyneet näyttämöratkaisut vaikuttivat länsimaisen teatterin muotoihin ratkaisevasti. Kristinuskon myötä antiikin perinne katkesi keskiajalla. Syntyi uudenlaisia näyttämötyyppejä, ensin kirkkotilaan, myöhemmin sen eteen ja edelleen toreille ja kaduille. Renessanssi käänsi katseensa takaisin antiikin näyttämöhin, jotka nyt kuitenkin katettiin. Teatteri siirtyi pitkälti sisätiloihin. Näyttämöillä alettiin soveltaa vastakeksittyä keskeisperspektiiviä, joka mahdollisti syvyysilluusiot. 1600- ja 1700-luvuilla näyttämökoneisto kehittyi ratkaisevasti, mikä mahdollisti muun muassa nopeat näyttämövaihdokset. 1800-luvun teollisen vallankumouksen myötä näyttämöiden mittasuhteet kasvoivat, samalla kun uudenlaiset energia- ja valolähteet sekä optiset innovaatiot monipuolistivat näyttämön ilmaisumahdollisuuksia.
Jukka von Boehm erittelee erityistä historiallista jatkumoa Ranskan vallankumouksesta 1789 Toisen maailmansodan loppuun. Sen painopisteenä on 1700-luvun aikana valistusajattelun osana syntynyt keskustelu juhlien luonteesta ja sen vaikutus teatterin erilaisiin uudistajiin. Samalla myös teatterin ja juhlien suhdetta määriteltiin uudelleen. 1700-luvulla heräsi ajatus, että juhlat eivät ole pelkästään luonnollinen osa yhteisön inhimillistä toimintaa ja kulttuuria, vaan ne voidaan myös tietoisesti luoda ja niillä voi olla erityinen määritelty päämäärä. Modernin juhlat voivat lisätä yhteen kuuluvuuden tunnetta, vahvistaa identiteettiä tai iskostaa uusia normeja ja arvoja laajalle väkijoukolle. Ranskan vallankumouksen jälkeiset poliittiset juhlat pyrkivät luomaan uusia kommunikaation muotoja vallankumouksellisille tasavaltalaisille ihanteille. Eri luvuissa käsitellään, kuinka erilaiset teatterinuudistajat 1800- ja 1900-luvulla ovat pyrkineet uudistamaan teatteria hyökkäämällä porvarillistuneen teatterin rutiineja ja institutionalisoitumista vastaan tuomalla ne lähemmäksi juhlia, yhteistä kollektiivista rituaalia erityiselle esityspaikalle, joka pyrkii vahvistamaan yhteenkuuluvuutta esiintyjien ja katsojien välille.
Laura Gröndahl käsittelee nykyteatteriin vaikuttaneita avantgardistisia taidesuuntauksia 1800-luvun lopulta 2010-luvulle. Ensimmäinen johdantoluku pyrkii antamaan yleiskäsityksen modernin teatterin avantgardesta yhteiskunnallisessa ja historiallisessa kontekstissa. Sitä seuraa kahdeksan temaattisesti jäsennettyä lukua, joista neljä ensimmäistä keskittyy toista maailmansotaa edeltävään aikaan: näyttämötilan merkitykseen näytelmäkirjallisuudessa ja ohjaajavetoisen teatterin kokonaisuudessa, teatteriarkkitehtuurin uudistuksiin, modernin lavastusajattelun muotoutumiseen sekä avantgardististen kuvataiteilijoiden kiinnostukseen näyttämöä kohtaan. Viimeiset neljä lukua lähestyvät nykyaikaa näyttelijälähtöisen tyhjän tilan estetiikan, poliittisen teatterin, visuaaliseen ilmaisuun perustuvien esitysten sekä uusien mediateknologioiden laajentamien näyttämökäsitysten kautta. Tavoitteena on tehdä näkyväksi eri suuntauksille ja ajanjaksoille tyypillisiä toimintatapoja ja ajattelumalleja sekä osoittaa niiden erottamaton yhteys oman aikansa laajempiin kulttuurisiin ilmiöihin. Koska teatteria voi kuitenkin käsitellä vain yksittäisten tekijöiden ja töiden kautta, on syytä muistaa, etteivät tässä esitellyt tapaukset edusta läheskään taidealan koko kirjoa.
Moniääniset tulokulmat
Koska jokainen aikakausi, periodisaatio tai pyrkimys temaattiseen jäsennykseen edellyttää omia erityiskysymyksiä, tulokulmamme ja lähtökohtamme poikkeavat toisistaan. Esimerkiksi esihistoriallisten esittämiskäytäntöjen tutkiminen nostattaa esille erilaisia kysymyksiä kuin 1800-luvun lopun valokuvan tarkka naturalistinen näyttämö. Väkinäisen harmonisoinnin tai samaan muottiin ahtamisen sijaan koemme, että moniäänisyys tekee parhaiten oikeutta aihepiirillemme ja sen lähtökohtaiselle monimuotoisuudelle.
Käsillä oleva teoskokonaisuus pyrkii avaamaan näyttämön ja sen koneiston muutoksiin vaikuttaneita syitä, joita ovat olleet muun muassa tekniset innovaatiot, sosiaaliset konventiot ja katsomistavan muutokset. Niiden kehitykseen ja muutoksiin puolestaan ovat vaikuttaneet tekniikan kehitys, uskonnolliset, kosmologiset ja filosofiset järjestelmät sekä kirjallisuuden, arkkitehtuurin ja kuvataiteen virtaukset. Niihin näyttämö on reagoinut erityisen herkästi juuri korostuneen monitaiteellisen luonteensa vuoksi.
Teatteri viestintävälineenä
Lisäksi olemme myös suunnanneet huomiota teatterin kommunikatiivisiin ulottuvuuksiin ja kysymykseen teatterista erityisenä mediumina. Teatterintutkija Hanna Suutela on äskettäin avannut teatterin merkitystä mediumina seuraavasti.
Teatteri on kiistatta vanha ja historiallisesti merkittävä medium, mutta teatterin viestinnällinen ulottuvuus näyttäisi havainnollistuvan nykyajassa paremmin silloin kun teatteria tutkitaan suhteessa muuhun medioituneeseen kulttuuriin, sekä siihen, miten siitä itsestään mediassa puhutaan. Kulttuurintutkimuksen perustajahahmon Stuart Hallin kysymys ”What has this got to do with everything else?” voitaisiin teatterin kohdalla kääntää missioksi kysyä, ”mitä tekemistä teatterilla on kaiken muun kanssa siinä medioituneessa todellisuudessa, joka sitä tänä päivänä ympäröi?” Teatteritaiteen intermedioitumisen aste kertoo, että se osaa kysyä tätä itsekin. (Suutela 2014, 88.)
Nämä ovat tärkeitä huomioita. Vaikka Suutela viittaakin ensi sijassa nykyteatteriin, on kysymystä mielekästä lähestyä myös historiallisesti. Mitä ja miten teatteri välittää ja kommunikoi eri aikoina? Miten erilaiset viestinnän muodot liittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin, teknis-taloudellisiin ja kulttuurisiin kehityksiin? Yhtä aiheellinen kysymys on se, että ketä teatteri on pyrkinyt puhuttelemaan, sillä esityspaikan problematisointi edellyttää myös katsojuuden ja yleisösuhteen huomioimista. Esitystila asettaa aina katsojan hyvin konkreettisesti tietynlaiseen suhteeseen esityksen kanssa, mikä tuo näkyviin ne tavat, joilla yleisöjä puhutellaan.
Entä mitä voimme hyötyä siitä, jos miellämme teatterin ensi sijassa viestintävälineeksi pelkän ”taiteen” sijaan? Mediumina teatteria on hyödynnetty ihmisten kasvattamiseen, yhteisöjen rakentamiseen, uusien normien iskostamiseen ja identiteetin luomiseen. Teatteri on ollut osa yhteiskunnassa käytyä julkista keskustelua. Sen avulla on voitu esimerkiksi käsitellä ajankohtaisia kysymyksiä, vahvistaa tai horjuttaa vallitsevia arvoja ja asenteita sekä ohjata huomiota poliittisiin ongelmiin tai niistä pois.
Rajauksista
Kyseisen oppimateriaalin päähuomio on teatteritapahtumassa, esittämisessä ja esitysten tekemisessä, ei dramaturgiassa ja näytelmäkirjallisuudessa. Emme ole myöskään pyrkineet ensyklopedian kaltaiseen kattavuuteen tai kronologisuuteen. Olemme halunneet tietoisesti välttää positivistista lähestymistapaa, joka perustuu tosiasia-aineistojen kokoamiseen. Jokainen kirjoittaja on työstänyt omaa osiotaan omista tutkimuksellisista lähtökohdistaan nostaen esiin kiinnostavaksi kokemiaan kysymyksiä. Valitettavasti jotkut arvokkaat teemat ovat tällöin jääneet kiinnostusten väliin ja puuttuvat kokonaisuudesta. Eräs käsittelemättä jäänyt aihepiiri, jonka tärkeyden tiedostamme, on venäläinen avantgarde. Laura Gröndahl on käsitellyt osin samoja, leimallisen kansainvälisiä teemoja historiallisen avantgarden yhteydessä, ja Jukka von Boehm sivuaa aihepiiriä massaesitysten kohdalla. Toinen oppimateriaalin ulkopuolelle jäävä kysymys liittyy populaareihin esitysmuotoihin, joita tekstissä sivutaan vain epäsuorasti. Valtava aihepiiri vaatisi kokonaan oman tutkimuksensa.
Näkökulmista
Teoskokonaisuutemme on syntynyt kolmen tekijän eri työjaksoissa vuosien 2017–2021 välillä. Tämän ajanjakson aikana olemme huomanneet, että keskustelu taide- ja teatterihistorian luonteesta on selvässä muutoksessa. Esiin on nostettu kysymyksiä siitä, keiden tarina on toisinnettu ja keiden on pysynyt marginaalissa tai tuntemattomana. Eurooppa- ja länsimaakeskeisyydestä, naisten sekä eri etnisten identiteettien tai vähemmistöjen vajaasta edustavuudesta tai tiettyjen tiedollisten valtakonstruktioiden koetusta ylivallasta on käyty kriittistä keskustelua.
Tämän murroksen tarpeellisuudesta huolimatta on muistettava, että uudenlaisten kirjoittamis- ja kertomistapojen luominen on hidasta ja aikaa vievää. Vaikka jokainen sukupolvi kirjoittaa historian tunnetusti uudelleen, kokonaan uudenlainen jäsennys taide- ja teatterihistorioista ja taidekaanoneista edellyttäisi kattavaa perustutkimusta eri näkökulmista. Tällaiset avaukset ja uudet narratiivit jäsentäisivät kokonaan uudenlaista teatteri- ja taidehistorian paradigmaa. Tuntemattoman toteuttaminen ja läpikotainen teatterihistorian revisio edellyttäisi aivan erilaista mittakaavaa kuin yksittäinen oppikirjaprojekti, joka suurimmaksi osaksi perustuu aiempaan kirjallisuuteen.
Olemme pääasiassa ammentaneet jo julkaistuista tieteellisistä teoksista, minkä vuoksi väistämättä jossain määrin toistamme melko perinteisiä ja vakiintuneita käsityksiä taide- ja teatterihistoriasta ja kaanonista. Olemme kuitenkin pyrkineet myös avaamaan kriittisiä näkökulmia, joiden toivomme rohkaisevan laajempaan keskusteluun. Poikkeusyksilöiden merkitystä korostavien taiteilijaelämäkertojen sijasta olemme keskittyneet heidän edustamiinsa työtapoihin ja näkemyksiin, joilla on ollut laajempaa merkitystä ja vaikutusvaltaa teatterikentällä.
Kokonaisuus on kirjoitettu ensi sijassa suomenkieliseksi oppimateriaaliksi taidekorkeakouluja varten. Avoimena verkkomateriaalina toteutettu projekti pyrkii palvelemaan laajemmin kaikkia aihepiiristä kiinnostuneita henkilöitä ja olemaan helposti saavutettavissa.
Kiitokset
Kiitämme Koneen Säätiötä apurahasta, Sakari Viikaa upeista valokuvista sekä Sari Koskista ja Outi Mansikkamäkeä hienosta taitosta. Kiitos myös äänisuunnittelija Pekka Kiiliäiselle kahdesta esityspaikkojen akustisia ominaisuuksia käsittelevästä esseestä. Marja Sildeä, Juho Gröndahlia ja Kati Hämäläistä kiitämme arvokkaista kommenteista ja ehdotuksista. Jukka von Boehmin jakson tarkasta ja paneutuneesta kielentarkastuksesta on vastannut Elävä kieli käännöstoimiston kautta Laura Haavisto. Haluaisimme lausua tästä parhaimmat kiitoksemme. Samoin kiitämme Teatterikorkeakoulun julkaisutoimikuntaa, joka on mahdollistanut taloudellisesti kyseisen kielentarkastuksen. Lopuksi haluaisimme kiittää vielä Michaela Bränniä ja Jenni Mikkosta julkaisuprosessiin liittyvästä avusta sekä lukuisia arkistoja ja teattereita kuvamateriaalin luovuttamisesta.