Intian niemimaan varhaisimmat teattereihin liittyvät arkeologiset jäännökset ovat peräisin ajalta noin 200 eaa.–200 jaa. Ne käsittävät kallioon louhittujen temppeli- ja luostarikomplekseihin liittyneitä rakenteita, jotka ovat todennäköisesti palvelleet esiintymispaikkoina. Niissä neliömäistä areenaa ympäröivät neljällä suunnalla kohoavat porrastetut katsomot. Tiedossa ei kuitenkaan ole, mitä niissä on esitetty. (Varadpane 1987, 227–228)

Intian esittävien taiteiden historia on hyvin monipuolinen, ja sitä tunnetaan sekä arkeologisten että tekstuaalisten lähteiden välityksellä yli kahden vuosituhannen ajalta. David Mason painottaa, etteivät erilaiset esitysmuodot välttämättä ole aina edellyttäneet omanlaistaan teatteritilaa, vaan niitä on voitu esittää hyvinkin erilaisissa ympäristöissä. Hän toteaa: ”Intian muinainen teatteri vaikuttaa olleen omistautunut pikemminkin esiintyjille kuin paikoille, joissa he esiintyivät”. (Mason 2016, 222)

Klassinen perinne

Intian klassinen Natyašastra (natya = teatteri + tanssi, šastra = ohjekirja) omistaa kuitenkin kokonaisen luvun teatterirakennukselle. Natyašastra on Aristoteleen Runousopin tragediaosan rinnalla vanhin tunnettu teatteriteoreettinen teksti maailmassa. Kirjallisen muotonsa se sai noin 150 eaa.–150 jaa. Se taltioi jo pitkään ennen sitä olemassa olleen teatterillisen perinteen eri aspekteja esitys- ja näyttämömuodoista erilaisiin näyttelijäntekniikoihin, tanssitekniikoihin, runomuotoihin, naamiointitapoihin jne. Kuten yleensä saman aikakauden Intian eri alojen šastra-ohjekirjat, myös Natyašastra kuvailee esittelemänsä taidemuodon myyttisen kehityshistorian, joka johtaa suoraan jumaliin.

Natyašastran mukaan teatterin ja näyttämön muodot ja niiden tarkkaan luetellut mitat ja mittasuhteet ovat peräisin suoraan Viśvakarmalta, ”Taivaalliselta arkkitehdiltä”. Natyašastran mukaan teattereiden tuli olla kolmikulmion, neliön tai suorakaiteen muotoisia, ja ne voitiin rakentaa suuriksi, keskikokoisiksi tai pieniksi. Suuri versio oli tarkoitettu jumalien käyttöön, keskikokoinen ihmisille. Lisäksi ohjekirja antaa tarkat ohjeet teatterin ja näyttämön rakentamiseen liittyviin monimutkaisiin rituaaleihin. (Natyašastra 1995, 13–23) Vielä tänäkin päivänä monien perinteisten esitysmuotojen näyttämö koetaan pyhänä. Sille suoritetaan pyhitysrituaaleja, ja näyttämölle siirtyessään esiintyjät yleensä tervehtivät sitä kunnioittavasti.

Natyašastran ohjeiden mukaan neliön tai suorakaiteen muotoinen teatteritila jaettiin kahteen samankokoiseen osaan. Toinen palveli katsomona ja toinen näyttämönä. Näyttämö puolestaan jaettiin kahtia seinällä, jonka reunoilla on kaksi oviaukkoa. Niiden välissä istuivat muusikot. Seinän takana oli pukeutumistila, jossa näyttelijät valmistautuivat rooleihinsa ja suorittivat naamiointinsa. Esiintymisalue oli siis suhteellisen pieni. Muutaman sadan hengen yleisö istui maassa lähellä esiintyjiä. (Mason 2016, 222–223)

Natyašastran kuvailemien näyttämötyyppien kaltaisia teattereita on vieläkin käytössä Keralan osavaltiossa, Etelä-Intiassa. Esimerkiksi edelleen elinvoimaista kutiyattamia on perinteisesti esitetty temppelialueella sijaitsevassa neliön tai suorakaiteen muotoisessa rakennuksessa. (Richmond 1981, 83) Natyašastran ohjeista kumpuaville teatterimuodoille ovat siis tyypillisiä pienehköt näyttämöt ja teatteritilat, joissa yleisö on lähellä näyttelijöitä. Teatterien pienuus saattaa johtua siitä, että Intian tiukka kastijako ja uskontojen moninaisuus ovat rajoittaneet katsojakuntaa. Esimerkiksi edellä mainittu kutiyattam on ollut viime vuosikymmeniin saakka tarkoitettu ainoastaan hinduyleisölle, eivätkä sen sisarmuotoa krishnanattamia pääse nykyisinkään katsomaan muun uskoiset.

Kuningas ja hänen vaununajajansa kutiyattam-näyttämöllä Keralassa. Näyttämö on pieni. Muusikot soittavat takaseinän ovien välissä. Lavasteita ei käytetä, mutta visuaalinen näyttävyys syntyy puvuista päähineistä ja värikkäistä naamioinneista. Roolihahmot vaikuttavat pienellä näyttämöllä yliluonnollisen kokoisena. Penkkejä lukuun ottamatta rekvisiittaa käytetään niukasti. Tässä vaununajajalla on kuitenkin kädessään pieni ratsupiiska. Jukka O. Miettinen
Kuttiyattamissa kuten muutamassa muussa Keralan teatterimuodossa käytetään avustajien kannattamaa pientä esirippua, jonka takaa tärkeimmät roolihahmot tekevät esiintulonsa. Esirippu voidaan vain laskea maahan, tai erityisen aggressiivinen roolihahmo saattaa riuhtoa sitä ja kiskaista sen maahan. Jukka O. Miettinen

Muita käytännön syitä teatterien intiimeille mittasuhteille ovat Intian klassisimpien teatterimuotojen täydellisen pelkistetty näyttämö, jossa ei käytetä lainkaan lavasteita. Tapahtumaympäristö, vuorokauden aika jne. ilmaistaan resitoidussa tekstissä ja/tai pantomiimisin keinoin. Klassisissa esitysmuodoissa käytetään edelleen äärimmäisen vivahteikasta näyttelijäntekniikkaa, abhinayaa. Se tarkoittaa Natyašastran kodifioimaa symbolisin elein ja tarkoin määritellyin kasvonilmein suoritettua tarinankerrontaa. Eleet ja ilmeet kohdennetaan näyttämön etuosassa seisovaan suureen jalustalliseen öljylamppuun, joka on perinteisesti ollut näyttämön ainoa valolähde.

Usha Nangyar esittämässä miimisellä abhinaya-tekniikalla soolomuotoista nangyarkuttu-teatteria sille tyypillisellä näyttämöllä Keralassa, Etelä-Intiassa. Alun perin näyttämön ainoa valolähde oli suuri öljylamppu, johon eleet ja ilmeet edelleen kohdennetaan. Jukka O. Miettinen

On selvää, että tällainen näyttelijäntekniikka, jossa tarkkaan harjoiteltujen eleiden ja silmäliikkeiden koordinointi on olennaista, ei toimisi isommassa teatteritilassa. Öljylamppu valaisee näyttelijän/näyttelijöiden kasvoja, jotka ovat esityksen keskiössä. Vaikka esitystä nykyään usein valaistaan sähköisestikin, käytetään öljylamppua edelleen, koska sillä on myös symbolinen merkityksensä: tuli on pyhä, samalla se erottaa toisistaan katsojien arkimaailman ja liekin takaa manifestoituvan yliluonnollisen maailman. Liekillä voi siis nähdä olevan hieman samankaltainen funktio kuin näyttämöaukolla länsimaisessa teatterissa.

Useissa intialaisissa temppeleissä on myös tanssihalli (natamandir), jossa temppelin palveluskuntaan kuuluneet tanssijattaret (devadasi) ovat esittäneet tansseja uhrilahjana temppelin jumaluuksille. Suurissa keskiaikaisissa temppelikomplekseissa ne ovat usein varsinaisen temppelitornin eteen rakennettuja katettuja, sivuilta avoimia kivihalleja. Vaatimattomammissa temppeleissä tanssihalliksi on riittänyt yksinkertainen katos. Islamin leviämisen ja brittiläisen siirtomaavallan myötä temppelitanssit joutuivat huonoon huutoon, ja nykyään näitä klassisina pidettyjä, Natyašastran ohjeisiin pohjautuvia tanssityylejä esitetään useimmiten moderneilla, länsimaistyyppisillä näyttämöillä.

Auringon jumalan temppeli Konarakissa, Itä-Intiassa, 1200-luku. Edessä korkealla jalustalla olleen natamandirin eli tanssihallin jäännökset. Jalustaan on reliefeinä kuvattu satoja tanssijoita Jukka O. Miettinen

Rituaalit ja pyhiinvaellusesitykset

Edellä käsiteltyjen klassisten esitysmuotojen (margi) lisäksi Intiassa on kymmeniä, ellei satoja traditioita, jotka yksinkertaistaen voi niputtaa arkaaisiksi rituaalimuodoiksi tai populaareiksi kansantraditioiksi. Niillä ei ole ollut erityisiä teatteri- tai näyttämörakenteita, vaan useimmat niistä voidaan esittää vaihtelevissa paikoissa kulloistenkin olosuhteiden mukaan. Rituaaliesitykset tosin edellyttävät tarkkojen sääntöjen mukaan rajattuja, rituaalein pyhitettyjä esityspaikkoja, mutta sellaisena voi toimia yhtä hyvin piha, aukio tai temppelihalli.

Muutamissa rituaalimuodoissa kuvataide ja esitys kohtaavat harvinaislaatuisella tavalla. Esimerkiksi Keralan osavaltion tiettyjen pienten kastien parissa elää rituaalimuotoja (esimerkiksi tiyyattu ja bhagavatipattu), jotka edellyttävät pitkiä esivalmisteluita. Näyttämön lattiaan – oli se sitten kovaksi poljettu tanner tai kodin tai temppelin maalattia – ”maalataan” värillisillä jauhoilla, mausteilla ja pikku kivillä sen jumalan kuva, jolle rituaali omistetaan. Kun rituaali päättyy, sen esittäjä/esittäjät tuhoavat kuvan. (Venu 1994, 72, 77–78)

Tanssija tuhoaa tiiyattu-rituaalin lopuksi näyttämöön värillisillä jauhoilla maalatun jumalan kuvan Keralassa. Pankaj Shah (Venu 1994, 78)

Laajimmat yleisöt tavoittavat Intian pyhiinvaellusteatterin muodot raslila ja ramlila. Krishna-jumalan vuotuisjuhlan yhteydessä esitettävä Krishnan myyttistä elämää kuvaavia, musiikin säestämiä raslila-esityksiä nähdään rinnakkaisten tai kilpailevien ryhmien esittäminä eri puolilla Pohjois-Intiaa. Niitä esittävät kiertävät ryhmät, jotka voivat käyttää näyttämönään kaupungin tai kylän kiinteää näyttämöä tai vaikkapa temppelihallia. Tarvittaessa ryhmät myös pystyttävät tilapäisnäyttämönsä tilaajan toivomaan paikkaan

Myyttisen Rama-sankarin vuotuisjuhlan kunniaksi esitettävää ramlila-teatteria voi nähdä monenlaisilla näyttämöillä ympäri Intiaa. Ramlilan kuuluisin esitysperinne elää kuitenkin Varanasin kaupungin läheisyydessä Ramnagarin kylässä. Kuukauden mittainen vuotuistapahtuma vetää sinne kymmeniä tuhansia pyhiinvaeltajia eri puolilta Intiaa. Esityksen näyttämö kattaa kaikkiaan noin 50 km2, sillä näyttämönä palvelee koko kylä ympäristöineen. Komean taustan tapahtumalle tarjoaa läheisen maharadžan palatsin julkisivu.

Prinssi Ramasta kertovan Ramayana-eepoksen episodit näyttämöllistetään niille soveliailla paikoilla. Päivittäin esityspaikka vaihtuu ja pyhiinvaeltajat kokoontuvat kokemaan tapahtuman uusiin, tarinaan sopiviin paikoihin. Jos kohtaus edellyttää jokea, niin päivän episodi esitetään Ganges-joen rannalla; jos kohtaus taas edellyttää metsää, se esitetään metsikössä jne. Näin Ramnagarin kylä ympäristöineen muuttuu pyhänä kunnioitetun Ramayana-eepoksen maailmaksi. Pyhiinvaeltajille kysymyksessä on siis eräänlainen massiivinen hengellis–immersiivinen näyttämökokemus.