Kiinan esittävien taiteiden historiasta on säilynyt fragmentaarisia mainintoja yli kolmen vuosituhannen ajalta. Vanhimpia esitysmuotoja lienevät olleet šamanistiset rituaalit. 1000-luvun tienoilta eaa. on mainintoja muun muassa kuorotansseista ja suurimuotoisista koosteohjelmista, joissa esitettiin miimejä, kuorotansseja, akrobatiaa ja taistelutaitoja. Näitä, niin hovikontekstissa kuin julkisilla festivaaleilla järjestettyjä tapahtumia kutsuttiin nimellä baixi (myös pai-shi) eli ”sata huvitusta”. Ei kuitenkaan tiedetä, mikä niiden esityspaikka oli ja edellyttivätkö ne erityisiä näyttämörakenteita.
Kiinan vähitellen kaupungistuessa tarinankerrontaesityksiä nähtiin usein sisätiloissa niin kutsutuissa teehuoneissa, joissa katsojat istuivat pöydissä nauttien teetä tai alkoholia ja ruokaa. Tarinankerronta loi pohjan, jolta kiinalainen draama kehittyi. Tarkempaa tietoa kiinalaisesta näyttämöstä on runsaasti 1000-luvun tienoilta alkaen. Niihin aikoihin Kiinan yleisimmäksi esitystyypiksi vakiintui osin laulettu ja tanssillisen tyylitellyin elein esitetty musiikkidraama. Siitä on kehittynyt aina 1900-luvulle asti monia erilaisia muotoja, joita lännessä on tapana kutsua ”oopperoiksi”.
Näyttämön muotoja
Kiinan – ja laajemminkin Itä-Aasian – asuin ja temppeliarkkitehtuuri perustuu suhteellisen yksinkertaisiin, joskin monin tavoin varioitaviin perusmoduuleihin, suunnikkaan muotoisiin paviljonkimaisiin rakennuksiin, joiden oviaukot ovat yleensä rakennuksen pitkillä sivuilla. Rakennusten runko eli kannattavat pylväät ja usein mutkikkaatkin kattopalkistot ovat puisia, mutta seinät taas monasti rapattua tiiltä. Näyttävin osa on tiilikatto ylöspäin nousevine koristeellisine kulmakkeineen. Temppelikokokonaisuudet, palatsit ja yksityiset asuinkompleksit rakentuivat aina 1900-luvulle tällaisista rakennuksista, jotka ryhmiteltiin aksiaalisesti pihojen ympärille tarkan arvohierarkian mukaan. Rakennuskokonaisuuksia voitiin jatkaa ja laajentaa tarpeen mukaan.
Oli siis luonnollista, että kiinalainen näyttämökin omaksui paviljonkimaisen muodon, joskin näyttämö on kuitenkin useimmiten kolmelta sivulta avoin ja pohjaltaan neliön muotoinen. Korotetun näyttämön lattia voi olla poljettua maata tai tiiltä. Näyttämö voi myös olla korkeammalla jalustalla. Minkäänlaista näyttämölaitteistoa ei käytetty ennen kuin edempänä käsiteltävässä myöhäisissä hoviteattereissa. Näyttämön takaseinän molemmilla reunoilla oli oviaukot sisääntuloja ja poistumisia varten. Oviaukkojen välissä istui orkesteri. Shakespearen ajan englantilaisen niin sanotun ulokenäyttämön tavoin yleisön keskelle työntyvä, kolmelta sivulta avoin näyttämö oli siis katettu, mutta yleisö istui tai seisoi taivasalla – ellei näyttämö sijainnut pihalla, jolloin sitä ympäröivien rakennusten katettuja parvekkeitakin voitiin käyttää katsomona.
Tällaista näyttämöä varioitiin moninaisiin olosuhteisiin. Usein temppeleillä oli omat näyttämönsä, sillä teatteriesityksiä järjestettiin niin esi-isien kuin jumaltenkin kunniaksi – vaikkakin harvoin draamat olivat aiheiltaan suoranaisesti uskonnollisia. Suurissa temppeli- tai kansanfestivaaleissa näyttämöitä saattoi olla kymmeniä, monet niistä tilapäisrakenteita. Sama käytäntö oli myös suurissa huvipuistoissa, joiden ohjelmatarjontaan kuului monenlaisia esityksiä oopperoista nukketeatteriin, taistelutaitoihin sekä akrobaatti- ja jonglöörinumeroihin.
Palatseissa ja vauraiden sukujen huvilapalatseissa oli pihoilla usein omat yksityiset paviljonkinäyttämönsä, joiden katsomoina palvelivat pihaa reunustavien rakennusten katetut parvekkeet. Teatteriesityksiä järjestettiin edelleen myös varsinaisissa katetuissa teatteritaloissa, usein teehuoneissa, viinituvissa ja bordelleissa. Tällaiset instituutit olivat luonnollisesti kaupallisia ja sisäänpääsy niihin oli maksullinen. Sisätiloissakin näyttämö säilytti useimmiten perinteisen paviljonkinäyttämön muodon.
Kiinan viimeisen keisarillisen dynastian (Qing 1644–1911) pääkaupungissa Pekingissä oli mitä monipuolisin teatteritarjonta. Temppelijuhlat ja huvipuistot tarjosivat monilla näyttämöillään erityyppisiä esityksiä. Keisarillisen Kielletyn kaupungin muurien ulkopuolella, kaupungin huvittelukeskustassa, toimi bordellien rinnalla kymmeniä kaupallisia teatteritaloja, joiden näyttämöillä esitettiin muodikkaaksi tullutta peking-oopperaa.
Teatteri kuului olennaisena osana myös Kielletyn kaupungin hovin elämään. Pienimmät teatterit olivat hovin jäsenten yksityiset salonkiteatterit, jotka olivat sisällä huonetiloissa ja tarkoitetut valikoiduille kutsuvieraille. Suurimmat hoviteatterit puolestaan olivat kolmikerroksisia katettuja ulkoilmanäyttämöitä, joiden esityksiä hoviyleisö seurasi ympäröivien rakennusten gallerioista, kun taas näyttämön eteen jäävä pihatila oli varattu erilaisia hoviseremonioita varten. Kolmikerroksisia hoviteattereita rakennettiin paitsi Pekingin Kiellettyyn kaupunkiin, myös Pekingin ulkopuolella sijaitsevaan Kesäpalatsiin ja Jeholin keisarilliseen kesäpalatsiin. Nämä suuret hovinäyttämöt olivat ominaisuuksiltaan poikkeukselliset, sillä niissä näyttelijät saattoivat esiintyä kolmella tasolla ja niissä käytettiin tavallista enemmän lavaste-elementtejä ja näyttämötekniikkaa. (Kiinalaisista näyttämötyypeistä katso Mackerras 2016, 226–229)
Virtuaalinen näyttämökuva
Kiinalaiset oopperamuodot on perinteisesti esitetty tyhjällä näyttämöllä. Alkujaan orkesteri istui näyttämön takaseinän reunalla sijaisevien ovien välisellä seinustalla. Peking-oopperan yleistyessä 1700-1800-luvuilla orkesteri siirtyi näyttämön oikeaan laitaan, mikä on nykyäänkin yleisin käytäntö. Tavallisimmat rekvisiittaesineet ovat pöytä ja tuoli. Kiinalaisessa teatterissa kehittyi monipuolinen ja tarkka miiminen kieli, jolla tyhjällä näyttämöllä voitiin viitata hyvinkin tarkasti näytelmän ympäristöön.
Esimerkiksi oven tai ikkunan avaaminen voidaan ilmaista tätä toimintaa esittävällä eleellä ja ovesta astuminen tehdään selväksi kynnyksen ylitystä kuvaavalla askeleella. Erilaisilla kävelytavoilla voidaan luoda illuusioita pitkistäkin välimatkoista: tiheä, nopea ja matala askellus viittaa pitkään matkaan jne. Perinteisesti kiinalaisella näyttämöllä on käytetty muuttumatonta yleisvalaistusta. Illuusio yöstä voidaan aikaansaada kynttilänjalkaa esittävän rekvisiittaesineen avulla. Tämänkaltaisilla puolisymbolisilla keinoilla katsojille vodaan antaa hyvinkin tarkka käsitys kohtausten vuorokaudenajoista ja fyysisestä ympäristöstä.
Punaisiksi maalatuilla pöydällä ja tuoleilla, joita näyttämöavustajat siirtelevät yleisön näkösällä (esirippu otettiin käyttöön vasta 1900-luvulla), on monia erilaisia funktioita. Pöytä voi tarvittaessa edustaa paitsi tavallista pöytää, myös tuomarin kateederia, alttaria, sänkyä, vuorta jne. Kyljelleen nostettu pöytä voi taas viitata seinään tai vaikkapa laivaan. Pöytien ja tuolien keskinäinen asettelu näyttämölle voi niin ikään muuttaa niiden merkityksiä. Pitkittäin asetettu pöytä, jonka taakse tuolit aseteltu riviin, viittaa esimerkiksi oikeuden istuntoon. Mikäli taas tuoli on asetettu pöydän eteen kohti yleisöä, tapahtumapaikkana voi olla palatsin yksityinen salonki jne.
Lisää viitteitä näytelmän tapahtumiin ja tapahtumapaikkoihin antavat pöydän ja tuolien silkkiset päälliset, joita avustajat vaihtelevat järjestäessään huonekaluja uutta kohtausta varten. Valkoiset päälliset viittaavat hautajaisiin, lohikäärmeaiheella kirjaillut keltaiset päälliset keisarilliseen hoviin, kun taas uskonnollisin kuvioin koristellut keltaiset päälliset ilmoittavat tapahtumapaikaksi temppelin. Näyttämöllä voi olla myös tuolien ja keppien varaan nostettuja suurempia verhoja, jotka niiden väreistä ja koristeaiheista riippuen viittaavat esimerkiksi vartiotorniin, hovijuhliin ja punaisen sävyissä useimmiten häihin tai morsiushuoneeseen. Oman lisänsä näyttämön visuaaliseen näyttävyyteen tuovat kirjaillut silkkiasut ja näyttävät kasvomeikit, joilla niilläkin on mutkikas värisymboliikkansa. (Tarkemmin aiheesta Pan 1995, 164–166)
Vaikka varsinaisia lavastuksia ei kiinalaisessa perinteisessä teatterissa ole käytetty ennen kuin 1900-luvun alusta alkaen, tiettyjä liikuteltavia lavaste-elementtejä on voitu käyttää tarpeen mukaan. Mytologisissa taivaskohtauksissa avustajat kiidättävät esiintyjien ympärille pilveä esittäviä kilpimäisiä kulissiyksikköjä, ja vastaavalla tavalla saadaan tarvittaessa aikaan aallokko. Myrskytuuli puolestaan markkeerataan avustajien viuhuttamilla suurilla lipuilla. Perinteinen kiinalainen näyttämö on siis ollut hyvin elastinen. Kohtauksien ja näytösten välissä ei välttämättä ole tarvittu taukoja; ne pikemminkin sulautuivat toisiinsa avustajien muuttaessa huonekalujen asentoja ja päällisiä ja näyttelijöiden piirtäessä miimisesti tapahtumaympäristöä.
Juuri tämä kiinalaisen teatterin viitteellisyys kiehtoi esimerkiksi Bertolt Brechtiä kiinalaisen oopperaryhmän vieraillessa Moskovassa 1935. Näkemästään hän sai ideoita omaan eeppisen teatterin vieraannuttamisefektiin. Hän vastusti oman aikansa länsimäisen teatterin illuusioon pyrkivää psykorealismia ja arvosti kiinalaisen teatterin tapaa – niin näyttelijäntekniikassa kuin näyttämökäytännöissä – tehdä selväksi, että kysymyksessä on selkeästi yleisölle suunnattu esitys eikä todellisuuden illuusio.