Useimmissa Aasian maissa länsimainen kulttuurivaikutus oli etupäässä lännen siirtomaavallan seurausta. Se säteili myös teattereiden näyttämöille. Varhaisimpia länsityyppisiä, katettuja ja väliverholla peitettävällä näyttämöaukolla varustettuja teattereita rakennettiin jo 1700-luvulla brittiläisten siirtomaavirkailijoiden käyttöön Intiassa. Kahdessa maassa, Japanissa ja Thaimaassa, jotka eivät koskaan joutuneet lännen suoranaisiksi siirtomaiksi, länsivaikutteisten teatteritalojen rakentaminen liittyi omaehtoisiin reformiliikkeisiin, joilla maat pyrittiin hallinnoltaan, teollisuudeltaan ja osin kulttuuriltaan länsimaistamaan.
Länsityyppiset teatteritalot olivat pitkään (ja ovat osin edelleen) urbaani ilmiö. Esimerkiksi Intiassa niitä syntyi suurimpiin koloniaalikeskuksiin, kuten Madrasiin (nyk. Chennai) ja Kalkuttaan (nyk. Kolkata). Liike-elämän keskuksessa Bombayssa (nyk. Mumbai) sikäläinen parsivähemmistö osti itselleen tällaisia teattereita uudenlaisen populaariteatterin tarpeisiin. Näistä esityksistä kehittyi aikanaan Intian Bollywood-elokuvien genre. Myös Kiinassa ensimmäinen länsityyppinen teatteri, Uusi teatteri, rakennettiin 1908 kansainväliseen kauppakaupunkiin, Shanghaihin. Siinä luovuttiin kiinalaiseen teatteriin olennaisesti kuuluneesta nelikulmaisesta näyttämöstä, jota yleisö oli katsonut kolmelta suunnalta pöytien ääreltä. Shanghain Uudessa teatterissa yleisö istui penkkiriveissä näyttämön edessä.
Länsityyppisiä teattereita rakennettiin tasaista tahtia ympäri Aasiaa 1800-luvun mittaan ja 1900-luvulla. Siirtomaavirkailijoiden rakennuttamat teatterit noudattivat yleensä emämaansa arkkitehtonista tyyliä. Esimerkiksi Intiaan rakennettiin miniversio Lontoon kuuluisasta Drury Lane -teatterista, Jaavalla hollantilaisten rakennuttamat teatterit heijastivat Hollannin teattereiden vaikutuksia, ja ranskalaisten hallinnoimassa Vietnamissa Hanoin ja Saigonin oopperatalot ovat pienennettyjä versioita Pariisin oopperatalosta. Vanhimmat länsityyliset teatterit oli tarkoitettu etupäässä Euroopasta vierailleiden ryhmien esityksille. Myöhemmin teatteritalot tulivat palvelemaan paikallisen urbaanin populaariteatterin tarpeita. Perinteiset uskonnollissävytteiset ja hoviteatterin muodot pidättäytyivät pitkään omissa edellä käsitellyissä perinteisissä esitysympäristöissään.
Uudet teatteritalot toivat mukanaan myös olennaisia aspekteja länsimaisista 1800- ja 1900-luvun alun näyttämökäytännöistä: esiripun käytön kohtausten välissä, vaihdettavat sivukulissit sekä lavastuksien pyrkimyksen realismiin, mikä oli aasialaiselle teatterille kokonaan uusi piirre. Kun länsimaisissa yliopistoissa koulutettu paikallisväestö alkoi kääntää ja esittää länsimaisia draamoja, sopivat länsityyppiset teatteritalot niiden esittämiselle hyvin. Aasialaisen puheteatterin kehittyessä esimerkiksi Intiassa, Kiinassa ja Japanissa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella, tämä uusi teatterin laji kotiutui sekin juuri länsityylisille näyttämöille. 1900-luvun mittaan eri maissa kansallisteatterit ja suurten kulttuuri-instituutioiden näyttämöt on järjestään rakennettu länsimaisen teatteritalon tapaan.
Näillä uusilla näyttämöillä alettiin esittää myös perinteisiä teatterin ja tanssin muotoja. Esiripun käyttö pätki kokonaisuuksia kohtauksiksi, mutta ratkaiseva tyylillinen ristiriita syntyi, kun monia perinteisesti lähes tyhjällä näyttämöllä esitettyjä muotoja tuotiin nyt keskeisperspektiivinäkymiin pyrkivien realististen lavastusten keskelle. Länsimaisen näyttämötyypin ja sen myötä realistisempien, jopa naturalististen näyttämökuvien omaksuminen johti muihinkin kuin vain visuaalisiin muutoksiin.
Esimerkiksi Thaimaassa, missä länsimaistuminen oli pitkälti omaehtoinen prosessi, realististen näyttämökuvien käyttöönotto 1800-luvun jälkipuolella johti lyyrisen tanssidraaman (lakhon) alkuperäisten tekstien lyhentämiseen. Kun tanssidraamoja alun alkaen esitettiin taustaverhon edessä paviljonkimaisella näyttämöllä, oli kohtauksen tapahtumapaikka, vuorokauden aika yms. sekä kuvailtu tekstissä että esitetty elein ja ilmein. Nyt kun näyttämökuva itsessään kuvasi nämä asiat, alettiin näytelmistä eliminoida kuvailevat lyyriset osat. (Mattani 1993, 241)
1900-luvun mittaan teatteritalot kasvoivat. Esimerkiksi Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana (1966–1977) jättiläismäsiä betoniteattereita rakennettiin vallankumousoopperoita ja -baletteja varten, ja niiden valtavat visualisoinnit toteutettiin varhaisten Hollywood-elokuvien hengessä. Samankaltainen trendi jatkuu ympäri Aasian kulttuurikeskuksissa ja niiden teatteritaloissa, jotka mahdollistavat erilaisia massaspektaakkeleita, mutta sopivat huonosti intiimeille perinteille.
Suuren muutoksen toi myös uusien teatteritalojen katsomoon voimakkaasti heijastuva akustiikka, joka on monille perinteisille esitysmuodoille täysin vieras. Kuten edellä on käynyt ilmi, esimerkiksi Jaavan hoviperinteet ja Japanin nō-teatteri olivat luoneet juuri niiden omia akustisia tarpeita vastaavat näyttämötyyppinsä. Sähköisen äänentoiston vallattua näyttämöt ongelma on vielä saanut uusia muotoja, kun äänentoistoa ja sen volyymiä säädellään enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti. Tähän ongelmaan törmää esimerkiksi aasialaisten ryhmien vieraillessa kansainvälisillä festivaaleilla.
Kuten Euroopassa myös Aasiassa on havahduttu pohtimaan ja tutkimaan eri esitystraditiolle ominaisia näyttämökonteksteja. Moni aasialainen muotohan on sen säilyttänyt, mutta joissakin tapauksissa se on päässyt katoamaan. Esimerkiksi Kiinassa, missä Kulttuurivallankumous merkitsi perinteisten näyttämöiden tuhoa, on viime vuosikymmenien aikana restauroitu tai rekonstruoitu intiimejä teattereita perinteisen kiinalaisen oopperaa tarpeisiin. Vietnamin vanhassa pääkaupungissa Huéssa restauroitiin 2013 sen yli sata vuotta vanha Keisarillinen teatteri. Thaimaassa puolestaan on 1990-luvulta alkaen elvytetty perinteisiä temppelifestivaaleja, joissa temppelialueella järjestetään simultaanisesti useita esityksiä, kukin niistä juuri sille ominaisella näyttämöllä.
