Postmoderni tanssi on ilmiö, joka sai alkunsa Yhdysvalloissa 1960-luvun erilaisista poikkitaiteellisista työtavoista sekä esiintymiseen ja esitykseen liittyvien normien kyseenalaistamisesta. Englannissa 1970–1980-luvuilla jatkunutta kehitystä kutsuttiin uudeksi tanssiksi (New Dance). New Dance oli alun perin samanniminen lehti ja sateenvarjotermi, jota käytettiin kuvailtaessa laajemmin kokeellista tanssia[1].
Yksi lähtökohta luonnehtia 1970–1980 lukujen eurooppalaista ja amerikkalaista kokeellista tanssia ja sen esteettisiä piirteitä on kuvata tanssin harjoitteluun liittyviä tekniikoita ja lähestymistapoja. Monet tuolloin kehitetyistä tanssitekniikoista ja harjoittelun pääpiirteistä ovat sittemmin tulleet pysyväksi osaksi nykytanssin erilaisia harjoittelumenetelmiä. Tyypillistä uuden tanssin harjoittelulle oli, että siinä käytettiin monen muun tekniikan lisäksi mielikuvia hyödyntäviä harjoittelutapoja, kuten release– ja alignment-menetelmiä, kontakti-improvisaatiota sekä improvisaatiota.
Muita yhtäläisyyksiä 1960-luvun postmodernismilla ja 1970-luvun uudella tanssilla ovat muun muassa pyrkimys irtaantua baletin ja varhaisen modernin tanssin määrittelemästä tanssijan habituksesta, pyrkimys luoda hierarkiaton työtilanne, tehdä tanssi laajemmin saavutettavaksi sekä hyödyntää arkipäivän tai eri urheilulajien liikkeitä tanssissa.[2]
Alignment- ja release-metodit harjoittelussa
Alignment-filosofia perustuu amerikkalaisen Mabel Elseworth Toddin tutkimuksiin ja ajatuksiin. Toddin käsitysten mukaan luonnossa esiintyvät mekaniikan lait vaikuttavat elolliseen ja elottomaan kappaleeseen samalla tavalla. Mekaniikan lakien periaatteet ja niiden soveltaminen kehon liiketoimintojen yhteydessä ovat teoreettinen lähtökohta alignment-työskentelylle. Käytännössä työskentely perustuu anatomisten mielikuvien käytölle.[3]
Ihminen ei ole kuitenkaan kone, joten täydellisen mekaanisen tasapainon saavuttaminen on mahdotonta. Silti elottomaan kappaleeseen kohdistuvia tasapainon lakeja voidaan käyttää mielikuvina, kun pyritään korjaamaan kehon ja sen rakenteen eli luuston asentoa toimivuudeltaan edullisemmaksi ja kehoystävällisemmäksi sekä vapauttamaan lihaksisto käyttämään energiaa mahdollisimman ekonomisesti.
Release-metodin kehittäjä Mary Fulkerson jakaa mielikuvatyöskentelyn välineet anatomisiin mielikuviin ja tasapainon, pituuden ja kehon painon kaltaisista kinesteettisistä tuntemuksista kumpuaviin mielikuviin.[4] Toddin oppilaista Barbara Clark tarkentaa käsitystä liikkeen hyvästä muodosta. Hyvä muoto tarkoittaa tässä yhteydessä anatomisesti oikean kehon asennon tuottamaa liikkeen muotoa, joka näyttäytyy lisääntyneenä taitona ja liikkumisen helppoutena. Clark näkee erityisen tärkeäksi mielikuvatyöskentelyn, jossa tavoitellaan liikkeen selkärankalähtöisyyttä sekä siihen perustuvaa liikeilmaisua. Selkärankalähtöisyys edellyttää uskoa mielikuvaan vertikaalista painovoimalinjasta, joka läpäisee kehon keskustan ja antaa siten edellytykset liikkumisen perusteille.[5]
Ideokinesia
John Rollandin mukaan Mabel Elseworth Todd puhui jo viime vuosisadan alussa ihmisen psykofyysisestä kokonaisuudesta. Lulu Sweigard, joka oli Toddin oppilas, esitteli vuonna 1974 termin ideokinesia vastaamaan Toddin jo aiemmin luomaa ideokinesian käsitettä. Ideokinesia on termi, jota ”käytetään selittämään psykofyysistä prosessia, jossa mielikuvitus ja kinesteettinen aisti stimuloivat kehollisia muutostapahtumia.”[6]
Sweigardin mukaan liike on hermojen, lihasten ja luuston tapahtumasarja, jota voidaan kuvata seuraavasti: Hermojärjestelmä aloittaa liikkeen ja kontrolloi sen mallittumista. Lihaksisto nähdään ”työhevosena”, jota hermosto stimuloi ja joka saa selkärangan ja luuston eli ”liikekoneiston” liikkeelle.[7] Mielikuvien työstämisessä lähdetään tietoisesta ajattelusta. Sen jälkeen ajatukset laskeutuvat tiedostamattomaan aivojen osaan, jossa liike syntyy. Hermosto on kaiken liikkumisen koordinaattori. Osa tapahtumista on sellaisia, joihin voimme tietoisesti vaikuttaa, ja osa liikekontrollista on automaattisen, sisäiseen järjestelmäämme rakentuneen hiljaisen viisauden ohjauksessa. Jos liikkujalle annetaan mahdollisuus, hän voi reagoida asiaankuuluvasti.[8]
Rollandin sanoin sama ajatus edellyttää, että muutosprosessin täytyy alkaa sisältä käsin. Jos harjoittelussa pyritään muuttamaan ensisijaisesti vain liikkeen ulkoista muotoa, lihas-hermo-selkäranka-luustotapahtuma ei toteudu eikä muutosta tapahdu. Rolland kutsuukin prosessia henkilökohtaiseksi matkaksi kehon sisäiseen maailmaan: mielikuvituksen ja intuition avulla kehossa herää sisäinen viisaus, joka toimii oppaana läpi fyysisten ja psyykkisten esteiden.[9]
Ideokineettinen ajattelu sisältyy käytännön alignment- ja release-harjoitteluun, jossa vaikutus on kaksisuuntainen: mielikuva tuottaa liikettä ja liikkeen tuntemusta ja liike puolestaan mielikuvia. Alignment-metodissa lähestytään kehon sisäisiä, orgaanisia tapahtumia erilaisten anatomiaan ja fysiologiaan perustuvien mielikuvien avulla. Release-metodissa mielikuvatyöskentely tuottaa erilaisia liikelaatuja ja improvisaatiossa edetään karkeasti jaoteltuna kohden koreografiaa tai improvisoitua esitystä. Nämä kaksi metodia voidaan nähdä kokonaisvaltaisena harjoittelutapana: alignment-vaihe on edellytys release-harjoittelulle, eikä kumpikaan ole olemassa ilman toista. Tätä kautta muodostuu myös pohja improvisaation avulla tapahtuvaan harjoitteluun.
Release- ja alignment-menetelmien käytössä voi lähtökohtana olla muun muassa erilaiset anatomiset ja fysiologiset mielikuvat, liikeradat ja niistä syntyvät liikkeen tuntemukset. Jakona näiden kahden menetelmän välillä voidaan pitää sitä, että alignmentissa paneudutaan ensin kehon linjauksiin ja release-metodissa kehitetään joko annettua tai itse tuotettua liikemateriaalia eteenpäin esimerkiksi koreografiaa työstettäessä
Ideokineettinen ajattelu, jossa mielikuva tuottaa liikettä ja liike mielikuvaa, toimii koko ajan: se on kuin kehä, joka spiraalimaisesti loittonee lähtöasetelmastaan palaten takaisin siihen, mutta hieman aiempaa etäämmäs. Tämän kehämäisyyden tiedostaminen on tyypillistä release-työskentelyn ajatteluvaiheelle. Työskentelyssä käytetty käsitteistö ja liikesanasto ovat samanaikaisesti sekä lämmittely- ja perustilaa (kuntoa) ylläpitäviä harjoitteita sekä koreografiaan kuuluvan liikemateriaalin ja rakenteiden tuottamisen menetelmiä.
Yksi keskeisistä vaikuttajista uuden tanssin tekniikoiden kehittymiseen on hollantilainen Pauline de Groot. Hän opiskeli vuosina 1957–1965 Yhdysvalloissa Andre Bernardin, Merce Cunninghamin, Martha Grahamin ja Eric Hawkinsin kanssa sekä tanssi Hawkinsin, Pearl Langin ja Jose Limonin tanssiryhmissä. Pauline De Grootin liikeajatteluun ja omaan opetukseen vaikuttivat erityisesti Mabel Toddin liikeoppi sekä Andre Bernardin alignment-periaatteet.[10] Opetuksessaan Pauline de Groot ei korosta mitään tiettyä tyyliä vaan tähdentää anatomisten linjausten ja maan painovoiman vaikutusta liikkumiseen ja liikkeen muotoon. Opittaessa kuuntelemaan kehon omia tuntemuksia ja kokemuksia sisäisistä, orgaanisista tapahtumista voi kukin löytää itselleen ominaisimman tavan liikkua.
Yleistä release- ja alignment-työskentelyssä on se, että siinä tutkitaan kehon painon tuntemusta sekä etsitään kehon keskilinjan kautta vaikuttavaa painovoimaa sekä tukireaktiona maan vastavoimaa. Tanssijan tulisi yhdistää hengitys näiden elementtien kanssa ja siten löytää niiden välinen tasapaino. Pyrkimyksenä on vapauttaa liike ylimääräisistä jännitteistä niin, että näkyväksi jää ensisijaisesti liikkeen voima ja energia. Harjoittelun myötä keho herkistyy ymmärtämään myös muiden kehojen tapoja liikkua. Oleellisinta ei ole muoto vaan kyky, taito antaa energian virrata liikkeen läpi tilaan. Tätä taitoa kehitettäessä voi kukin tanssija saavuttaa oman kehonsa virtuositeetin. Keskeistä on oivallus siitä, että edistyminen ei ole asioiden ”kiemuraistumista” vaan hiljentymisen kautta sisäänpäin syvenemistä ja ymmärtämistä.
Alignment- ja release-työskentelyn prosessiin voivat kuulua esimerkiksi seuraavat vaiheet: 1) keskittyminen mielikuviin, 2) liikkuminen havaintojen perusteella, 3) liikkeen kehittely oman tavoitteen pohjalta, 4) ajatusten välitön kirjaaminen ja 5) tapahtuneen reflektio.
1. Keskittyminen mielikuviin
- Lähde liikkeelle keskittymällä erilaisiin kehollisiin ja anatomisiin mielikuviin, kuten esimerkiksi mielikuvaan häntäluun ja selkärangan ylimmän kaksoisnikaman (atlas-axis) välisestä yhteydestä ja liikkeestä. Minkälaisia liikkeen tuntemuksia ja niihin perustuvia liikkeitä syntyy?
- Voit myös käyttää mielikuvana muisteluun perustuvaa tapahtumaa tai tunnetilaa.
- Keskity kuuntelemaan tuntemuksiasi siitä, minkälaiseen liikkeeseen mielikuva sinut vie ja minkälaisia uusia mielikuvia liikkeet sinulle tuovat. Tämä ideokineettinen kehä on koko ajan käynnissä, ja harjoittelun pyrkimyksenä on oppia tiedostamaan se.
- Harjoittelun voi aloittaa hiljentymällä ja keskittymällä esimerkiksi hengitykseen tai siirtämällä ajatukset johonkin kehonosaan, jota haluaa harjoituksen aikana työstää. Harjoittelua voi tehdä yksin tai ryhmässä, ohjattuna tai itseohjautuen, musiikin kanssa tai hiljaisuudessa.
2. Liikkuminen havaintojen perusteella
- Harjoituksen toisessa vaiheessa anna tietoisen mielikuvan mennä ja pyri liikkumaan tuntemusten ja niihin perustuvien havaintojen perusteella – ja anna niiden johtaa uuteen liikkeeseen.
3. Liikkeen kehittely oman tavoitteen pohjalta
- Kolmannessa vaiheessa voit lähteä kehittämään liikkeitä oman tavoitteesi mukaisesti ja sitä tarkentaen. Oma tavoite voi linkittyä esimerkiksi osaamisen tunnistamiseen: liikkuessasi havainnoi, miten tämä mielikuva ruumiillistuu kokemukseksi. Kun tiedostetaan kokemuksen viesti, voidaan se myös käsitteellistää, pukea sanoiksi.
- Harjoitus perustuu ajatukseen liikkeen ajatuksellisuudesta ja ajatuksen ruumiillisuudesta; siihen, että ensin on liike ja sitten ajatukset ja käsitteet. Lopuksi liike, ajatus tai mieli kietoutuvat toinen toisiinsa erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Liikkeen sisään kasvaneet tunteet ja tulkinnat elämästä paljastavat nyt-hetken, joka rakentuu ajan tuomalle kokemukselle.
4. Ajatusten välitön kirjaaminen
- Neljännessä vaiheessa anna ajatusten virrata ja merkitse ne välittömästi muistiin kirjoittaen ja/tai piirtäen/maalaten etukäteen editoimatta. Harjoitukseen liittyvässä sanallisessa tai kuvallisessa reflektiossa kirjoita taukoamatta kaikki ilmaantuvat ajatukset paperille niin, että käsi ei nouse paperilta. Esimerkiksi Natalie Goldberg on käyttänyt välittömän kirjaamisen menetelmää. Siinä hän on yhdistänyt vapaan kirjoittamisen ja zenbuddhalaisen meditaation ja jalostanut siitä ”writing practice” -tekniikan. Kyseessä on ajatusprosessin vapauttaminen ja verryttely, jossa kannustetaan olemaan luovasti tietoisia koko harjoitus- ja kirjoitusprosessin ajan.[11]
- Vaiheen tarkoituksena on se, että et editoi kokemuksiasi etkä ajatuksiasi etukäteen vaan sanallistat liikkumisen herättämät aistimukset, tuntemukset ja kokemukset paperille välittömästi harjoituksen jälkeen. Editoiminen tapahtuu vasta myöhemmin.
5. Tapahtuneen reflektio
- Kokoa kohdat 1–4 yhteen reflektoimalla harjoituksen tähän mennessä herättämiä kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia: uppoudu niihin liikkumalla silmät kiinni, minkä jälkeen kirjaa havaintosi jälleen ylös. Harjoitteeseen kuuluva silmät kiinni -liikkuminen perustuu autenttisen liikkeen mukaiseen työskentelyyn: kun liikutaan silmät kiinni, havainnoidaan liikkeen sisäistä kokemusta. Autenttisen liikkeen mukaisessa työskentelyssä on paljon yhtäläisyyksiä ideokineettisen lähestymistavan sekä alignment- ja release-metodien kanssa. Liikkuja (taiteilija) on siinä oman kokemuksensa sisäinen todistaja, ja toinen, liiketapahtumaa seuraava (luova toimija) on havainnoija, todistaja. Kirsi Monnin mukaan ”Autenttinen liike -työskentelyssä käsitteellä autenttinen viitataan kehontietoisuuteen havainnoituvan ennakoimattoman liikkeen maailmayhteyden tutkimiseen. Kyse on aina henkilökohtaisesta, kulttuurisesta ja historiallisesta maailmayhteydestä, jota tarkastellaan kehollisen liikekokemuksen avulla. ”[12]
- Kirjoita itsestäsi ulos -harjoituksessa voidaan tehdä loputtomia kierroksia. Yhden kierroksen vaiheet 1–5 voivat olla lähtökohta seuraavalle kierrokselle ja sitä seuraavalle. Eteneminen tapahtuu spiraalimaisesti, hermeneuttisen kehän mallia myötäillen, jolloin edistytään lähtökohdasta loitontuen mutta siinä koko ajan kiinni pysyen, niin että oma lähtökohta tiedostetaan reflektiopohjana. Jack Mezirow tiivistää kuvauksen hermeneuttisesta kehästä Bernsteinia mukaillen eräänlaiseksi poluksi, jolla kuljemme jatkuvasti edestakaisin sen kohteen osien ja kokonaisuuden välillä, jota pyrimme ymmärtämään.[13]
Viitteet
1 Adair 1994, 191
2 Adair 1994, 186–187, 194
3 Rolland 1984, 10–14. Myöhemmin julkaistu 1987. Katso myös Sweigard 1974, Clark 1963; 1975; Fulkerson 1977–1978.
4 Fulkerson 1981–1982, 9.
5 Clark 1963, 2.
6 Rolland 1984, 10. Myöhemmin julkaistu 1987.
7 Sweigard 1974, 39.
8 Sweigard 1974, 3–4.
9 Rolland 1984, 24. Myöhemmin julkaistu 1987.
10 Merkx 1985, 49.
11 Goldberg 1986, 3–4.
12 Monni 2004, 44.
13 Mezirow 1995, 25–26.
Keskeiset lähteet
Adair, Christy. 1994. Women and Dance. Lontoo: Macmillan (1992).
Clark, Barbara. 1963. Let’s Enjoy Sitting – Standing – Walking. Käsikirja. Barbara Clark.
Clark, Barbara. 1975. Body Proportion Needs Depth. Barbara Clark. 1202 East Harding Drive #309. Urbana, Illinois 61801.
Fulkerson, Mary. 1977–1978. The Move to Stillness. Theatre Papers, Theatre Department, Dartington College of Arts, First series, no 12. Kopiovihko (print).
Goldberg, Natalie. 1986. Writing Down the Bones. Freeing the Writer Within. Shambhala Publications, Inc. The United States of America.
Merkx, Moniek. 1985. Moderne dans in ontwikkeling. Een beschrijving van de Opleiding Moderne Dans Amsterdam tegen de achtergrond van historische en international moderndansontwikkelingen. Amsterdam, New Dance Publications.
Mezirow, Jack. 1995. Uudistava oppiminen: Kriittinen reflektio aikuiskoulutuksessa. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.
Monni, K. 2004. Alexander-tekniikka ja Autenttinen liike -työskentely. Kaksi kehontietoisuuden harjoittamisen metodia. Teatterikorkeakoulu Helsinki. Tanssitaiteen laitoksen julkaisusarja Kinesis 1. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/32982/kinesis1.pdf
Pasanen-Willberg, Riitta. 2000. Vanhenevan tanssijan problematiikasta dialogisuuteen – koreografin näkökulma. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja. Helsinki. Yliopistopaino.
Rolland, John. 1984. Inside Motion: An Ideokinetic Basis for Movement Education. Theaterschool opleiding modern dans. Amsterdam. Kopiovihko. Myöhempi julkaisija: 1987. Rolland String Research Associates.
Sweigard, Lulu E. 1974. Human Movement Potential – Its Ideokinetic Facilitation. Harper&Row, Publishers, Inc. University Press of America.
Kirjoittaja
Riitta Pasanen-Willberg
Tanssitaiteen tohtori Riitta Pasanen-Willberg on pitkän linjan tanssitaiteilija ja yksi suomalaisen uuden tanssin kehittäjiä. Hän on tehnyt kymmeniä koreografioita ja toiminut eri oppilaitoksissa tanssi-improvisaation ja koreografian opettajana.