Kun tullaan kohti nykyaikaa, taiteen ja teatterin moninaisia ilmiöitä on niputettu sellaisten nimikkeiden alle, kuten moderni, moderniteetti, modernismi, postmodernismi ja avantgarde. Sanat ovat merkitykseltään väljiä ja niillä voidaan asiayhteydestä riippuen tarkoittaa eri asioita. Selkeiden kategorioiden sijasta niitä kannattaa ajatella tutkijoiden, kriitikoiden ja taiteilijoiden yrityksinä hahmottaa aikakaudelle tyypillisiä ajattelutapoja ja toimintamuotoja. Se, mitä tyylipiirteitä ja tavoitteita esimerkiksi avantgarde-termiin milloinkin liitetään, ja ketkä taiteilijat sen kaanoniin valitaan, riippuu siitä, mitä siinä tilanteessa halutaan painottaa. Toisaalta käsitys avantgarden luonteesta muuttuu sitä mukaan, kun sen piiriin luettujen taiteilijoiden toimintaa tutkitaan. Tässä voi havaita samankaltaisen syklin kuin taiteen lajityyppien eli genrejen kohdalla: sanan määritelmä ohjaa sen käyttöä ja käyttö puolestaan muuttaa sen määritelmää. Siksi genret eivät ole pysyviä, olemuksellisia asioita, jotka sellaisenaan löytyisivät historiasta, vaan niiden sisällöt ovat jatkuvan neuvottelun kohteena. (Altman 2002) Sama koskee tässä oppimateriaalissa käytettyä sanastoa. Taiteellisten tapahtumien lisäksi ne kuvaavat aina myös tutkijoiden halua löytää tietynlaisia kokonaisuuksia, kehityskaaria tai eri ilmiöitä yhdistäviä tekijöitä.  

Modernin käsitettä on miltei mahdoton määritellä yksiselitteisesti. Se voi yleiskielessä tarkoittaa yksinkertaisesti nykyaikaa tai mitä tahansa innovatiivista vaihetta, joka muodostaa selkeän katkoksen menneeseen. Euroopan historiassa modernin aikakauden alkua on näkökulmasta riippuen sijoitettu varhaisrenessanssin ja nykyaikaisen kaupunkikulttuurin synnyn välille. Yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää korostunutta tietoisuutta käynnissä olevasta kulttuurin murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisten elämään. Taidetta koskevissa keskusteluissa moderniutta alettiin pitää keskeisenä arvona vasta 1800-luvulla. Siihen asti taideteosten oli ajateltu etsivän jotain ikuista ja muuttumatonta. Modernin aikakauden taiteilijan ei enää odotettu pitäytyvän perinteessä, vaan kuvaavan omaa aikaansa ja löytävän siihen tarkoitukseen soveltuvia uusia muotoja ja keinoja.

Edellisessä osiossa Jukka von Boehm ajoittaa modernin syntyhetken Ranskan vallankumoukseen. Se merkitsi uudenlaista dynaamista aikakäsitystä, jonka mukaan yhteiskunnalliset utopiat olivat toteuttavissa vallankumouksen avulla. Valistusfilosofien luottamus ihmiseen rationaalisena toimijana haaksirikkoutui nopeasti vallankumousten väkivaltaisiin käänteisiin, mutta fantasia maailman radikaalista muuttamisesta on jatkanut elämäänsä läpi modernin aikakauden ja näkyy monissa poliittisissa liikkeissä ja taidesuuntauksissa.

Modernin sukulaiskäsitteellä moderniteetilla viitataan teollisen vallankumouksen ja kulutuskapitalismin aikakaudella vallinneisiin historiallisiin ja yhteiskunnallisiin ehtoihin, asenteisiin, käytäntöihin ja maailmankuvaan. Niiden kehitys oli käynnistynyt 1500-luvulla tieteellisen ajattelun, teknologian, kaupankäynnin ja siirtomaapolitiikan myötä. 1800-luvulle tultaessa massiiviset muutokset alkoivat näkyä suurten eurooppalaisten kaupunkien arjessa. Uudet kulkuvälineet ja viestintävälineet mullistivat kokemuksen tilasta ja ajasta. Sosiaaliset siteet rapautuivat, vanhat uskomukset romuttuivat, kulttuuri maallistui ja individualisoitui. 1800-luvun kulttuuria leimasi vahva luottamus ihmiskunnan yleiseen vaurastumiseen teknologian ja tieteen ansiosta. Toisaalta kehityksen pelättiin ryöstäytyvän käsistä, uudet keksinnöt herättivät epäilyksiä, ja teollistumisen haittavaikutukset kävivät yhä ilmeisemmiksi.

Modernismia voi pitää reaktiona moderniteetin kriisiin. 1800-luvun loppua kohden yhteiskunnan muuttuminen ja maailmankuvan murros alkoivat tuottaa yhä enemmän epävarmuutta ja ahdistusta. Taiteilijat pyrkivät vastaamaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuviin muutoksiin sekä niiden herättämiin tuntemuksiin. Suhtautuminen moderniteettiin oli kaksijakoista. Monet ihailivat kehityksen kiihkeyttä ja halusivat muuttaa niin yhteiskunnan kuin ihmisenkin vastaamaan sen vaatimuksia. Toiset etsivät paluuta kadonneeseen menneisyyteen, koska olivat huolissaan kasvavasta vieraantuneisuuden tunteesta ja sosiaalisista ongelmista. (Berghaus 2005, 1–35)

On vaikeaa osoittaa selkeää ajankohtaa, jolloin modernismi olisi vaihtunut postmodernismiksi eli jälkimodernismiksi. Alasta ja asiayhteydestä riippuen sanojen sisältö voi painottua eri tavoin. Yksi mahdollisuus on ymmärtää postmodernismi jälkiteollisen yhteiskunnan kulttuuriksi, missä suurin osa ihmisistä työllistyy palvelusektorilla, perinteinen työväenluokka pienenee tai häviää, ja keskiluokkainen väestö kasvaa. Tavaroiden sijasta tuotetaan ja kulutetaan yhä enemmän aineettomia hyödykkeitä, kuten tietoa, kulttuuria, viihdettä ja elämyksiä. Puhutaan informaatioyhteiskunnasta, koska tiedon tuottamisella ja jakelulla on kasvava merkitys.

Tyypillisiä postmodernin taiteen piirteitä ovat luopuminen teoksen yhtenäisestä estetiikasta, erilaisten ja keskenään ristiriitaisten elementtien vapaa yhdistely, populaarin ja korkeakulttuurin rajan hälventyminen, viittaukset toisiin taideteoksiin sekä sisältöjen ja muotojen lainailu eri lähteistä. Monia näistä ilmiöistä – tai ainakin niiden ituja – voi kuitenkin tunnistaa jo 1900-luvun alun kokeilevasta taiteesta. Kirjallisuuden piirissä postmodernismista alettiin puhua 1960-luvulla, ja yleiseen tietoisuuteen se nousi arkkitehtuurin tyylisuuntana 1970-luvun loppupuolella. Teatterissa postmoderni suuntaus näkyi muun muassa tekstin ja johdonmukaisen tarinan hylkäämisenä sekä visuaalisuuden ja ruumiillisuuden korostumisena viimeistään 1980-luvulta alkaen. Joidenkin tutkijoiden mielestä modernismin valtakausi kuitenkin jatkuu teatterissa edelleen (Zarrilli & al. 341).

1900-luvulla esittävän taiteen kenttä jakautui yhä jyrkemmin pienen piirin avantgardistisiin kokeiluihin ja hitaasti muuttuvaan valtavirtaan. Avantgarde voi yleisellä tasolla tarkoittaa minkä tahansa aikakauden kulttuurista liikehdintää, joka pyrkii erottumaan vallitsevista traditioista luodakseen uusia taiteellisen toiminnan ja ajattelun tapoja. Taiteellisena tyylikautena avantgarde jaetaan 1880-luvun ja toisen maailmansodan välille sijoittuvaan historialliseen avantgardeen sekä osin samoja perinteitä 1960-luvulla jatkaneeseen uusavantgardeen. Osa tutkijoista pitää avantgardea poliittisena vastareaktiona taiteen autonomiaa puolustaneille liikkeille (mm. Hautamäki 2018). Osa sisällyttää sekä poliittiset että esteettiset taidesuuntaukset avantgarden piiriin. Poliittiset avantgardistit rakensivat ohjelmansa valistusfilosofian varaan ja halusivat edistää yhteiskunnallisia uudistuksia taiteen avulla. Esteettiset avantgardistit vastustivat taiteen välineellistämistä. He sitoutuivat romantiikan yksilökeskeiseen ajatteluun ja kannattivat itseisarvoista ”taidetta taiteen vuoksi”, jonka poliittiset avantgardistit tuomitsivat porvarillisena. (Reiners, Seppä & Vuorinen 2009)

Avantgarden, modernismin ja valtavirran suhdetta on kuvattu jatkumoksi, jonka toisessa ääripäässä on visionäärinen innovaattori, ja toisessa konventioihin kritiikittömästi mukautuva massaviihteen tekijä. Niiden välissä modernisti pyrkii tunnistamaan muutoksen paineet ja uudistamaan instituutioita kyseenalaistamatta niiden olemassaoloa. (Berghaus 2005, 39)

Niin sanottu korkea modernismi (high modern) puolestaan viittaa 1950- ja 60-luvuilla etenkin kuvataiteen kentällä vaikuttaneisiin kriitikoihin ja teoreetikkoihin, jotka suosivat abstrakteja suuntauksia, pyrkivät erottamaan taiteen kaikista yhteyksistään ympäröivään yhteiskuntaan ja halusivat tehdä selkeän pesäeron populaariin viihteeseen. Korkeamodernismi oli vastakkainen avantgardeksi luonnehdituille pop-taiteelle ja maataiteelle, joiden tekijät vastustivat elitististä galleriataidetta.

Kuten edellä käy ilmi, moderni, modernismi, postmoderni ja avantgarde ovat monimuotoisia, ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä. Sama sana saattaa eri yhteyksissä tarkoittaa vastakkaisia asioita, ja eri termit saattavat mennä päällekkäin toistensa kanssa. Kulttuurisia suuntauksia ei ylipäätänsä kannata ajatella selkeärajaisina kategorioina, eikä taiteen ilmiöitä useinkaan voi luokitella yksiselitteisten tuntomerkkien mukaan. Kyse on pikemmin yrityksistä ymmärtää taiteilijoiden ja yleisöjen toimintaa etsimällä heidän aikakaudelleen tunnusomaisia ajattelutapoja, pyrkimyksiä, tavoitteita ja asenteita. Nämä yritykset määrittyvät aina sen mukaan, kuka, missä, koska ja mitä varten niitä tekee. Aina joitain asioita sivuutetaan ja toisia korostetaan. Ajan kuluessa näkökulmat vaihtuvat ja eri kysymykset nousevat pintaan.

Tässä oppimateriaalissa modernilla viitataan ensisijaisesti aikakauteen ja sen vallitseviin ajattelutapoihin.  Avantgardea ei rajata tiettyihin ryhmittymiin, vaan sillä tarkoitetaan yleisesti niitä taiteilijoita, jotka ensimmäisinä pyrkivät tietoisesti tuottamaan kokonaan uudenlaisia teoksia tekemisen ja vastaanoton tapoja. Modernisteiksi lasketaan vielä laajemmin kaikki teatterintekijät, jotka työssään toteuttivat modernin hengen mukaisia uudistuksia ja sovelsivat avantgardistien ideoita. Koska oppimateriaalissa keskitytään esityksen paikkaan, tilaan ja näyttämöllisiin ratkaisuihin, osa avantgarden keskeisistä ilmiöistä jää pääsääntöisesti käsittelemättä, muun muassa näytelmän dramaturgiaan ja henkilöhahmoihin liittyvät kysymykset.