1900-luvun alussa teatterintekijät tulivat jatkuvasti vahvemmin tietoisiksi siitä, että näyttämö oli itsenäinen taiteellinen ilmaisuväline, ei pelkkä näytelmätekstiä palveleva toiminta-alusta. Tässä luvussa käsitellään näyttämön dramaturgista ja ohjauksellista ulottuvuutta naturalismin, symbolismin, ekspressionismin ja eeppisen teatterin näkökulmista.