Toinen maailmansota merkitsi katkosta avantgardistisissa kokeiluissa, jotka elpyivät ensimmäiseksi Yhdysvalloissa. Taistelut eivät olleet ulottuneet Amerikan mantereelle, kun taas Euroopassa kaikki voimat menivät useamman vuoden ajan jälleenrakennukseen ja toipumiseen. Suuri joukko taiteilijoita, tiedemiehiä ja muuta älymystöä oli paennut Saksasta Yhdysvaltoihin, missä he olivat muiden työtilaisuuksien puutteessa päätyneet opettamaan yliopistoihin. Sitä kautta historiallisten avantgardistien ajatukset levisivät opiskelijoiden keskuuteen ja saivat uusia muotoja 1960-luvun kokeiluissa. Nuori sukupolvi haastoi taidemuotojen välisiä rajoja, ja monet eri alojen taiteilijat ottivat käyttöönsä esityksellisiä keinoja.
Tapahtumataiteen lähtölaukauksena on pidetty amerikkalaisen säveltäjän John Cagen järjestämää esitystä Black Mountain Collegessa vuonna 1952. Itse tilaisuudesta on säilynyt ristiriitaisia todistajankertomuksia, mutta ilmeisesti siellä oli käynnissä monia samanaikaisia, toisistaan riippumattomia tapahtumia. Yleisön yläpuolelle oli ripustettu Robert Rauschenbergin valkoisia maalauksia, yhteen hallin kulmaan projisoitiin elokuvaa, toiseen diakuvia. Esiintyjät seurasivat tanssija Merce Cunninghamia tilan ympäri, ja heillä oli vapaus tehdä mitä halusivat. Cage itse piti luentoa tikkailla seisten, runoilijat Mary Caroline Richards ja Charles Olson kiipeilivät toisille tikapuille runoja lausuen, Rauschenberg näytteli vanhanaikaista valokuvaajaa, muusikko David Tudor soitti pianoa ja tanssijat liikkuivat ympäriinsä. Joukkoon liittyi suunnittelematta kulkukoira. Yleisö oli järjestetty istumaan neliön muotoon, mutta keskellä oli tiloja, joilla sai liikkua. Kaikille oli annettu kuppi kertomatta mitä sille pitää tehdä, kunnes siihen lopussa kaadettiin kahvia. (Aronson 1981, 158–159)
Cagen mielestä mikä tahansa oli hyväksyttävissä musiikiksi, myös hiljaisuus. Hän käytti sävellyksissään erilaisia arkipäiväisiä äänilähteitä, kuten vihannesmyllyä tai radiovastaanotinta perinteisten soittimien asemesta. Hän ei kirjoittanut nuotteja, vaan esiintyjien toimintaohjeita, joiden tuloksena äänet syntyivät. Kuuluisassa Hiljaisessa kappaleessa 4’33’’ (1952) yleisön edessä istuva pianisti ei soita lainkaan, jolloin normaalisti asiaankuulumattomat äänet, kuten kadulla kulkeva liikenne tai kuulijoiden yskähdykset muodostavat varsinaisen teoksen. Samalla tavalla Cagen taiteen tuli olla tavallisen elämän kaltaista ja tapahtua koko ajan kaikkialla. Esitettyjen asioiden ei tarvinnut olla kausaalisessa yhteydessä toisiinsa, vaan tulkinta tapahtui vasta katsojan havainnossa.
Taidehistorian professori ja kuvataiteilija Allan Kaprow otti ensimmäisenä käyttöön termin happening. Hän oli aloittanut abstraktin ekspressionismin, kollaasien ja kokoomateosten tekijänä, mutta alkoi sisällyttää teoksiinsa yhä enemmän erilaisia elementtejä ja ryhtyi lopulta tekemään yksinkertaisia tapahtumia, joihin yleisö osallistui. Aluksi hän laati niihin tarkat käsikirjoitukset mutta päätti pian (osin olosuhteiden pakosta) käyttää sitä materiaalia, joka sattui olemaan välittömästi saatavilla, kuten ihmisiä ja ympäristöä. Osallistujat saivat käteensä helpot ohjeet. Esimerkiksi vuonna 1959 toteutetussa happeningissa oli isoon tilaan järjestelty tuoleja, ja osallistujia pyydetään vaihtamaan paikkaa pääsylipuissa olevien numeroiden mukaan. Happeningissä Fluids (1967) osallistujat kokosivat jääpalasista suorakulmaisen rakennelman, jonka annettiin sulaa auringossa.
Kaprow ajatteli happeningien kehittyneen kollaasin logiikasta, joka oli torjunut renessanssista asti juontavan ajatuksen maalauksesta ikkunana toiseen todellisuuteen. Sen sijasta kiinnitettiin huomiota taulun materiaaliseen pintatasoon tuomalla siihen vieraita aineksia, kuten paperia tai kangasta. Tämän oivalluksen jälkeen oli vain ajan kysymys, milloin kollaasiin voitiin sisällyttää mitä tahansa elämän asioita ja ilmiöitä, kuten ympäristö ja siellä olevat ihmiset.
Paperinpalaset kiertyivät ulos kankaalta, ne poistettiin taulun pinnasta omaehtoiseen olemassaoloon. Niistä tuli kiinteämpiä, kun ne kasvoivat kiinni muihin materiaaleihin kurkottaen yhä pidemmälle huoneeseen täyttäen sen lopulta kokonaan. Äkkiä siellä oli viidakoita, ruuhkaisia katuja, science fictionin unitiloja, hulluuden huoneita ja romun täyttämiä mielen ullakoita. (Aronson 157–158)
Muuttuessaan happeningeiksi kollaasit laajenivat ja nielaisivat koko maailman sisäänsä. Niiden ideana oli saada ihmiset katsomaan ympäristöä ja sen tapahtumia normaalista poikkeavalla tavalla. Arkipäiväiset asiat saivat uusia merkityksiä – ne voitaisiin nähdä taiteena. Oleellista taideteoksessa oli juuri tämä ihmisissä tapahtuva muutos, ei tietty materiaalinen esine tai siihen liitetty pysyvä sisältö. Jokainen saattoi kokea ja tulkita tapahtuman omalla tavallaan, eikä taiteilijan kontrolli ulottunut käytännön järjestelyä pidemmälle. Taiteen ja ulkopuolisen maailman suhde kääntyi ylösalaisin, kun taideteoksen olemuksellinen luonne siirtyi teoksesta katsojaan.
Monet amerikkalaiset taiteilijat tekivät erilaisia happeningeja 1950- ja 1960-luvun vaihteessa. Ne muistuttivat silmin nähden dadaistien ja futuristien tempauksia, mutta ne eivät historiallisten esikuviensa tavoin ottaneet poliittista kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Ne kuitenkin vaikuttivat off- ja off-off-Broadwayn vaihtoehtoteatterin estetiikkaan osoittamalla, ettei esitys tarvinnut loogista juonta, vaan saattoi perustua aistimuksiin ja tapahtumiin.
Taidemaalari Jim Dine kuvasi vuonna 1960 New Yorkin Judson-kirkossa toteuttamaansa Hymyilevä työmies –happeningia:
Rakennutin pienen huoneen kolmesta levystä. Kaksi toimi seininä, yksi lattiana. Siihen sijoitettiin pöytä, jolla oli kolme maalipurkkia ja kaksi sivellintä, ja vieressä valkoiseksi maalattu kangas. Tulin paikalle kohdevalon valaisemana. Minä olin aivan punainen ja minulla oli suuri musta suu. Koko pääni ja kasvoni olivat punaiset, ja päälläni oli lattiaan asti ulottuva punainen työkaapu. Maalasin kankaalle sanat: ’Rakastan sitä mitä teen’ oranssinvärillä ja sinisellä. Kun pääsin viimeisiin sanoihin, maalasin ne hyvin nopeasti, sieppasin yhden maalipurkin käteeni, join maalin ja kaadoin sitten toisissa purkeissa olleen maalin äkkiä päähäni ja sukelsin kirjaimellisesti kankaan läpi. Valo sammui. (Lucie-Smith 1977, 397–398)
Tapahtumataide levisi nopeasti Eurooppaan ja Japaniin saaden poliittisempia muotoja. Vuonna 1962 perustettu laaja Fluxus-verkosto kokosi yhteen eri alojen taiteilijoita, jotka pitivät taiteellista prosessia lopputulosta tärkeämpänä. Äärimmilleen viedyssä käsitetaiteessa materiaalinen teos saattoi puuttua kokonaan. Esimerkiksi Donald Burgyn Nimen idea no 1 (1972) koostuu pelkistä vastaanottajalle suunnatuista lauseista:
Huomioi jotain, joka muuttuu ajan mukana.
Merkitse muistiin sen nimet.
Huomioi jotain, jonka mittakaava muuttuu.
Merkitse muistiin nimet.
Huomioi jotain, jonka arvojärjestys muuttuu.
Merkitse muistiin sen nimet.
Huomioi jotain, jonka erilaisuus muuttuu.
Merkitse muistiin sen nimet.
Huomioi jotain, jonka tunnevaikutus muuttuu.
Merkitse muistiin sen nimet.
Huomioi jotain, jonka kieli muuttuu.
Merkitse muistiin sen nimet.
Huomioi jotain, joka ei koskaan muutu.
Merkitse muistiin sen nimet.
(Lucie-Smith 1977, 431)