Neoliittisen eli uudemman kivikauden aikana noin 6000–3500 eaa. (ajoitukset vaihtelevat suuresti paikasta ja kulttuurista riippuen) ihmiset alkoivat metsästyksen ja keräilyn rinnalla viljellä maata, kasvattaa karjaa ja muodostaa kylämäisiä yhteisöjä. Ihmisen tietämys taivaankappaleiden liikkeistä kasvoi. Aurinko, kuu ja tähdet kuuluivat jo vanhemman kivikauden keräilijä–metsästäjien luolamaalausten kuvastoon, mutta neoliittisella kaudella taivaankappaleiden liikkeiden tuntemus ja sen myötä vuodenaikojen vaihtelujen ymmärrys lisääntyi, mikä oli maanviljelyn kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Neoliittisen kauden laajimmat rituaalinäyttämöiksi oletetut rakennelmat ovat ihmisen muokkaamia vallitettuja maakehiä. Niiden uskotaan olleen alun alkaen yhteydessä kosmologiaan eli universumin rakenteeseen niin kuin se kehien rakennusaikana ymmärrettiin. On hyvin mahdollista, että kehärakennelmat ovat syntyneet kosmologisesti jo aiemmin tärkeinä pidettyihin paikkoihin eli maisemiin, joita sitten pitkien aikojen kuluessa muokattiin kulttuurisiksi muodostelmiksi. Esihistoriallisia kehämuodostelmia löytyy eniten Englannista ja siksi niitä kutsutaan usein englanninkielisellä termillä henge.
Kehämuodostelmista suurin on Thornborough Henges, johon kuuluu kolme suurta vallitettua 15 metriä korkeaa ja 250 metriä leveää kehää sekä niitä yhdistävä leveä kulkuväylä. Pituudeltaan kokonaisuus on 1,7 kilometriä. Kompleksin uskotaan olleen aktiivisessa käytössä 3500-luvulta 2500-luvulle eaa. Rakennelma on niin valtava, että sen voi kokonaisuudessaan hahmottaa vain ilmakuvasta. Ei ole ihme, että tällaiset muodostelmat ovat kiihottaneet monien mielikuvitusta. Niiden on esimerkiksi uskottu olleen ufojen laskeutumiskenttiä tai kivikautisia observatorioita. Niiden on myös oletettu olleen valtavia puolustuslinnakkeitta tai muinaisten kaupunkien muurivallituksia.
Arkeologiset kaivaukset viittaavat kuitenkin siihen, että kehämuodostelmien funktio olisi ollut rituaalinen. Voimme vain spekuloida millaisia rituaalit olivat. Kehämuodostelmien valtavat mittasuhteet viittaavat siihen, että niissä kokoontuneet joukot olivat olleet hyvinkin suuret. Liittyikö näihin rituaalisiin kokoontumisiin myös maallisempia aktiviteetteja, kuten markkinoita, on epävarmaa – vaikkakin arki, elinkeinot ja uskonto nivoutuivat esihistoriallisella ajalla erottamattomasti toisiinsa.
Edellä kuvattujen rakennelmien yhteyttä astronomiaan on painotettu paljon. Nykyään ollaankin melko lailla yhtä mieltä ainakin siitä, että rakennelmat on asemoitu vuoden seisauspäivien mukaan. Se viittaisi siihen, että niissä kokoonnuttiin kunnioittamaan vuoden taitekohtia ja ehkä kunnioittamaan planeettoja, joiden havainnointiin ne sopivat mainiosti. Kehät oli vallitettu ja ehkä aidattukin siten, että siirryttyään niiden sisään ihmiset eivät enää nähneet ympäröivää maisemaa – ainoastaan taivaankannen planeettoineen. Näin rakennelma rajasi ympäristön rituaaliseksi maisemaksi. Tiiviin kuvauksen aiheesta voi lukea David Lewis-Williamsin ja David Pearcen kirjasta Inside the Neolithic Mind (2015, 175–79).
Englannin kehämuodostelmista kuuluisin on epäilemättä Stonehenge, jonka nimestä koko käsite henge on johdettu. Rakennelma on peräisin kivikauden viimeisestä vaiheesta 2100–2000-luvuilta eaa., ajalta hieman ennen pronssikauden alkua. Aikakautta kutsutaan myös megaliittiseksi kivikaudeksi, sillä silloin rakennusmateriaaliksi otettiin suuria kivipaasia, niin kutsuttuja megaliitteja. Stonehenge on kehittynyt vanhemmasta kehämäisestä henge-muodostelmasta, johon tuotiin ensin satojen kilometrien päästä 19 suurta doleriittikivestä louhittua paatta. Noin vuosisata myöhemmin kompleksiin pystytettiin ulompi kehä hiekkakivipaasista, joiden päälle nostettiin vielä poikkipaadet.
Tuskin mistään muusta arkeologisesta kohteesta on esitetty yhtä paljon erilaisia olettamuksia ja hurjia spekulaatioita kuin Stonehengestä, joka palvelee nykyään monen New Age -lahkon kulttipaikkana. Todelliset tietomme sen funktiosta ovat kuitenkin yhtä rajalliset kuin varhaisempien henge-muodostelmien tarkoituksista. Yleensä ollaan yhtä mieltä siitä, että sen kivipaadet on sijoitettu tarkasti tiettyjen taivaankannen kohtien mukaan siten, että ne vastasivat omana aikanaan auringonnousua kesäpäivänseisauksena ja auringonlaskua talvipäivänseisauksena. Millaisia rituaaleja Stonehengessä suoritettiin, on sen sijaan epäselvää. Uuden näkökulman ovat avanneet akustoarkeologiset tutkimukset, jotka esittävät sen mahdollisuuden, että kivipaasia olisi käytetty instrumentteina. Siinä tapauksessa Stonehenge olisi saattanut muodostaa valtavan soivan tilan.
Esihistoriasta eteenpäin…
Tietomme tai käsityksemme esihistoriallisista esityspaikoista ovat pitkälti spekulatiivisia; ne voivat muuttua ja tarkentua tulevaisuudessa arkeologisten löydöksien ja uusien tutkimusmetodien myötä. Hataria ovat tiedot esityspaikoista myös varhaisissa niin sanotuissa korkeakulttuureissa, kuten Mesopotamiassa ja Egytissä. Molemmissa alettiin kehitellä kirjoitusjärjestelmiä noin 3400 eaa. Myöhemmät kirjoitetut tekstit antavat viitteitä siitä, millaisia olivat suurten valtiollisten vuotuisrituaalien aiheet, mutta niiden esitysympäristöistä ne eivät anna tietoa.
Jos avuksi ottaa säilyneen arkkitehtuurin ja kuvataiteen tarjoaman informaation, voimme ehkä ainakin yrittää hahmottaa näiden varhaisten korkeakulttuurien tärkeimpien rituaalidraamojen esitysympäristöjä. Sekä Mesopotamiassa että Egyptissä uskonnollinen ja maallinen valta sekoittuivat, ja molemmissa rakennettiin valtavia temppelikomplekseja, joissa oli esityksille soveliaita suuria halleja, käytäviä ja pihoja. Sekä Mesopotamian että Egyptin runsaat temppelireliefit kuvaavat monasti pitkiä ja ankaran muodollisesti suoritettuja prosessioita eli juhlavia kulkueita sekä eläinpäisiä, ihmisvartaloisia hahmoja, jotka ovat eri jumalien manifestaatioita.
Egyptissä on säilynyt lyhyitä esityksiin viittavia kirjallisia katkelmia, jotka tukevat sitä käsitystä, että suuret rituaaliset draamat tai kuvaelmat kuuluivat temppelien vuotuisseremonioihin. Niiden aiheista tärkein lienee ollut Osiris-myytti, joka liittyi kiinteästi faraon vallan legitimointiin. Katso tarkemmin Phillip B. Zarrillin artikkeli Religious and civic festivals: Early drama and theatre in context (2010, 52–58). Zarrillin mukaan myös Mesopotamiassa järjestettiin vuosittain kuninkaan valtaa pönkittävä jumalallista hääjuhlaa kuvittava rituaaliesitys. On myös mahdollista, että Mesopotamian alueella joskus 2000-luvun alussa kirjallisen muotonsa saanut ja myöhemmin laajalle levinnyt sankarieepos Gilgamesh olisi tarjonnut aiheita erilaisille draamallisille esityksille.
Samankaltainen perinne elää edelleen esimerkiksi Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa, missä intialaisperäisiä eepoksia on yli kaksituhatta vuotta käytetty ja käytetään edelleen lukemattomien erilaisten teatterillisten ja rituaalisten esitysmuotojen juonimateriaalina. Eepoksista johdettuja näytelmiä, kuten muitakin perinteitä, esitetään Aasiassa monilla erilaisilla näyttämötyypeillä, jotka ovat kehittyneet ennen kuin länsimainen kulttuuri levisi alueille. Seuraava luku onkin omistettu Aasian näyttämöille.