Pekka Kiiliäinen
Akustoarkeologia on tieteenala, joka pyrkii hahmottamaan miltä menneisyys on kuulostanut. Koska ääni on luonteeltaan katoavaa eikä siten enää myöhemmin tarkasteltavissa, akustoarkeologian tutkijat ovat pakotettuja olemaan menetelmissään luovia. Tutkimustyöstä tekee kiinnostavaa juuri menetelmien monipuolisuus: suullisen perinteen tarkastelu, mittaustulosten tulkinta, taiteelliset kokeilut, jne. Kiinnostuin itse akustoarkeologiasta Paul Devereuxin kirjan Stone Age Soundtracks kautta, jossa esitellään mm. kuuluisten eurooppalaisten luolamaalausten akustiikkaa ja luolien merkitystä muinaisissa riiteissä. Kirja johdatti minut myös suomalaisten kalliomaalausten äärelle, sillä Devereux mainitsee ne yhtenä esimerkkinä akustisesti kiinnostavien ympäristöjen ja kuvataiteen yhdistelmästä.
Suomesta on löydetty muutama pieni luolamaalaus, mutta suurin osa Suomesta löydetystä maalatusta kalliotaiteesta on kalliomaalauksia. Kuuluisia suomalaisia kalliomaalauspaikkoja ovat mm. Saraakallion maalaukset Laukaassa ja Suomussalmen nykyisessä kansallispuistossa Hossassa sijaitseva Värikallio. Suomesta on löydetty noin sata kalliomaalausta ja vanhimmat löydetyt maalaukset ovat noin 7000 vuotta vanhoja. Maalausten yleisimpiä kuva-aiheita ovat ihminen, hirvi, vene, muut eläimet ja kämmenen kuvat. Osa kuvista on hävinnyt ajan kuluessa, sillä niiden tekemiseen käytetyt maalit eivät ole olleet erityisen kestäviä. Monen tunnetun kalliomaalauksen päälle on kehittynyt kalliota pitkin valuvaan sadeveteen liuenneen piihapon ja auringonvalon vaikutuksesta ansiosta suojakerros, jonka ansiosta ne ovat säästyneet. Maalauksia on varmasti vielä löytämättä, sillä tietoa kalliomaalausten sijainneista on arkistoitu aktiivisesti vasta reilun viidenkymmenen vuoden ajan.
Luola- ja kalliomaalausten merkitystä menneisyyden ihmisen maailmankuvassa ja niiden käyttöä uskonnollisissa riiteissä on tutkittu jonkin verran. Monien luolamaalausten yhteydessä on löytynyt selkeitä todisteita siitä, että maalauksia tehtiin tukemaan uskonnollista toimintaa eikä pelkästään esteettisistä syistä. Miltei kaikki Suomesta löydetyt kalliomaalaukset on kaikki tehty vedestä nouseviin kallioihin, joten konkreettisia todisteita niiden käytöstä ja merkityksestä ei ole jäänyt paikan päälle helposti myöhemmin löydettäväksi. Käytännön kokeet ja akustoarkeologiset tutkimukset osoittavat kuitenkin, että moni kalliomaalaus on tehty paikkaan, joka eroaa akustiikaltaan merkittävästi siitä, minkä yleensä koemme luonnolliseksi.
Riitta Rainio on suomalainen ääniarkeologian tutkija, joka on kirjoittanut akustoarkeologiasta artikkeleita ja pitää aiheesta luentoja. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -kirjassa julkaistussa Rainion artikkelissa Nauravat kalliot hän nostaa esiin akustoarkeologian tutkimusmenetelmien sekä tutkijoiden laajan kirjon ja ilmaisee huolensa akustoarkeologian tutkimuksen laadusta. Rainion oma tutkimustyö perustuu mittalaitteistolla tehtävään tutkimukseen, jolla pyritään tukemaan kuuloaistilla tehtyjä havaintoja.
Rainion mittalaitteisto koostuu ympärisäteilevästä kaiuttimesta, josta soitetaan mittapaikassa herätesignaaleja kaiun mittaamista varten, sekä useammasta mikrofonista, jotka tallentavat eri suunnista saapuvat äänet. Kun mikrofonisignaaleja sitten tutkitaan tietokoneella, saadaan selville kaikujen tarkat suunnat, voimakkuudet ja äänensävyt. Laitteistollaan Rainio on tutkinut Värikallion ja Julma-Ölkyn kalliomaalausten kaikuja. Tutkimus osoitti, että paras paikka kuulla kaiku on n. 30–50 metrin päässä kalliomaalauksista. Sitä lähempänä heijastuva ääni saapuu kuulijan korviin niin nopeasti, että sitä ei erota alkuperäisestä äänestä ja kauempana taas kaikun voimakkuus vaimenee. Kokeissa ilmeni, että kaiku tulee molemmissa tutkimuskohteissa selkeästi kalliomaalauksen suunnasta. Kova kallio heijastaa äänen voimakkaasti eikä muuta äänen sävyä (taajuusvastetta.) Itse kalliomaalausten kallioiden lisäksi pystyttiin mittaamaan useampia vaimeita kaikuja muista lähellä olevista kallioista. Joissain kohdissa ääni jäi myös kimpoilemaan kahden vastakkaisen kallion väliin, muodostaen näin ns. tärykaikuja. Ainakin nämä tutkitut kalliomaalausten edustat ovat siis ”äänentoistoltaan” hyvin monimutkaisia ja rikkaita paikkoja.
Kalliomaalauksista viiveellä tulevat äänen heijasteet eivät kuulosta varsinaisesti sellaiselta kaiulta, jota olemme nykyisin tottuneet kaiuksi kutsumaan. Meille tutumpi kaiku syntyy siitä kun esimerkiksi kirkossa heijasteet kimpoilevat seinästä toiseen monta kertaa ja sekoittuvat kaikukentäksi, joka jatkuu pitkään varsinaisen lähtöäänen lakattua. Ulkoilmassa sellaisia kaikuja ei pääse helposti syntymään, sillä yleensä ympäröivän maaston muodot hajottavat ja kasvillisuus vaimentavaa siihen osuvia heijasteita, jotka eivät siten kimpoa eteenpäin. Esimerkiksi kerrostalojen seinäpinnat ovat hyviä heijastepintoja ja talojen väliin syntyy tärykaikuja, mutta kaupunkiympäristön melun takia emme niitä yleensä kuule. Monet kalliomaalaukset on tehty paikkoihin, joissa on maastonmuotojen ansiosta hiljaista, esimerkiksi rotkojen luokse. Kun puiden ja lintujenkin äänet ovat normaalia vaimeampia, korostuu kallioiden heijasteiden merkitys. Ihmisen vaikutuksen ansiosta monet kalliomaalauspaikat ovat valitettavasti nykyisin liian meluisia, jotta niiden akustiset erityispiirteet tulisivat esiin.
Rainio kuvailee miten Värikallion kalliomaalauksen edessä puhuttaessa ihmisääni siirtyy kuulijan perspektiivistä kuin ulos puhujasta itsestään ja tuntuu tulevan maalauksen suunnasta.On helppo kuvitella miten se on tuntunut kuin toisen maailman kanssa kommunikoinnilta. Rainio kuvaa, miltä monesta kallioseinämästä kuulijalle kantautuvat ihmisäänen heijasteet tuntuvat: ”Tällainen stereoefekti on hämmentävä, sillä se synnyttää kuulijoissa sekaannusta ja illuusion, jonka mukaan kallio yllättäen ”reagoisi”, ”kommunikoisi” tai puuttuisi keskusteluun.”
Kalliomaalausten lisäksi Suomessa on tehty tutkimusta saamelaisten seitojen akustiikasta. Koska seitojen ja kalliomaalausten sijaintien akustisissa ja muissa piirteissä on selkeitä yhtäläisyyksiä, ajatellaan niiden olevan saman perinteen edustajia. Seitojen akustiikan merkityksestä niissä suoritettavissa rituaaleissa ja ihmisten maailmankuvassa on säilynyt muistitietoa, joka saattaa valottaa myös kalliomaalausten akustiikan roolia. Muistitiedon perusteella on saatu selville, että seitojen akustiikkaa käytettiin hyödyksi niiden äärellä laulettavissa seitarukouksissa. Lisäksi on ajateltu, että seidät kommunikoivat ihmisille mm. nauramalla, soittamalla, puhelemalla tai joikaamalla. Nuo äänet ovat todennäköisesti heijasteita läsnäolevien ihmisten toimien aiheuttamista äänistä, jotka ovat useamman heijasteen ansiosta vääristyneet, saaneet lisää sointia ja vaikuttavat tulevan seitakivien suunnasta.
Koska kalliomaalaukset avautuvat vesistön suuntaan, olisi helpointa kuvitella niiden merkityksen liittyvän myös vesillä suoritettaviin uskonnollisiin riitteihin, esimerkiksi kalaonnen tai menestyksekkään matkan pyytämiseen. Käyttö on kuitenkin todennäköisesti ollut monipuolisempaa ja nimenomaan kahdensuuntaista kommunikaatiota, jossa ihmiset ovat keskustelleet henkien kanssa.
Nykyihmisen maailmankuvasta tarkasteltuna kaiun mieltäminen henkien ääneksi tuntuu hieman liioitellulta. Huomaan itse hämmästeleväni eri tilojen kaikuja kerta toisensa jälkeen, mutta maailmankuvani kannalta ne eivät ole merkittäviä. Siksi on mielenkiintoista tutkia miten vakavasti ihmiset aikoinaan ovat suhtautuneet tuohon nyt arkiselta tuntuvaan ilmiöön. Arkisuudestaan huolimatta kaikujen merkitystä ei kannata vähätellä — ilman kaikuaan kirkot ja katedraalit eivät olisi vielä nykyisinkin niin vaikuttavia tiloja. Kalliomaalauksien tapauksessa kaiku, ja sen myötä pyhä paikka henkien kanssa kommunikointiin, on ollut ensin ja ihmiset ovat vain merkinneet sen sijainnin. Odotan mielenkiinnolla minkälaisia tutkimuksia kalliomaalausten akustiikassa tehdään tulevaisuudessa. Rainion tutkimustyö on ollut kiitettävästi esillä mediassakin ja toivoisin akustoarkeologian tutkimuksen saavan jatkossakin enemmän huomiota.
Kirjallisuutta
Parkkinen, Jukka & Wetterstrand, Tuija. 2013. Suomen kalliomaalaukset. SKS.
Jukka Parkkisen ja Tuija Wetterstrandin kirjoittama Suomen kalliomaalaukset -opaskirja kokoaa taidokkaasti yhteen tällä hetkellä tunnettujen suomalaisten kalliomaalausten sijainnit. Lisäksi kirja esittelee lyhyesti kalliomaalausten kuva-aiheita ja tulkintoja.
Devereux, Paul. 2002. Stone Age Soundtracks: The Acoustic Archaeology of Ancient Sites. Vega.
Paul Devereux ei ole varsinaisesti tutkija ja monet hänen johtopäätöksensä ovat hieman kaukaa haettuja. Suosittelen kuitenkin hänen kirjaansa, sillä se ruokkii hyvin lukijan mielikuvitusta ja äänisuunnittelijana koin sen inspiroivaksi. Kirja esittelee muun muassa eurooppalaisten luolamaalausten akustiikkaa, muinaista musiikkia ja ihmisen kuuloaistia.
Rainio, Riitta. 2017. Nauravat kalliot. Tampere University Press.
Tämä artikkelini on kirjoitettu hyvin pitkälti Rainion erinomaista artikkelia referoiden. Jos kiinnostuit kalliomaalausten tai seitojen akustiikasta, tämä artikkeli johdattaa oikeiden lähteiden äärelle. Suositeltavaa myös kuunneltavaksi Perttu Häkkisen tekemää radiohaastattelua ”Pyhän psykoakustiikkaa” jossa Rainio on vieraana.
Ijäs, Mikko. 2017. Fragments of the Hunt. Aalto University publication series.
Ijäksen väitöskirja tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman kalliotaiteen syntyyn: mitä jos kyse onkin muinaisten väsytysmetsästäjien kokemuksen kuvaamisesta.