1800-luvun lopulle asti oli ollut tavallista, että pääosien näyttelijät johtivat teatteriseurueita ja rakensivat näytelmät omien yksilösuoritustensa ympärille. Näytteleminen perustui suurimmaksi osaksi vakiintuneisiin konventioihin. Vuorosanat lausuttiin suoraan yleisölle näyttämön etuosassa paikallaan seisten. Harjoituksiin ei käytetty paljoa aikaa. Keskivertoesitykset olivat visuaalisesti kirjavia kokonaisuuksia, koska jokainen toimi tahoillaan ilman yhteistä koordinointia. Samoja tyyppikulisseja kierrätettiin eri näytelmissä aina sen mukaan, millaista miljöötä kulloinkin tarvittiin. Varastossa oli palatsia, puistoa, merenrantaa ja linnanrauniota. Näyttelijät hankkivat itse omat pukunsa, jotka saattoivat olla eri aikakausilta. (Aronson 2005/1991; 17)
Teatteriesityksen kokonaisuus kuitenkin monimutkaistui nopeasti. Ajanjakso 1870–1920 merkitsi lavastustekniikan vallankumousta. (Osa I Teollisen vallankumouksen kauden näyttämöt) Näyttämön yläpuolelle rakennettiin näyttämötorni eli tyhjä tila, jonne voitiin nostaa kulisseja köysistön avulla. Lattiaan tehtiin luukkuja ja hydraulisia tasonostimia. Kaasuvalo, hiilikaarilamppu ja kalkkivalo mahdollistivat valonsäteiden alkeellisen keskittämisen, suuntaamisen, muotoilun ja värjäämisen. Yksinkertaisia projisointejakin pystyttiin tekemään. Kun heitinten valovoima sähköistämisen myötä kasvoi, oli näyttelijöiden näkyvyys turvattu, ja entistä enemmän huomiota voitiin kiinnittää visuaaliseen ilmaisuun ja estetikkaan. 1880-luvulla esityksissä saattoi olla jo niin paljon valotehosteita, että niiden vaihdoista oli tehtävä erillinen luettelo näyttämöteknikoille. (Baugh 2005, 173; Uimonen 2009; Palmer 2013, 179) Kaikkeen tähän tarvittiin systemaattista suunnittelua. Jonkun oli seurattava esitystä ulkopuolisin silmin ja vastattava sen taiteellisesta kokonaislaadusta.
Modernin ohjaajan työnkuva alkoi muotoutua, kun realistinen esitystyyli yleistyi. Se edellytti yhtenäistä ja uskottavaa näyttämökuvaa, jonka eri osa-alueet sopisivat toisiinsa. Yksilöllisten tähtiesiintyjien korostamisesta siirryttiin ensemble- eli yhteisnäyttelemiseen. Vuorosanat oli osoitettava toisille roolihenkilöille sen sijaan, että ne lausuttaisiin yleisölle. Näyttämöllä ei saanut seisoskella, vaan kaikkien näyttelijöiden tuli koko ajan osallistua tilanteeseen roolinsa mukaisesti, myös silloin, kun heillä ei ollut repliikkejä. Pienetkin avustajantehtävät olivat tärkeitä kokonaistilanteen ja tunnelman luomisessa. Isojen joukkokohtausten tekeminen vaati selkeää suunnittelua ja johtamista.
Näyttelijöiden harjoittamisen lisäksi ohjaajan tehtävänä oli antaa kaikille näyttämön osa-alueille yhteinen lähtökohta ja varmistaa, että ne sopivat yhteen lopputuloksessa. Hyvin nopeasti oivallettiin, ettei ohjaajantyössä ollut kyse ainoastaan näytelmätekstin toteuttamisesta, vaan itsenäisestä, luovasta ilmaisusta. Modernin ohjaajan taiteellisena työkaluna oli koko näyttämö, jota saattoi käyttää lukemattomin eri tavoin. Historiallisen avantgarden aikakaudella 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa muotoutui useita rinnakkaisia ja osin vastakkaisiakin näyttämökäsityksiä, kuten naturalismi, symbolismi, ekspressionismi, julmuuden teatteri ja eeppinen teatteri. Ne kaikki asettivat katsojan erilaiseen suhteeseen esityksen kanssa ja avasivat sitä kautta kysymyksiä ihmisen ja maailman suhteesta.