Aasia on esittävien taiteiden tutkimuksen kannalta erityisen kiinnostava maanosa, sillä siellä on säilynyt lukemattomia teatterin, tanssin ja nukketeatterin muotoja, joilla on satojen, joskus tuhansienkin vuosien historia. Ne taltioivat esittämisen tekniikoita ja näyttämön muotoja, jotka kiteytyivät paljon ennen kuin länsimainen kulttuuri aloitti levittäytymisensä Aasiaan. Tämä luku keskittyykin juuri Aasian omiin perinteisiin näyttämötyyppeihin. (Kattava johdanto tässä luvussa sivuttuihin esittävien taiteiden lajeihin löytyy esimerkiksi Jukka O. Miettisen kirjoittamasta ja TeaKin julkaisemasta avoimesta verkkokirjasta Asian Traditional Theatre and Dance)
Aasia mahdollistaa eräänlaisen aikamatkan esittävien taiteiden historiaan. Eri kulttuureissa voi edelleen nähdä animistisia rituaaleja, vanhoja uskonnollisseremoniallisia esityksiä, temppelitansseja ja sofistikoituja hovien tanssidraamoja sekä myös nuorempia populaariteatterin muotoja. Niiden esityspaikat ja näyttämöt ovat mitä moninaisimmat. Esimerkiksi eteläisessä Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa monia rituaaleja varten rajataan ja pyhitetään edelleen aiemmin kuvatun afrikkalaisnäyttämön kaltaisia tilapäisiä esityspaikkoja. Monissa Aasian maissa on ollut ja on vieläkin erilaisia liikkuvia kulkueteatterin muotoja, joilla ei varsinaisesti ole omaa näyttämöään. Intiassa on edelleen käytössä yli kaksi vuosituhatta vanhoja näyttämötyyppejä, ja Japanissa jokaisella klassisella teatterilajille on kehittynyt oma juuri sille ominainen näyttämötyyppinsä.
Useimmissa aasialaisissa teatterimuodoissa ei alkujaan käytetty lainkaan lavastuksia ja rekvisiittaakin vain hyvin niukasti. Draaman tapahtumapaikka, vuorokauden aika jne. ilmaistiin ja ilmaistaan edelleen tekstissä tai pantomiimisesti elein ja ilmein. Näin näyttelijät ovat luoneet ikään kuin virtuaalisen näyttämökuvan. Vain yksi aasialainen perinteinen teatterimuoto, kabuki, on kehittänyt mutkikkaan näyttämökoneiston, joka on leimannut länsimaista teatteria renessanssista alkaen. Aasiassa länsimainen näyttämötyyppi ja realistiset lavastukset omaksuttiin vasta kolonialismin myötä 1800-luvun mittaan ja 1900-luvun alussa. Tätä näyttämöestetiikan murroskautta käsitellään tämän luvun viimeisessä osiossa.