Modernien poliittisten juhlien synnyinpäiväksi on luontevaa määritellä 14. heinäkuuta 1790. Silloin tuhatpäiset kulkueet saapuivat viettämään Tasavallan juhlaa (Fête de la Fédération) Marskentälle Pariisin laidalle. Nuori, vasta vallankumouksen ensi aallosta toipuva tasavalta säteili optimismia ja tulevaisuudenuskoa. Ranskan vallankumouksen lukuisat historioitsijat ovat suhtautuneet pääasiassa lumoutuneesti Tasavallan juhlan uutuuteen ja pitäneet sitä yhtenä Ranskan vallankumouksen hienoimmista päivistä (Ozouf 1988, 34). Unelma solidaarisuudesta särkyi kuitenkin pian.
Ranskan suuren vallankumouksen (1789–1794) syttymiselle oli useita syitä. 1700-luvun väestönkasvusta johtuen Ancien régime (”vanha hallinto”) eli kuninkaanvalta ja sääty-yhteiskunta muuttuivat järjestelminä yhä kestämättömämmiksi. Useiden taloudellisten syiden ja kalliiden sotaretkien ohella huono sato vuosina 1788 ja 1789 pahensi yhteiskunnallista kriisiä (Hobsbawm 1992, 81).
Vallankumouksellisten tapahtumien alkupiste oli säätyvaltiopäivien koolle kutsuminen vuonna 1789. Kolmas sääty, joka edusti ylivoimaisesti suurinta osaa kansasta (ensimmäinen sääty oli aatelisto ja toinen papisto), pettyi kansalliskokouksen äänestystapaan, joka antoi kolmannelle säädylle sen kokoa huomattavasti pienemmän painoarvon. Kolmas sääty vetäytyi Pallohuoneeseen ja julistautui kansalliskokoukseksi. Kuningas Ludvig XVI:n pyrkimys tukahduttaa voimistuvaa liikehdintää ainoastaan kärjisti konfliktia Pariisissa.
Konflikti, jota leimasivat pelko, huhut ja vainoharhaisuus, eskaloitui nopeasti. Varhaisvaiheen kohokohta oli Bastiljin linnoituksen valloitus 14. heinäkuuta 1789, jolloin vallankumouksellinen väkijoukko vapautti linnoituksessa olleet poliittiset vangit. Huhut vallankumouksen tukahduttamisesta kiihdyttivät vallankumouksen leviämistä Pariisista muualle Ranskaan. Tätä niin sanottua ”suurta pelkoa” kesti kolme viikkoa Bastiljin valtauspäivästä. Sen aikana hallintokoneisto halvaantui.
Lopulta Bastiljin valtauksen vuosipäivänä vietetyn Tasavallan juhlan oli tarkoitus toisaalta panna päätepiste Ranskassa äkillisesti eskaloituneille tapahtumille ja toisaalta juhlistaa uuden aikakauden syntyä. Ranskan vallankumouksen alkuvaiheissa ajatus juhlista syntyikin melko samanaikaisesti uuden tasavallan kanssa. Poliitikko ja kirjailija Charles Villette unelmoi jo 18. heinäkuuta 1789 uudesta kansallisesta juhlasta ”vertaansa vailla olevan vallankumouksen” kunniaksi. Tällöin koko Ranska kokoontuisi ”suuren kansallisen pöydän” äärelle nauttimaan kansalaisateriaa (Ozouf 1988, 33).
Vallankumousjuhlien anarkistiset juuret
Tasavallan juhla ei syntynyt tyhjästä. Eräänlaisia raakoja esimuotoja oli havaittavissa jo useissa Ranskan provinsseissa vuosien 1789–1790 talvella ja keväällä. Tällöin talonpojat nousivat maaherroja vastaan. Mellakkamaisiin välikohtauksiin liittyi usein myös juhlallinen piirteensä: kirkkojen penkit ja tuuliviirit poistettiin ja pystytettiin alkeellinen, myöhemmin vallankumouksen symboliksi vakiintunut vapaudenpuu (Mt. 36–37). Tällaisissa välikohtauksissa väkivalta, etenkin symbolinen väkivalta, ja juhlat yhdistyivät. Tasavaltalaisjuhlien muotoutumista edisti päämäärä kitkeä väkivalta pois ja korostaa symbolisuutta (mt. 39). Vallankumoushallinto ymmärsi näiden varhaisten juhlien merkityksen yhteishengen luojana, minkä seurauksena se loi yhden keskitetyn kansallisen tapahtuman (Jannarone 2017, 125).
Toinen tärkeä edeltäjä juhlien synnylle oli kansalliskaartien muotoutuminen kaupungeissa ja niiden liittyminen toisiinsa. Sotilasjuhlan keskeisistä piirteistä – valan vannomisista miekat käsissä sekä lipun siunaamisesta – tuli vallankumousjuhlan keskeinen yhdistymisrituaali (Ozouf 1988, 40).
Juhlat poikkeus- ja siirtymäajan muotona
Ranskan vallankumouksen yleismaailmalliset vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet pohjautuivat valistusfilosofiaan sekä Yhdysvaltojen liberaaliin itsenäisyysjulistukseen vuodelta 1776. Ne saivat vaikutteita myös moraalifilosofi John Locken ajatuksista kansalaisyhteiskunnasta 1600-luvun lopulta sekä etenkin Jean-Jacques Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta. Molemmat hahmottelivat sopimusperusteista yhteiskuntajärjestystä, joka korvaisi yksinvallan. Hallittavista alamaisista tulisi aktiivisia kansalaisia, jotka osallistuisivat omia asioitaan koskevaan päätöksentekoon. Ranskan vallankumouksen periaatteet julkistettiin ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa” 26. elokuuta 1789.
Ranskan vallankumous oli alusta asti ylikansallinen. Myöhemmät liikkeet työläisten, naisten ja eri vähemmistöjen aseman parantamiseksi pohjautuvat Ranskan vallankumouksen ja valistuksen periaatteisiin. Vallankumous merkitsi myös tietoisuuden ja kokemuksen murrosta. Sitä voi pitää modernin ajan syntyhetkenä.
Vallankumous muutti ajan kokemista staattisesta dynaamiseksi, kun ikuiselta vaikuttava monarkistinen järjestelmä romahti. Myös utopiakäsitys muuttui tilallisesta pikemminkin ajalliseksi: ihanneyhteiskunta oli mahdollista saavuttaa ”historiaa kiihdyttämällä”, jyrkällä katkoksella menneeseen, toisin sanoen vallankumouksella (Koselleck 1989, 329). Uuden ajan aiemmat, paikalliset utopiat olivat staattisia, kuten syrjäinen saari Thomas Moren teoksessa Utopia (1516). Tasavallan juhla symboloi kaikkea yllä mainittua: vallankumouksen universaaliutta, sen arvoja, ihmisten astumista politiikan kohteiksi ja sen toimijoiksi.
Ajatus poliittisista juhlista vastasi uuden ajantunteen kokemusta. Jo vallankumouksen varhainen historioitsija Jules Michelet (Histoire de la Révolution française, 1847–1853, 7 osaa) kiinnitti huomiota juhlien ja poikkeusajan yhtäläisyyksiin: Juhlat ja vallankumous eivät imitoi vaan ne improvisoivat. Molemmat ovat itsestään epätietoisia uskontoja. Todellisista juhlista ja todellisista vallankumouksista puuttuvat päähenkilöt, sillä ne elävät vain, jos ihmiset hengittävät yhdessä. (Ozouf 1988, 20.)
Tasavallan juhla (Fête de la Fédération), 14. heinäkuuta 1790
Tasavallan juhlaa vietettiin Ranskan uuden perustuslaillisen monarkian kunniaksi. Vaikutti siltä, että poliittisena järjestelmänä Ranska seuraisi Englantia. Niin sanotussa mainiossa vallankumouksessa (Glorious Revolution) vuonna 1688 Englanti oli onnistunut muuttamaan kuninkaan roolin edustukselliseksi osana parlamentaarista järjestelmää. Ensimmäinen suuri Ranskan vallankumousjuhla sijoittui ajanjaksoon, jota luonnehti, jälkikäteen nähtynä, petollinen harmonia. Vaikutti siltä, että elämä normalisoituisi ensimmäisen vallankumousvuoden dramaattisten tapahtumien jälkeen, joista merkittävimpiin lukeutuvat Bastiljin valtaus ja niin sanottu naisten marssi Versaillesiin.
Tasavallan juhla miellettiin vallankumouksen hyvästeiksi, mutta niin ei kuitenkaan käynyt vielä vuosiin. Juhla oli tarkoitettu tilaisuudeksi, jossa kollektiivisesti vannottaisiin vala tasavallalle. Samalla se oli Bastiljin linnakkeen vapauttamisen vuosijuhla – ydinkokemus, jonka varaan Ranskan vallankumouksen mytologia rakentui. (Jannarone 2017, 125.)
Itse juhla oli sangen yksinkertainen, ja se koostui lähinnä valanvannomisrituaaleista ja kulkueista. Kuitenkin varsinaisen juhlapäivän lisäksi esivalmistelut olivat korostetun tärkeitä, sillä ne heijastivat uudenlaista solidaarisuutta ja yhteishenkeä. Koska Tasavallan juhla pyrki yhdistämään koko Ranskan, hallitus oli kutsunut jokaisesta maan 83:sta uudesta departementista valtuutetun Pariisiin. Kutsun seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset, joidenkin arvioiden mukaan jopa 60 000, matkustivat provinsseista Pariisiin, iso osa jalkaisin. (Mt.) Delegaatiot otettiin lämpimästi vastaan Pariisissa.
Tällaisen innostuksen ylitti korkeintaan osallistumisaktiivisuus, jolla juhlapaikka Marskenttä rakennettiin juhlakuntoon arviolta peräti 350 000 osallistujalle. Koska tuhatkaan ihmistä ei olisi ennättänyt rakentaa juhlakenttää valmiiksi kolmessa viikossa, kutsu kiersi Pariisissa ja kaupunkilaiset rakensivat kentän talkoovoimin valmiiksi. Kansalaisaktiivisuuden huipensi niin sanottu kottikärryjen päivä (Journeé des brouettes), jolloin eri kansankerrokset, työläiset, porvaristo, prostituoidut ja yläluokan naiset, raivasivat kenttää yhdessä. He olivat pukeutuneet trikolorin väreihin ja lauloivat vallankumouslaulua Ça ira. Myös kuningas Ludvig XVI saapui paikalle kantamaan kortensa kekoon tarttumalla näyttävästi lapioon. (Mt.)
Saapuminen Marskentälle oli keskeinen osa juhlaa. Pariisilaisia oli kehotettu luopumaan hevoskärryistä, sillä yhteiskävely korostaisi tasa-arvoisuuden ihannetta. Juhlapäivän aikana ihmiset heittäytyivät ryhmätanssiin pitkin päivää. Bastiljin linnoituksen raunioille oli pystytetty kyltti, jossa luki ”tässä me tanssimme”. (Mt. 127.)
Marskentän katsomo oli rakennettu amfiteatterin muotoon. Kentän Seinen puoleiseen päätyyn oli rakennettu riemukaari ja vastakkaiseen päätyyn paviljonki arvovieraille, kuten kuninkaalliselle perheelle. Väkijoukkojen huudot ja tervehdykset ottivat delegaatiot vastaan, kun ne astuivat riemukaaren läpi kentälle. (Mt. 126.) Osallistujamäärät olivat vaikuttavia: 14 000 tasavaltalaista eri departementeista saapui kentälle banderollien kanssa, muusikkoja oli 1 200 ja rumpaleita 300 (Merkel 2014, 70). Delegaatioiden kulkue riemukaaren läpi kentälle kesti kolmesta neljään tuntiin (Jannarone 2017, 126).
Vasta kulkueiden saapumisen jälkeen katsojat sidottiin osaksi rituaalia suoralla puhuttelulla. Tapahtumien kiintopisteeksi nousi nelikulmainen ”isänmaan alttari” Marskentän keskellä. Sen äärellä alettiin pitää jumalanpalvelusta. Osiosta vastanneet 200 pappia olivat kiinnittäneet papinkaapunsa vöihin trikolorin (Merkel 2014, 70). Jumalanpalvelusta seurasi isänmaan alttarilla tapahtunut valanvannomisseremonia, jonka aikana virkamiehet vannoivat valan uudelle tasavallalle. Seremoniaan liittyvissä puheissa muisteltiin Bastiljin sankareita sekä Ranskan valistusfilosofeja, erityisesti Rousseauta, ja heidän taisteluaan itsevaltiutta ja papistoa vastaan. Kuningas Ludvig XVI:n vala uudelle perustuslaille oli odotettu kohokohta. Hän julisti ensimmäistä kertaa olevansa ”ranskalaisten kuningas” eikä enää ”Ranskan kuningas”. Valanvannomisten sanat välitettiin alttarilta katsomoihin eräänlaisella ryhmämikrofonilla. Joukko ihmisiä valanvannojien ympärillä vahvisti heidän sanansa ääneen. Muut paikallaolijat vastasivat ”minä vannon” vahvistukseksi kulloisellekin valalle. (Jannarone 2017, 126–127.)
Vallankumouksen liminaalivaiheen voi nähdä siirtymänä kahden järjestelmän välillä: vanha on lakannut, mutta uusi ei ole vielä muotoutunut. Se on luova ja optimistinen jakso, ainakin vallankumouksen kannattajille. Tasavallan juhla on osuva esimerkki tällaisen siirtymävaiheen optimismista, tulevaisuuden uskosta ja osallistuvasta kulttuurista. Toisaalta tulevaisuususkoisen Tasavallan juhlan muoto kiinnittyi vielä moniin vanhoihin esikuviin ja oli luonteeltaan melko sotilaallinen.
Kaikesta huolimatta Tasavallan juhla jäi aikakirjoihin ja ihmisten muistiin vallankumousvuosien mahdollisesti kauneimpana hetkenä. Käsitykseen on epäilemättä vaikuttanut myös vallankumouksen jatko, joka auttoi sen hyvien hetkien idealisoinnissa. Sen radikaalein vaihe – kuninkaan maastapakoyritys, ulkomaisten kuningashuoneiden liittyminen vallankumousta vastaan sekä erityisesti suuri terrori – oli vasta tulossa. Vaikka Tasavallan juhlan aikoihin hälyttäviä merkkejä olikin ilmassa, ylitsepääsemätöntä kuilua ei ollut vielä auennut periaatteiden ja todellisuuden välille (Ozouf 1988, 35).
Vallankumousjuhlat ja katsomiskokemuksen demokratisointi
Ranskan vallankumousjuhlissa kysymys esitystilan avoimuudesta oli keskeinen. Jo vallankumouksen alussa vapauden kokemus oli yhdistynyt tilojen uudelleenvaltaamiseen, kun kansa pääsi tutustumaan sille aiemmin suljettuihin tiloihin (Ozouf 1988, 126). Esimerkiksi Louvre avattiin suljetusta palatsista avoimeksi galleriaksi vuonna 1793.
Erityisen kiinnostuneita vallankumoukselliset olivat kuitenkin kokonaan uusien tilojen rakentamisesta. Hyvä esimerkki tästä on Marskenttä, Ranskan vallankumousjuhlien keskeinen tapahtumapaikka, joka sijaitsi nykyisen Eiffel-tornin kupeessa. Ranskan vallankumouksen syttyessä alue oli viereisen sotilaskoulun melko hohdoton harjoituskenttä keskustan ulkopuolella. Tasavallan juhlaa varten kenttä kuitenkin rakennettiin uuteen uskoon. Juhla-alueen pyhyyden tuntua lisäsi se, että rakennushanke ei ollut aristokraattien järjestämä. (Mt. 47).
Juhlakentän rakentamisesta tehtiin monenlaisia kilpailevia ehdotuksia. Arkkitehdeillä oli kuitenkin sangen yhtenäinen näkemys perusasioista. Suuri avoin tila oli keskeinen vaatimus. (Mt. 130.) Avoimuus yleisemmin oli aristokraattisuuden vastakohta. Ulkotilat olivat vapaita menneisyyden kahleista, ja juhlan järjestäminen ulkona vahvisti vaikutelmaa uuteen maailmaan siirtymisestä (mt. 129). Tilan rajaaminen seremonian ajaksi oli haastava kysymys, sillä lähtökohtana oli korostaa avoimuutta ja välttää vaikutelmaa kenenkään tai minkään sulkemisesta ulkopuolelle. Eri ehdotuksien ratkaisut olivat luovia. Rajaksi ehdotettiin trikolori-nauhaa ja jopa eräänlaista liikkuvaa ihmismuuria. Se olisi mahdollistanut juhlatilan ulkorajan liikkumisen osallistujien lukumäärän mukaan. (Mt. 131.)
Juhlien järjestäjien tavoitteena oli, että kaikille avautuisi esteetön näkyvyys tapahtumiin ja katsojat näkisivät jokaisen liikkeen erinomaisesti (mt. 129). Ajatus oli tietenkin vastakohta aristokraattiselle teatteritilalle, jossa näkyvyys määrittyi henkilön aseman ja arvon mukaan. Ranskan vallankumousjuhlien yksi merkittävä piirre oli määrätietoinen pyrkimys katsomiskokemuksen demokratisoimiseksi.
Tästä näkökulmasta tarkasteltaessa vallankumousjuhlille tyypillinen tapa lähettää kuumailmapalloja taivasta kohti on erityisen mielenkiintoinen. Ensinnäkin se sai katsojat suuntaamaan katseensa täysin samanaikaisesti tiettyyn pisteeseen. Toiseksi melko epävarman koneiston nouseminen korkeuksiin viittasi loistavaan tulevaisuuteen, jossa kaikki esteet olisi mahdollista voittaa. (Mt. 132.)
Myös monet muut vallankumousestetiikan yleiset arkkitehtoniset ratkaisut tukivat avoimuuden, ihanneyhteiskunnan ja katsomisen demokratisoinnin ihanteita.Yksi suosittu aihe oli jättiläismäinen pylväs, joka viittasi myös antiikin esikuviin. Sitä oli mahdollista havainnoida kaikista ilmansuunnista. Toinen oli nelikulmainen alttari, jollainen rakennettiin Marskentän keskelle. Myös nelikulmaisuus tuki tasa-arvoisen katsomisen ihannetta. Muoto viittasi neljään eri ilmansuuntaan (mt. 133). Sen ansiosta vallankumouksen universaalin hengen voi tulkita leviävän alttarilta ympäri maailmaa. Kolmanneksi tasavallan arkkitehdit halusivat rajata juhlatilan yhdenmukaisilla patsailla, ja nimenomaan vallankumouksellista tietoisuutta vahvistavilla patsailla (mt. 133–134).
Entä mitä yhteistä näillä kaikilla eri elementeillä oli katsomiskokemuksen demokratisoinnin näkökulmasta? Ranskan vallankumouksen estetiikassa erilaiset patsaat, pilarit, obeliskit, pyramidit ja sittemmin vapauden puut vetivät katsojan huomion korkean ja matalan välisiin suhteisiin. Korkeat ja kapeat piirteet näyttäytyivät yllättävinä poikkeamina tilassa, joka muuten oli vahvasti horisontaalinen. Yksinkertainen pylväs, patsas ja tankomainen vapauden puu eivät erityisesti vedä puoleensa katsetta toisin kuin esimerkiksi korkea goottilainen katedraali. (Mt. 134.)
Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla, 1793
Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla (Fête de l’Unité et de l’Indivisibilité de la République) 10. elokuuta 1793 ajoittui vallankumouksen verisimpään vaiheeseen, suureen terroriin. Terrorin alkupiste oli vallankumoustribunaalin perustaminen maaliskuussa 1793 ja päätepiste vallankumousjohtaja Maximilien Robespierren teloitus heinäkuussa 1794.
Poliittinen kenttä oli polarisoitunut ja valta siirtynyt radikaalille vasemmistoryhmittymälle nimeltään jakobiinit. Jännitteet kasvoivat maan sisällä sekä Ranskan ja vallankumousta vastustaneiden ulkomaiden välillä. Ranska ajautui sotaan Itävaltaa ja Preussia vastaan vuonna 1792. Tasavallan juhlassa valan tasavallalle vannonut kuningas Ludvig XVI yritti paeta ulkomaille, mutta jäi kiinni. Satoja vastavallankumouksellisiksi epäiltyjä tapettiin, ja kansalliskonventti korvasi lakiasäätävän kansalliskokouksen vuoden 1792 lopussa. Kesäkuussa 1793 jakobiinit olivat anastaneet vallan kansalliskokouksessa maltillisemmalta girondiini-puolueelta.
Nyt juhlan konteksti ja tehtävä oli erilainen kuin Tasavallan juhlassa. Nimensä mukaisesti Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla juhlisti uutta perustuslakia sekä väkivallan loppua ja uuden aikakauden alkua – joista kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut (Jannarone 2017, 128). Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla oli selvästi kontrolloidumpi ja ylhäältäpäin ohjatumpi kuin Tasavallan juhla. Juhla pyrki poliittisen yhteisön luomiseen kaupungin julkisessa tilassa, ja sen performatiivisia ja ohjauksellisia kohokohtia olivat valat, suudelmat ja vanhan vallan symbolien polttaminen (Merkel 2014, 82).
Jakobiinien hovitaiteilijaksi noussut Jacques-Louis David oli juhlien arkkitehti ja seremoniamestari. David suunnittelijuhlan eri tapahtumapaikat, niiden kuvapatsaat ja seremonian ajan ”elävät kuvat” (tableaux vivants). Hän suunnitteli myös pyrotekniikan ja tilasi viisi kantaattia. David oli kirjoittanut ja kuvittanut tapahtumien kulusta tarkan ohjeistuksen, joka oli jaettu armeijalle ja kaikkien departementtien edustajille etukäteen. (Jannarone 2017, 128.)
Siinä missä Tasavallan juhlassa väkijoukko oli kokoontunut yhteen keskuspaikkaan, Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla oli paraatimainen ja siinä oli piirteitä keskiaikaisista kulkueista. Vallankumousjuhlan kulkue pyrki levittäytymään ympäri kaupunkia sen symbolisille kiintopisteille. Tapahtumapaikkoja oli alkupisteen lisäksi viisi, ja osallistujat suuntasivat aina yhdestä pisteestä seuraavalle. Kulkueen yhteislaulun ja liikkeen tarkoitus oli muodostaa yhteinen narratiivi (mt.). Osallistujat olivat siis pikemminkin Davidin ja hallinnon käsikirjoittaman ja visualisoiman kokonaisnäkemyksen toteuttajia kuin spontaaneja juhlijoita.
Juhla käynnistyi auringonnousun aikaan Bastiljin linnoituksen rauniokasoilta, joiden lomassa uudet kasvit ja puut jo kukkivat. Ne symboloivat uutta elämää. Rituaalin eri elementit viittasivat fyysiseen uudelleensyntyyn. Nuorten tyttöjen kuoro lauloi hymnin luonnolle. Tarkempi tapahtumapaikka oli Uudelleensynnyn lähteen luona, jota koristi egyptiläisen Isis-jumalan vertauskuvallinen patsas. (Mt. 128–129.) Davidin ohjeistuksessa Isis-patsaan rinnoista virtasi puhdasta ja virvoittavaa vettä, jota jokainen Ranskan 86 komissaarista joisi vuorollaan samasta maljasta (Henderson lähteessä Jannarone 2017, 129). Koska tykinlaukaukset, trumpetit ja rummut säestivät jokaista yksittäistä maljaa, rituaali kesti melko kauan. Sen loputtua komissaarit antoivat toisilleen isällisen suudelman. (Jannarone 2017, 129).
Varsinaisten tapahtumapaikkojen lisäksi toiminta ja seremoniat olivat tärkeitä myös siirtymissä paikalta toiselle. David oli paitsi ohjannut siirtymät, myös profiloinut eri ryhmät. Osallistujia ohjeistettiin tuomaan kulkueeseen mukanaan työkalu tai ammattinsa symboli. Muille annettiin viljalyhtyeitä tai kukkia. Kulkuemuodostelman kärjessä kävelivät eri delegaatiot falangi-keihäsmuodostelmissa. Niitä seurasivat jalka- ja ratsuväki sekä lopulta vaunut, jotka kuljettivat orpoja ja sokeita lapsia sekä ruukuissa olevia veteraanien tuhkattujen ruumiiden jäänteitä. Kulkuemuodostelman perällä käveli vanha pariskunta lastensa ympäröimänä. Hierarkkisesti toteutettua etujoukkoa seurasi ainakin ulkoisesti vapautuneemmin liikkuva väkijoukko, joka edusti koko yhteiskuntaa. (Mt.) Davidin ohjeistuksessa vallankumouksen arvojen hengessä ”tumma afrikkalainen marssi valkoisten eurooppalaisten vieressä” (David lähteessä Jannarone 2017, 129).
Seuraavan tapahtumapaikan (Boulevard Poissonière) keskiössä olivat näyttelijättäret, jotka istuivat hajareisin kanuunoiden päällä. Tämä symboloi naisten marssia Versaillesiin lokakuussa 1789. Sitten kulkue suuntasi Vallankumouksen aukiolle, Ludvig XVI:n mestauspaikalle, jonne oli pystytetty vapauden patsas. Ruumisvaunu tyhjennettiin monarkian symboleista kuten valtikoista, kruunuista ja rintakuvista, jotka olivat peräisin oopperan rekvisiittavarastosta. Koordinoidun pyrotekniikan avulla jokainen 86 komissaarista sytytti rekvisiitan tuleen, jolloin tuhannet kyyhkyt vapautettiin. Niihin oli kiinnitetty nauhoja viemään viestiä taivaaseen, Davidin sanoin merkiksi vapauden palauttamisesta maahan. Joidenkin havaintojen mukaan kyyhkyjen viesteissä luki ”ole vapaa niin kuin me.” (Mt. 129–130.)
Neljännelle tapahtumapaikalle oli pystytetty antiikin Kreikan myyttisen sankarin Herkuleen patsas aiemman Ludvig XV:n patsaan tilalle. Davidille patsas kuvasi Herkuleen, eli Ranskan kansan, voittoa Hydrasta. Antiikin monipäisen hirviön voi tulkita varoitukseksi kansanvallan kontrolloimattomasta väkivaltaisuudesta. Juhlien päätepiste oli tuttu Marskenttä. Ihmiset kokoontuivat isänmaan alttarin ympärille ja asettivat ammattikuntansa työkalun, lyhteen tai kukan alttarin alaosaa vasten. Samaan aikaan vallankumoussankari Hérault de Sèchelles deklamoi perustuslakia ääneen kanuunoiden kaikuessa ja myös perustuslain laattoja kannettiin paikalle. (Mt.).
Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla oli yhteiskunnallinen siirtymäriitti antropologi Arnold van Gennepin hengessä. Siinä vanhasta vapauduttiin symbolisesti polttamalla sen merkit, kun taas uusi, vallankumouksellinen identiteetti omaksuttiin lopun valassa (Merkel 2014, 83). Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla poikkesi Tasavallan juhlasta, jossa keskiössä oli osallistumisen tunteen vahvistaminen. Samalla siirryttiin spontaaniudesta ja kokeilevuudesta kohti orkestraatiota ja ohjattua osallistumista: musiikkia oli aiempaa enemmän ja myös symbolit oli tarkasti suunniteltu. Huolimatta ylhäältäpäin tapahtuneesta ohjailusta myös toinen merkittävä Ranskan vallankumousjuhla nautti kansan suosiota. (Jannarone 2017, 130–131.)
Korkeimman olennon juhla, 1794
Korkeimman olennon juhla (La fête de l’Être suprême) 8. heinäkuuta 1794 liittyi vallankumousjohtaja Maximilien Robespierren suunnittelemaan korkeimman olennon kulttiin. Kyse oli deistisestä opista, jonka mukaan Jumala oli luonut maailmankaikkeuden, mutta ei enää kontrolloinut myöhempiä tapahtumia.
Kultti pyrki ennaltaehkäisemään mahdollista sisällissotaa, joka oli vaarassa syttyä vallankumouksen ateististen päämäärien vuoksi. Vallankumousjohtaja Robespierre ei itse kannattanut ateismia, sillä valtiomiehenä hän ymmärsi, että uskonnollisia tunteita oli mahdotonta kitkeä väestöstä kokonaan pois. Ainoaksi ratkaisuksi jäi niiden kanavointi toivottuun suuntaan, minkä vuoksi Korkeimman olennon juhla pyrki tuomaan näyttävästi julkisuuteen uudenlaisen kansalaisuskonnon. Vallankumoukselle ominaiseen kahtiajaon tapaan tunteisiin vetoava ja irrationaalinen retoriikka tukivat rationaalisuutta ja valistuksen ihanteita (mt. 131–132).
David vastasi jälleen juhlan suunnittelusta. Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhlasta poiketen juhla sijoittui vain kahdelle tapahtumapaikalle ja oli myös selvästi staattisempi. Juhla alkoi Tuileries’n puutarhasta, jonne oli kerätty patsaita. Ne symboloivat sellaisia hylättyjä näkemyksiä ja ominaisuuksia kuin ateismi, egoismi, epäharmonia ja valheellinen yksinkertaisuus. Eräänlaisena juhlien ylipappina toiminut, roomalaispukuun sonnustautunut Robespierre sytytti patsaat palamaan soihdulla. Lopulta järkeä symboloiva kuva kohosi liekkimeren keskeltä. Juhla päättyi Yhteenliittymisen kentälle, joksi Marskenttä oli nyt nimetty. David oli rakennuttanut päätepaikalle korkean pylvään sekä keinovuoren. Sen huippua koristi vapauden puu. (Mt. 133).
Korkeimman olennon juhla muistutti eräänlaista massaoratoriota. Tapahtumaan osallistui arviolta 500 000 ihmistä, ja sen keskeiset hetket olivat yhteislauluja. Tuileries’n puutarhassa laulettiin ensin ryhmälauluna uusi hymni korkeimmalle olennolle, ja myöhemmin Yhteenliittymisen kentällä ensiesitettiin uudelleen sanoitettu vallankumouslaulu Marseljeesi. David oli toimittanut julkisuuteen tarkan suunnitelman ryhmäjaottelusta. Pääkuoro koostui 2 400 kansalaisesta, ja se oli jaoteltu 50 hengen alakuoroihin Pariisin 48 alueen mukaisesti. Jokainen 48 kuorosta lauloi yhden säkeistön, johon tietty kansanosa vastasi kertosäkeistössä. Esimerkiksi eräässä kohdassa äitien ja tyttärien kuoro lauloi yhden säkeistön, minkä jälkeen kaikki naiset liittyivät kertosäkeistöön. (Mt. 133–134.) Keinovuoren huipulla seisovien trumpetinsoittajien signaalin kajahdettua kuorot aloittivat toinen toisensa jälkeen oman säkeistönsä. Kanuunat liittyivät viimeiseen kuoroon, jolloin nuoret tytöt tiesivät heittää kukkansa ilmaan, sotilaat kohottivat aseensa taivasta kohti ja vanhukset siunasivat nuorempansa. Tätä seurasi vielä viimeinen yhteislaulu. (Mt. 135.)
Vapauden esityspaikka?
Ensimmäinen kolmesta vallankumousjuhlasta, Tasavallan juhla, muistuttaa eniten Rousseaun ajatuksia juhlista uudenlaisena tasavaltalaisena ilmiönä, jossa kansa olisi samanaikaisesti juhlien osallistuja ja kohde. Tasavallan juhlassa tärkeintä oli ihmisten kokoontuminen yhteisen aatteen, tasavaltalaisten arvojen, äärelle. Spontaaniuutta korosti paitsi kansalaisten aktiivisuus juhlien toteutuksessa, myös symbolien ja konventioiden vakiintumattomuus. Molemmat jälkimmäiset juhlat, Tasavallan yhteyden ja jakamattomuuden juhla sekä Korkeimman olennon juhla, ajoittuivat suuren terrorin aikaan, mikä jätti jälkensä niiden luonteeseen. Ihmisten täytyi osallistua niihin aktiivisesti. Yleisesti terrorin aikana vallankumouksellisen innon riittämätön julkinen osoittaminen saattoi johtaa sakkoihin, vankilatuomioon ja jopa kuolemaan (mt. 137).
Ero ensimmäisen ja kahden jälkimmäisen juhlan välillä oli myös Davidin kädenjälki, joka näkyi jälkimmäisissä. Väkijoukko ikään kuin ohjattiin toteuttamaan ylhäältä käsin laadittua koreografiaa. Osallistujat olivat yksi osatekijä kokonaisvisiossa. Davidin panosta suunnittelijana Korkeimman olennon juhlaan on verrattu myöhemmin esimerkiksi Albert Speeriin ja hänen suunnitelmiinsa koskien Saksan kansallissosialistisen puolueen puoluepäiviä Nürnbergissä 1930-luvulla (mt. 136).
Korkeimman olennon juhlan aikana terrorin kausi oli kuitenkin lähestymässä jo loppuaan. Juhlassa itsensä kirjaimellisesti jalustalle nostanut, roomalaisvaikutteisessa toogassa esiintynyt Robespierre mestattiin 28. heinäkuuta 1794, vajaa kaksi kuukautta juhlan jälkeen. Seurasi raaka vastaterrori, niin sanottu valkoinen terrori. Tämä Thermidorin ajanjakso päätti kokonaisuudessaan suuren terrorin kauden ja Ranskan vallankumouksen.
Ranskan vallankumousjuhlien vaikutus
Ranskan vallankumouksen juhlista tuli tärkeä malli ja esikuva massojen mobilisaatiosta ja kollektiivisen identiteetin rakentamisesta eri poliittisille liikkeille aina 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Ranskan vallankumousjuhlat olivat luoneet mallin ”vapauden koreografioinnista” (Jannarone 2017). Niiden lyhempiaikainen vaikutus näkyi 1800-luvun liberaalien poliittisten liikkeiden juhlissa. Esimerkiksi Saksan liberaali oppositio vaati Saksan yhdentymistä, vapautta ja demokratiaa Hambachin juhlassa vuonna 1832. Pidempiaikainen vaikutus puolestaan näkyi yli 120 vuoden kuluttua Venäjän bolševikkien vallankumousjuhlissa. Äkillisesti valtaan nousseet bolševikit hakivat Ranskan vallankumouksen historiankirjoista malleja omalle vallankumoukselleen.
Ranskan vallankumouksen tapahtumat ja populaarit esitysmuodot
Ranskan vallankumous myös edesauttoi modernin massayhteiskunnan populaarien esitysmuotojen syntyä. Bastiljin valtaus historiallisena tapahtumana tuntui monesta aikalaisesta kuin suunnattomalta spektaakkelilta. Ranskan vallankumouksen tapahtumissa massat osoittivat ensimmäistä kertaa historiassa näkyvästi voimansa ja nousivat historiallisten tapahtumien päähenkilöiksi. Sen lisäksi myös muut vallankumouksen tapahtumat – konventit ja komiteoiden tapaamiset, vallankumoustuomioistuimen istunnot sekä terrori ja giljotiinimestaukset – olivat luonteeltaan sellaisia, että ne pystyttiin teatterillistamaan ja esittämään uudelleen (Gerould 1989, 162–163).
Englannissa kaupallinen teatteri ymmärsi lähes välittömästi Ranskan vallankumouksen tapahtumien potentiaalin. Syntyi sellaisia esityksiä kuin ”Vapauden voitto eli Bastiljin hävitys” (The Triumph of Liberty, or the Destruction of the Bastille) ja ”Pariisi sekasorrossa eli Bastiljin hävitys” (Paris in an Uproar, or The Destruction of the Bastille). Molemmat esitettiin sirkuksessa. Ensimmäisen esityspaikka oli Astley’s Amphitheatre 3. elokuuta 1789, vain vajaat kolme viikkoa Bastiljin valtauksen jälkeen. Esitys ei kuitenkaan aluksi ollut dramaattinen toisin kuin jälkimmäinen, joka esitettiin pari päivää myöhemmin 5. elokuuta 1789 yli sadan hengen voimin Royal Circus -areenalla. Kilpailun kovetessa Astleyn esitystä laajennettiin peräti kuuteen Ranskan vallankumouksesta kertovaan kohtaukseen ja sitä varten rakennettiin näyttämölle realistinen Pariisin kaupungin pienoismalli. (Rice 2010, 82–83.)
Kuitenkin vasta Ranskan vallankumousta seuranneet sodat, ensin vallankumoussodat ja niiden jälkeiset Napoleonin sodat, olivat massatapahtumia aivan omassa mittakaavassaan ennennäkemättömän suurine armeijoineen. Ajan tiedotusvälineet, kuten suuret historiamaalaukset ja panoraamat, vastasivat suuren yleisön tarpeeseen nähdä välähdyksiä kaukana käytävistä taisteluista (Gerould 1989, 163). 1800-luvulla taisteluita alettiin esittää teattereissa spektaakkeleina eri puolilla Eurooppaa. Nykyisin suosittu historian elävöittäminen eli esimerkiksi sotahistoriallisten tapahtumien uudelleen esittäminen (re-enactment) jatkaa tätä perinnettä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen sisällissodan käännekohtana pidettyä Gettysburgin taistelua (The Battle of Gettysburg) esitetään vuosittain.
