Laura Gröndahl
Liminaalisuus on keskeinen käsite kulttuuriantropologiassa ja rituaalien tutkimuksessa, mistä se on siirtynyt teatterintutkimukseen. Sillä tarkoitetaan kahden paikan tai olotilan välissä olemista, eräänlaista ei-kenenkään-maata, josta käsin on mahdollista liikkua eri suuntiin. Latinankielinen sana limen merkitsee kynnystä, oviaukkoa tai rajaa.
Rajavyöhykkeiden ja välitilojen merkityksen oivalsi ensimmäisenä Arnold van Gennep (1873–1957), joka kirjoitti:
Kun kuka tahansa kulkee yhdeltä alueelta toiselle, hän päätyy fyysisesti ja maagis-uskonnollisesti erityiseen tilanteeseen tietyksi ajaksi: hän huojuu kahden maailman välillä. Olen nimittänyt tämän tilan siirtymäksi, ja kirjani tarkoitus on osoittaa, että tällainen symbolinen ja tilallinen raja-alue on löydettävissä enemmän tai vähemmän selkeänä kaikissa seremonioissa, jotka liittyvät siirtymiseen yhdestä sosiaalisesta ja maagis-uskonnollisesta asemasta toiseen. (van Gennep 1960, 18)
van Gennepin mukaan liminaalisuus liittyi ennen kaikkea siirtymäriitteihin eli sellaisiin seremonioihin, joilla pyritään hallitsemaan yksilön tai yhteisön elämän muutosvaiheita ja kriisejä. Liminaalisia juhlamenoja ovat esimerkiksi häät, hautajaiset, syntymä- tai aikuistumisjuhlat.
van Gennep jakoi siirtymäriitit kolmeen vaiheeseen: erottuminen aiemmasta (preliminal), välitila (liminal) ja yhdistyminen uuteen (postliminal). Keskimmäinen välitila on kriittinen, koska silloin henkilö on menettänyt aikaisemman identiteettinsä ja asemansa. Se altistaa hänet muutokselle, joka on välttämätön, mutta tekee hänet samalla haavoittuvaksi. Voisi ajatella, että välitilassa ihminen ei hetkellisesti ole kukaan tai mitään. Muutosprosessi voi kääntyä myös väärään suuntaan, ja sen ohjaamiseen tarvitaan erilaisia rituaaleja.
Antropologi Victor Turner (1920–1983) jatkoi van Gennepin työtä tutkiessaan rituaalien sosiaalista merkitystä. Hänen mukaansa yhteisöt ratkaisevat ristiriitojaan ja vahvistavat yhtenäisyyttään sosiaalisen draaman avulla. Jos normaali elämänmeno jostain syystä häiriintyy ja siitä seurannut kriisi kärjistyy, yhteisö käynnistää korjausprosessin, missä tilanne selvitetään. Näin tapahtuu esimerkiksi rikosta seuranneessa oikeudenkäynnissä tai suuttuneita jumalia lepyttävässä seremoniassa. Korjausprosessiin sisältyy liminaalinen vaihe, jonka aikana yhteiset säännöt eivät ole normaaliin tapaan voimassa. Ne on tilapäisesti purettava auki, jotta ne voitaisiin pystyttää uudelleen. Sosiaalinen draama johtaa joko vahvistetun järjestyksen palautumiseen tai yhteisön hajoamiseen.
Liminaalisuus oli Turnerin mukaan mahdollista vain esiteollisissa yhteiskunnissa, missä arkinen työnteko ja pyhät toimitukset sekoittuivat toisiinsa. Esimerkiksi kylvöön ja sadonkorjuuseen liittyi rituaaleja, joilla varmistettiin seuraavan kasvukauden menestys. Ihmisen työ oli pyhää, koska se toisti jumalien luomistekoja, ja sen kautta oltiin yhteydessä maailmankaikkeuden järjestykseen. Teollinen vallankumous erotti työn ja vapaa-ajan toisistaan. Tuottava työnteko siirtyi tehtaisiin, ja vapaapäivien ratoksi syntyi erilaisia maallisen viihteen muotoja, teatteria, urheilua, pelejä, leikkejä ja harrastuksia. Niidenkin puitteissa voitiin kokea normaaleista säännöistä irrotettuja tilanteita, jotka ylittivät sosiaalisten rakenteiden rajoituksia ja vapauttivat luovia voimia. Ne olivat omalla tavallaan liminaalisia, mutta ne erosivat oleellisesti pyhästä työstä, joka oli pakollinen osa yhteisön elämää. Moderni ihminen päätti itse mennä teatteriin tai urheilukilpailuun. Arjesta irtautuminen oli yksilöllinen kokemus, eikä koskenut koko yhteisöä. Turner nimitti tällaisia nykyaikaisen kulttuurin välitiloja liminoidisiksi. Sanan pääte -oid viittaa kreikankielen eidos-sanaan tarkoittaen muotoa, joka on samankaltainen mutta ei identtinen jonkin kanssa. (Turner 1992)
Turnerin kehittämä käsiteeen communitas on myös liminaalinen tila.Se tarkoittaa spontaania yhteisöä, jossa normaalit hierarkiat eivät ole voimassa, Tittelit ja vakiintuneet sosiaaliset roolit unohdetaan hetkeksi, ihmiset irrottautuvat velvollisuuksistaan ja etuoikeuksistaan tunteakseen yhteenkuuluvuutta joko keskenään ja koko ihmiskunnan kanssa. Tällainen tunne voi kuitenkin kestää vain lyhyen aikaa. Nykyaikana communitas voi syntyä esimerkiksi uskonyhteisöissä tai urheilutapahtumissa.
Esityksen liminaalisuus
Teatterinohjaaja ja -tutkija Richard Schechner (s. 1934) on Turnerin pohjalta kehittänyt antropologisesti suuntautuneen esitysteorian, jonka mukaan yhteiskunnassa tapahtuvien esitysten (performance) eri muodot, kuten leikit, pelit, urheilu, teatteri ja rituaalit muodostavat jatkumon. Hän linjaa esitystoiminnaksi kaiken valmistellun tai harjoitellun käyttäytymisen, joka ei tapahdu ensimmäistä kertaa. Suomeksi termi on käännetty käyttäytymisen toisinnoksi. (Schechner 2016)
Schechnerin mukaan kaikille esityksen muodoille on tyypillistä kaksoistietoisuus, jossa ihminen yhtäältä irtautuu normaalista tavastaan kokea asioita, mutta ei täysin samaistu esitettyyn todellisuuteen. Katsoja tietää olevansa teatterissa, mutta tulkitsee näyttelijän sanoja ja eleitä toisin kuin jutustelua naapurin kanssa maitokaupassa. Esityksen kaksoistietoisuus on luonteeltaan liminaalista. Roolissa oleva näyttelijä ei ole oma itsensä, mutta ei myöskään kokonaan kadottanut omaa identiteettiään. Hän ei ainoastaan ole ei-minä, vaan ei-ei-minä. Tämä normaalin olemisen tavan väliaikainen lakkauttaminen synnyttää luovan tilan, jonka puitteissa mikä tahansa on mahdollista.
Schechner vertaa taiteellista teatteria Turnerin sosiaaliseen draamaan. Yleisön ja näyttelijöiden kokoontuminen, esitykseen osallistuminen ja hajaantuminen vastaavat sosiaalisen draaman häiriintymisen, kriisin, korjausprosessin ja palautumisen järjestystä. Erona on, että teatteriesitys aiheuttaa katsojien tietoisuudessa tilapäisen muutoksen, kun taas sosiaalisen draaman rituaali muuttaa osallistujiaan pysyvästi.
Liminaaliset tilat ja paikat
Moniin siirtymäriitteihin liittyy konkreettinen liikkuminen tilasta toiseen samalla kun osallistujat vapautuvat normaaleista arkipäivän velvollisuuksistaan. Esimerkiksi aikuistumisriittien osallistujat saatetaan eristää muun kylän ulkopuolella sijaitseviin majoihin, mistä he eivät saa poistua. Symbolinen paikanvaihdos merkitsee vanhasta ympäristöstä erkaantumista ja uuteen yhdistymistä. van Gennep näki arkkitehtonisissa oviaukoissa ja porteissa siirtymäriittiin liittyvää symboliikkaa, koska ne edustavat kahden tilan väliin jäävää läpikulkua. Oviin ja kynnyksiin on liitetty maagisia uskomuksia ja rituaaleja, kuten pyhän veden tai veren pirskottelemista ovenpieliin, morsiamen kantamista asuntoon tai kynnyksen yli tapahtuvan kättelemisen välttämistä. Kaupunkeihin rakennetut riemukaaret olivat symbolisia monumentteja, joiden läpi uusi hallitsija astuu valloittamalleen alueelle.
Ei ehkä ole sattumaa, että näyttämöaukko kehittyi kreikkalaisen teatterin scene-rakennuksen ovista ja muistutti rakenteeltaan riemukaaria. On silti vaikea sanoa, missä määrin se on eri aikakausina koettu esityksen ja yleisön maailmoja erottavaksi maagis-liminaaliseksi rajaksi, jonka ylittäminen on ollut merkityksellinen teko. Schechner ehdottaa, että koko näyttämö on liminaalisen välitilan laajentuma:
Rituaalisissa ja esteettisissä esityksissä limenin ohut tila venytetään laajaksi sekä tosiasiallisesti että käsitteellisesti. Tila, joka yleensä on vain toisten välissä, muuttuu itse toiminnan tyyssijaksi. (…) Tyhjä teatteritila on liminaalinen, avoinna kaikenlaisille mahdollisuuksille: se on tila, joka esityksen kautta voi muuttua miksi tahansa. (Schechner 2016, 118)
Vaikka Turnerin mukaan liminaaliset ilmiöt kuuluvat esiteollisiin yhteiskuntia, erilaisia konkreettisia välitiloja löytyy runsaasti nykymaailmasta. Marc Augé lanseerasi 1992 epäpaikan käsitteen (non-lieux, non-place) tarkoittamaan globalisaation myötä syntyneitä läpikulkupaikkoja ja liikenteen solmukohtia, kuten lentoasemia, supermarketteja ja moottoriteitä. Ne ovat kaikkialla samanlaisia, omasta paikallisesta ympäristöstään irronneita tiloja, joiden kautta voi kulkea moniin suuntiin. (Augé 1995) Liminaalisilla tiloilla on sukulaisuutta myös Michel Foucault’n heterotopian käsitteeseen. Se on hiukan vaikeaselkoinen, mutta tarkoittaa kaikista kulttuureista löytyviä paikkoja, jotka saavat merkityksensä suhteessa toisiin paikkoihin. Tyypillisiä esimerkkejä ovat kahden sataman välissä seilaava laiva, kaupunkien laidoilla sijaitsevat hautausmaat, jotka viittaavat vainajien eläessään asuttamiin paikkoihin, ja tietenkin teatterisali, jossa esitetään toisia tiloja. (Foucault 1986) Erilaisten löydettyjen tilojen ja käytöstä poistettujen rakennusten muuttaminen esitystiloiksi on kiehtonut monia nykyteatterintekijöitä luultavasti siksi, että ne ovat lähtökohtaisesti liminaalisia siirtyessään vanhasta käyttötarkoituksesta uuteen.
Kirjallisuus
Augé, Marc. 1995. (1992) Non-Places. An Introduction to Supermodernity. London and New York: Verso.
Foucault, Michel. 1986. (1984) ”Of Other Spaces”. Diacritics 1986.
van Gennep, Arnold. 1960. The Rites of Passage. Chicago: The University of Chicago Press.
Schechner, Richard. 2016. Johdatus esitystutkimukseen. Toimittanut Sara Brady. Suomennos Sarianna Silvonen. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Schechner, Richard. 2003. (1988) Performance Theory. London and New York: Routledge.
Turner, Victor. 1992. (1982) From Ritual to Theatre. The Human Seriousness of Play. New York: PAJ Publications.