3.2 Hellenismin teatterit

Näyttämö lähestyy yleisöä

Hellenismiksi kutsutaan kulttuuria, jonka kehitys alkoi Aleksanteri Suuren valtakaudella 336–323 eaa. Se jatkui ajanlaskumme alun vuosikymmenille. Ateenalainen demokratia korvautui yksinvaltiudella ja hallitsija korotettiin jumalalliseksi. Ateena säilyi pitkään teatterikeskuksena, jossa uusia draamoja esitettiin nähtävästi jo olemassa olleilla näyttämöillä. Hellenismin aikana, jolloin Kreikan kulttuuri levisi Etelä-Italiaan ja idässä aina Intian rajamaille, teatteri uudistui Ateenan ulkopuolella. Itäisin tunnettu hellenistinen teatterirakennus sijaitsee keski-Afganistanissa. Suurin osa nykyisin tunnetuista vajaasta 170 kreikkalaisesta teatterista edustaa hellenististä tyylisuuntaa.

Klassisen kauden loppupuolella kehittyneitä teatterin peruselementtejä omaksuttiin hellenistiseen teatteriin. Niitä olivat viuhkamainen katsomo ja pyöreä orkhestra, jonka koko tosin pieneni teatterin etäännyttyä uskonnollis–rituaalisista juuristaan. Kokonaisuudesta tuli selkeän geometrinen, minkä uskotaan johtuvan kreikkalaisen geometrian kehityksestä. Myös noin 3 000–25 000 katsojan teattereiden poikkeuksellisen hyvä akustiikka saattaa selittyä sillä, että yleinen akustiikan tuntemus lisääntyi (Leacroft 1984, 26).

Klassisen kauden teatterit oli rakennettu useimmiten rinteisiin, minkä vuoksi katsomot kohosivat ylöspäin luonnollisesti. Hellenistiset teatterit puolestaan rakennettiin useimmiten tasaiselle maalle, jolloin kalteva katsomo rakennettiin maasta ja kivestä. Jos klassisen kauden teatteria voi luonnehtia maisema-arkkitehtuurin käsittein, voidaan hellenistinen teatterin kohdalla puhua selvemmin jo varsinaisesta arkkitehtuurista. Vaikka klassisen kauden katsomoa on usein pidetty ”demokraattisena”, se oli todellisuudessa jaettu sääntöjen mukaisesti eri heimoille. Hellenismin aikana katsomoiden ensiriveille rakennettiin kivisiä kunniaistuimia arvovieraita varten. Ne ennakoivat myöhempien teattereiden aitioita.

Orkhestran pieneneminen yhtenäisti hellenistisen kauden teatteria. Sen myötä esiintymisalueeksi vakiintui skene, joka rakennettiin nyt kivestä. Skene läheni katsomoa ja sai päälleen vielä toisen näyttämökerroksen. Syitä muutoksiin olivat kuoron vähentynyt tarve, mikä johtui teatterin rituaalimaisuuden heikkenemisestä, sekä uusi ohjelmisto, joka edellytti uudenlaista näyttämöä. Hellenistisen kauden suosituin näytelmälaji oli ”uusi komedia”, jonka tärkein kirjailija oli Menandros (n. 342–291 eaa.). Uusi komedia ei klassisen komedian tavoin enää sivunnut suoraan poliittis–yhteisöllisiä aiheita. Se käsitteli muuttumattomia roolityyppejä hyödyntäen samoja teemoja – esimerkiksi juonitteluja ja rakkaustriangeleita – kuin commedia dell’arte tai myöhemmät tapakomediat. Niiden näytteleminen edellytti tarkkaa kehollista tekniikkaa sekä nopeita sisääntuloja ja poistumisia.

Uusi, kaksikerroksinen näyttämö koostui vanhasta skenen fasadista, josta tuli nyt proskenion. Sen pilareiden kannattelemassa julkisivussa oli orkhestralle johtavia oviaukkoja. Proskenionin päälle syntyi terassimainen logeion-näyttämö ja sen taustalla oli episkenion-rakennus, josta aukesi thyromata-oviaukkoja logeionille. Proskenionilla käytettiin mahdollisesti myös maalattuja pinakes-kulisseja. Kokonaisuudessaan skene alkoi muistuttaa hellenististä asuinrakennusta pilareineen, ovineen ja terasseineen (Bieber 1971, 114). Näyttämön muotoutuminen tapahtui asteittain ja lukuisat säilyneet hellenistiset teatterit paljastavat eri kehitysvaiheita ja erilaisia ratkaisuja. Vaikka hellenistisiä teattereita onkin paljon, emme kuitenkaan tarkalleen tiedä miten tilaa hyödynnettiin esityksissä. Brocket ja Hildy ovat koonneet listan edelleen avoimista ydinkysymyksistä (2010, 38).

Käyttivätkö kaikki esiintyjät orkhestraa silloin, kun laajaa kuoroa edellyttäviä vanhoja näytelmiä esitettiin, ja oliko korotettu näyttämö tarkoitettu uudemmille näytelmille, joissa kuoro oli pieni tai sitä käytettiin vain satunnaisesti? Olivatko näyttelijät ylemmällä näyttämöllä ja kuoro orkhestralla? Oliko ylänäyttämö aluksi tarkoitettu vain jumalille ja erityiskohtauksille ja vasta myöhemmin muuttunut kaikkien kohtausten esityspaikaksi? Käytettiinkö orkhestraa vain ei-dramaattisissa esityksissä (kuten dityrambi-kuoroissa)? Oliko orkhestra pikemminkin muinainen jäänne, jolla ei enää ollut varsinaista käyttötarkoitusta? Jokaiseen kysymykseen löytyy myönteisiä ja kielteisiä vastauksia, joista yhtäkään ei voi pitää varmana.

Tutkimuksessa on usein korostettu sitä, että hellenismin aikana pyrittiin toteuttamaan aiempaa enemmän illusorisia tehosteita. Klassisen kauden näyttämölaitteista käytössä olivat edelleen mechane-nosturi, ekkuklema-vankkurit, periaktoi-kulissiteline sekä pinakes-lavastepaneelit tai riippukulissit. Espiskenionin eli ylänäyttämön taustajulkisivu kehittyi yksinkertaisesta puurakenteesta kivirakenteiseksi. Siihen ilmestyi yhä enemmän suuria thyromata-oviaukkoja (3–7 kpl). Aukkoon tai niiden taakse voitiin levittää laajoja kulissimaalauksia; ne saattoivat itsessään herättää arvostusta korkeatasoisena taiteena. Niin kuin klassisen kauden pienemmät kulissit, myös nämä kulissit viittasivat paitsi näytelmän luonteeseen myös sen edellyttämiin tapahtumapaikkoihin.

Myöhäishellenistisistä kulisseista parhaimman kuvan saa perehtymällä Pompeijin huviloiden seinämaalauksiin, jotka hyödynsivät aikakautensa kulissien aiheita

Ylänäyttämön taustaseinän thyromata-aukkoja voitiin hyödyntää samalla tavalla kuin itsenäisiä näyttämöaukkoja. Seinämaalauksissa ja mosaiikeissa onkin säilynyt kohtauksia, jotka viittaavat esitystoimintaan thyromata-aukon takana. Aukoista voitiin vanhemman esitystavan mukaan myös siirtää kuvaelmia tai henkilöitä ekkuklema-rattaiden avulla näyttämölle. Ylänäyttämön näyttelijät pääsivät siirtymään proskenionin tasolle ja sieltä edelleen sivuramppien tai portaiden kautta orkhestralle. Matka oli kuitenkin suhteellisen pitkä. Kokonaan uusi rakennelma puolestaan oli Kreikan mytologian manalan lautturin mukaan nimetty Kharonin tunneli. Tunneli mahdollisti roolihahmojen yllättävät ilmestymiset näyttämörakennuksen sisältä keskelle orkhestraa. Kharonin tunneli on paikallistettu ainakin kolmesta hellenistisestä teatterista.

Useimmat Euroopan näyttämöiden myöhäisemmät teatteritekniset keinot kuten hahmojen ”lennätys”, vaihtuvat kulissit ja ilmestymiset näyttämön alta – juontavat juurensa hellenistiseen näyttämöön. Rakennuskustannuksiltaan kalliit teatterit saattoivat toimia eräänlaisina monitoimitiloina, sillä ne soveltuivat paitsi näytelmien myös monien muunlaisten esitysten ja tilaisuuksien tarpeisiin.

Polluxin ensyklopediaan Onomastikon on kirjattu ylös ainutlaatuinen, varhainen kirjallinen kuvaus kreikkalaisesta näyttämöstä ja sen koneistosta. Pollux oli kreikkalainen oppinut 100-luvulta jaa. Kuvauksen ongelma tutkijalle on se, että sen pohjalta ei voi sanoa, liittyykö se klassisen kauden vai hellenismin ajan näyttämöön. Yleisesti kuitenkin uskotaan, että kyseessä on hellenistinen näyttämöratkaisu. Ohessa mukaillen suomentamani lyhennelmä hänen tekstistään. Siinä on monia ristiriitaisuuksia sekä ongelmallisia termejä, joiden kääntäminen on vaikeaa. Suomennosta voi verrata tarvittaessa englanninkieliseen käännökseen lähteestä Nagler 1952, 8–10. Joka tapauksessa teksti kuvaa värikkäästi näyttämön monipuolista käyttöä sekä sen näyttämöteknisiä mahdollisuuksia.

Näyttelijöiden paikka oli näyttämöllä ja kuoron orkhestralla, jossa sijaitsi thymele, eräänlainen kumpare tai alttari. Samoin näyttämöllä, oviaukkojen edessä, seisoi pyhitetty alttari ja pyhä pöytä, theoris, jolla oli kuivattuja kakkuja. Eleos puolestaan oli muinainen pöytä, jonka päälle ennen Thespiksen aikoja noustiin vastaamaan kuorolaisille. Näkyvissä olleet näyttämörakennuksen (skene) siivekkeet olivat koristetut pylväin ja maalauksin (pinakes). Näyttämön kolmesta ovesta keskimmäinen aukesi joko palatsiin, luolaan, halliin tai ylipäätään ympäristöön, joka kulloinkin oli näytelmälle keskeinen. Oikeanpuoleinen ovi aukesi seuraavaksi tärkeimpään paikkaan, kun taas vasemmanpuolinen, pahaenteinen ovi, johti hylättyyn temppeliin tai tyhjyyteen.

Tragediassa muukalaiset tulivat esiin oikeanpuoleisesta ovesta ja vasemmanpuoleinen oli vankila. (…)

Keskiovien molemmin puolin oli vielä kaksi ovea, joihin oli kiinnitetty pyörälaitteet (prismamaiset periaktoi-telineet), joista oikeanpuoleinen esitti maaseutunäkymää ja vasemmanpuoleinen etäistä kaupunkia. Pääasiassa niiden tehtävä oli kuitenkin tuoda portista esiin merijumaluuksia, tai mitä muuta tahansa, mitä (ekkuklema-) rattaat eivät pystyneet kantamaan. Periaktoi-telineitä kääntämällä molemmissa vaihtui näkymä. Myös näyttämökujista oikeanpuoleinen johtaa maaseudulle, satamaan tai kaupunkiin, mutta kaukaa saapuvat henkilöt tulivat sisään vasemmalta, ylittävät orkhestran ja nousivat raput näyttämölle. (…)

Meidän tulee myös huomioida teatterin osina rattaat, vaunu, kone, vahtitorni, muuri, puolustustorni, majakka, kaksoiskatto, salamatorni, ukkonen, taivaallinen teline, valtiollinen hautajaiskatafalkki, puoliympyrä, Kharonin portaat sekä salaovet. Rattaat (ekkuklema) on koroke, jolle johtavat portaat ja jonka päällä on valtaistuin. Sillä rullataan esiin salaisia tapahtumia näyttämön alapuolisista tiloista. Nostolaite (mechane) puolestaan esittelee ilmassa lentäviä jumalia ja sankareita. Se on sijoitettu vasemmanpuoleiselle kujalle, korkealle näyttämörakennuksen yläpuolelle. (…)

Vartiotorni oli tarkoitettu vartiosotilaille ja muille vahdeille. Muuri ja puolustustorni viittasivat niin ikään etäisiin näkymiin. Majakan merkitys lienee selvä. Kaksoiskatto saattoi tarjota paikan huoneille, josta esimerkiksi Antigone tarkkailee armeijaa. Komediassa se tarjosi tirkistelypaikan parittajille tai uteliaille eukoille. Salamatorni oli korkea torni, kun taas ukkonen sijaitsi skenen alapuolella. Siellä kaadettiin vierinkiviä pronssiastiaan. Näyttämörakennuksen yläpuolisesta taivaallisesta telineestä (theologeion) ilmestyivät salaperäisesti jumalat, kuten Jupiter ja muut hänen kaltaisensa. Nostolaite laskettiin ylhäältä käsin näyttelijän nostamiseksi. Köysiä, joilla sankarit ja jumalat nostettiin siten että näytti kuin he lentäisivät, voisi kutsua lentovaljaiksi. Prismamaisiin pyöritettäviin periaktoi-telineihin kulissit maalattiin kankaille tai paneeleille, ja niiden aiheet vastasivat näytelmän tarpeita. Ne laskettiin ylhäältä alas periaktoi-telineisiin ja saattoivat esittää vaikkapa vuorta, merta, jokea ja niin edelleen. Puoliympyrän nimi viittaa sen muotoon. Se sijaitsi orkhestrassa. Sen tarkoitus oli esittää mitä tahansa etäistä kaupunginosaa tai vaikkapa meressä kylpeviä ihmisiä. Valtiollisella hautajaiskatafalkilla tuotiin esiin henkilöitä, jotka on korotettu jumaliksi, tai myrskyssä tai sodassa menehtyneitä henkilöitä. Penkkirivien välisissä kujissa sijainneet Kharonin portaat oli tarkoitetut haamujen sisääntuloille. (…)

Lievästä sekavuudestaan huolimatta Polluxin teksti antaa kuvan siitä, että antiikin Kreikan näyttämöillä oli jo käytössään melkoinen tekninen arsenaali draamatekstin visualisointiin. Perimmiltään monet länsimaisen teatterin näyttämäteknisistä keinoista voidaankin johtaa aina antiikin Kreikkaan saakka.