3.3 Rooma – Illuusioista ”realityyn”

Vaikka teatterilla ei ollut roomalaisille vastaavaa rituaalista merkitystä kuin kreikkalaisille, vuodesta 240 eaa. alkaen näytelmiä esitettiin vuosittaisten yhteisöllisten rituaalijuhlien (ludi) yhteydessä. Rooman historia jakautuu kahteen selkeään jaksoon, tasavallan (509–27 eaa.) ja keisarivallan (27 eaa.–476 jaa.) aikaan. Kaikilla kulttuurin osa-alueilla roomalaiset kunnioittivat ja hyödynsivät kreikkalaisten saavutuksia. Roomalaisen draamakirjallisuuden synty ajoittui 200-luvun puolivälin eaa. Silloin kreikkalaisia draamoja alettiin kääntää latinaksi ja sovittaa uudelleen roomalaisiin olosuhteisiin. Kreikan draamaperinteet roomalaistettiin. Vaikka tragedioita ja komedioita esitettiin, keisarivallan aikana erityisen suosituiksi tulivat farssi ja miimi. Jälkimmäinen oli eräänlainen monitaiteellinen varietee. Suosiota sai myös laulun säestyksellä elehtien esitetty pantomiimi, jota on pidetty myöhemmän länsimaisen balettiperinteen esi-isänä. Keisarivallan aikana esityksissä yhdisteltiin eri muotoja; miimien ja pantomiimien lomassa saatettiin esittää esimeriksi tragedian yksittäinen näytös.

Vuoteen 149 eaa. mennessä roomalaiset olivat valloittaneet Kreikan ja myöhemmin koko hellenistisen maailman. Sen jälkeen Rooman valtakunta liitti itseensä vielä laajoja alueita Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Rooman pääkaupungissa teatteria esitettiin pitkään tilapäisnäyttämöillä. Pompeiuksen teatteri, ensimmäinen pysyvä, kivinen teatterirakennus valmistui vasta 55 eaa. Ajan tavan mukaan se rakennettiin kaupungin muurien ulkopuolelle, sillä säädökset kielsivät pysyvien teatterirakennusten rakentamisen kaupungin alueelle. Muualla Rooman valtakunnassa vanhemmat kreikkalaiset tai hellenistiset teatterit muokattiin uudelleen roomalaisten tarpeita varten. Orkhestran ja katsomon ensirivien väliin rakennettiin matala kiviseinämä. Sen myötä orkhesterassa oli mahdollista esittää esimerkiksi gladiaattoritaisteluja. Se voitiin täyttää myös vedellä vesiesityksiä (naumachia) varten. Lisäksi skenen julkisivua korotettiin.

Varsinaisissa roomalaisissa teatterirakennuksissa käytettiin uudenlaista rakennusteknologiaa, holvausta, jonka roomalaisten keksimä betoni mahdollisti. Holvaus mahdollisti suuret, jyrkästi nousevat katsomot sekä tehokkaat kulkukäytävät yleisöä varten. Rituaalisesta merkityksestään vapautunut orkhestra puolitettiin ja sitä käytettiin joko seisomakatsomona tai arvovieraiden katsomona. Orkhestran puolitettu katsomo muotoutui puoliympyrämäiseksi kehäksi, joka lähensi näyttämöä yleisöön. Samalla näyttämön leveys ja korkeus kasvoivat.

Pompeiuksen teatterin rekonstruoidusta pienoismallista saa hyvän käsityksen roomalaisesta teatterista ja sen näyttämöstä. Sen perusteella on päätelty, että teatterit kehittyivät edellä mainittujen puisten tilapäisnäyttämöiden pohjalta. Skene (latinaksi scaena) sekä sen katsomoon näkyvä julkisivu, scaenae frons, ovat kasvaneet kolmikerroksisiksi. Julkisivu on jäsennelty kolmiulotteisilla arkkitehtonisilla elementeillä kuten pylväillä, pilareilla, ulokkeilla ja syvennyksillä. Seinässä on useita oviaukkoja, yleensä viisi. Näyttämölle johtaneet sivukäytävät muutettiin oviksi. Noin metrin korkuinen näyttämötaso, pulpitum, on kasvanut syvyys- ja leveyssuunnassa, ja saanut päälleen katoksen. Näyttämön puinen lattia ja katos paransivat teatterin akustiikkaa.

Roomalaista teatteria on perusteltua luonnehtia monitoimitilaksi. Useat esitysmuodot levittäytyivät orkhestran alueelle. Silti varsinaisissa teatteriesityksissä huomion kohteena on todennäköisesti ollut näyttämökoroke koristeellisen scaenae frons -seinän edessä. Seinämästä tuli keisarivallan aikana yhä loisteliaampi. Pylväissä ja seinäupotuksissa käytettiin ympäri imperiumia tuotuja kallisarvoisia kivilajeja. Kullatut pronssiveistokset ja peräti lasista valmistetut yksityiskohdat koristelivat kokonaisuutta. Tapahtumat nähtävästi sijoittuivat näyttämölle, scaenae fronsin eteen. Näytelmien ja muiden esitysten, kuten miimien ja pantomiimien, taustalla oli siis edustava näyttämöseinä. Sen oviaukoilla oli erilaisia tehtäviä: tragediassa ne saattoivat viitata temppelin tai palatsin oviin ja komedioissa tavallisen kansan erillisiin asuntoihin.

Kuten kreikkalaisessa ja hellenistisessä teatterissa, myös roomalaisessa teatterissa maalattujen kulissien kautta viitattiin tapahtumapaikkoihin. Kulissit saattoivat olla niin realistisesti toteutettuja, että linnut yrittivät lentää niiden läpi, niin kuin tarina kertoo. Siihen, missä kohtaa näyttämöä kulissimaalaukset sijaitsivat, ei ole varmaa vastausta. Kirjallisten lähteiden mukaan käytössä olisi ollut liikuteltavia kulissipaneeleita (scaenae ductilis), joilla voitiin viitata tapahtumaympäristöön. Ne ajoivat samaa asiaa kuin kreikkalaisten pinakes-kulissit ja prismamaiset pyöräytettävät periaktoi-kulissitelineet. Roomalaiskauden arkkitehtuurin historioitsija ja teoreetikko Vitruvius (Marcus Vitruvius Pollo 80–70 eaa.–15 jaa.) on viitannut kymmenosaisessa teoksessaan De architectura myös kulissipaneelien akustiseen ulottuvuuteen: ne heijastivat äänet kohti katsomoa.

Tunnetussa katkelmassa, jossa Vitruvius kuvaa antiikin (todennäköisesti hellenististä) näyttämöä, hän luonnehtii tragedialle, komedialle ja satyyrinäytelmälle soveliaita kulisseja.

Näyttämö (scaena) itsessään heijastaa seuraavaa kokonaiskaavaa. Keskellä ovat kaksoisovet, jotka on koristeltu kuin kuninkaallisessa palatsissa. Oikealla ja vasemmalla ovat vierashuoneiden ovet. Takana ovat paikat, joita kreikkalaiset kutsuvat nimellä periaktoi, sillä niissä sijaitsevat pyörivät kolmikulmaiset laitteet, joissa kussakin on kolme koristeltua seinämää. Niissä on kolmenlaisia näkymiä, yhtä kutsutaan traagiseksi, toista koomiseksi ja kolmatta satyyriseksi. Aiheet poikkeavat toisistaan. Traagisiin näkymiin on kuvattu pylväitä, jalustoja, veistoksia ja muita kuninkaille soveliaita asioita. Koomiset näkymät esittävät yksityisiä asuntoja; niissä on parvekkeita sekä näkymiä, jotka esittävät ikkunarivistöjä siihen tapaan kuin niitä tavallisissa asuintaloissa tapaa olla. Satyyriset näkymät on koristeltu puin, luolin, vuorin ja muin maalaismaisin aihein, jotka on kuvattu maisematyylillä. (Nagler 1959, 25–26)

Niin kuin kreikkalaisen klassisen näyttämön kohdalla, maalaukset ovat myös roomalaisen teatterin tärkein visuaalinen lähde. Roomalaisesta teatterista on säilynyt visuaalista materiaalia kuitenkin aiempaa enemmän. Varsinkin roomalaiskauden mosaiikit ja seinämaalaukset välittävät merkittävää tietoa, erityisesti ne, jotka on kaivettu esiin Pompeijin kaupungista ja sen ympäristöstä Vesuviuksen vuoden 79 jaa. purkauksen jälkeen. Ne ovat säilyneet melko hyvin ja antavat kattavan kuvan Rooman maalaustaiteen ja mosaiikkien tyyleistä ja taiteellisesta tasosta. Teatterin tutkimuksen kannalta ongelmallista on kuitenkin se, että emme tiedä ovatko niiden tekijät roomalaisia vai Roomassa toimineita kreikkalaisia taiteilijoita. Sen vuoksi kuvissa voi olla elementtejä hellenistisestäkin teatterista, joskin lukuisat yksityiskohdat viittaavat roomalaisiin teatterikäytäntöihin (Bieber 1971, 227). Tässä yhteydessä kiinnostavimpia maalauksia ovat ne, jotka heijastavat näyttämöiden sekä niiden lavasteiden tyylejä ja konventioita.

Säilyneiden näyttämökuvausten joukossa esiintyy mutkikkaita ja koristeellisia scaenae frons -seinämiä, jotka on koristeltu runsailla yksityiskohdilla, jopa veistoksilla. Koristelussa on mahdollisesti käytetty eri kivilajeja ja veistokset ovat olleet oikeita. Toisaalta pelkkien tilapäisnäyttämöjen materiaalit ovat voineet olla halvempia. Scaenae frons -seinämien koristeelliset yksityiskohdat saattoivat olla myös maalatut, sillä illusorinen, kolmiulotteisuutta simuloiva ja silmää harhauttava ns. trompe l’oeil -maalaustyyli tunnettiin jo silloin Roomassa. Joka tapauksessa säilyneet maalaukset kuvaavat tyypillisiä roomalaisia näyttämöitä.

Useimmissa niistä näkyy kolme oviaukkoa, joista porrasaskelmat johtavat etunäyttämölle. Ne saattoivat olla liikuteltavia ja ne voitiin asemoida aina tarpeen mukaan. Oviaukkojen välissä oli suuria ikkunamaisia aukkoja, jotka paljastivat vain osan niiden takana olevista hahmoista. Kaiken kaikkiaan näyttämö vaikuttaa mahdollistaneen nopeat juonenkäänteet ja jopa kohtausten samanaikaisuuden. Päähenkilöt sijoittuivat useimmiten keskimmäiseen oviaukkoon, missä myös avainkohtaukset tapahtuivat. Tämä saattaa viitata edellä jo käsiteltyyn yleismaailmalliseen käytäntöön, jossa ilmestyminen ovesta tai portista on ollut dramaattisesti tai rituaalimaisesti erityisen ladattu hetki.

Näyttämöseinän kiinteiden rakenteiden välistä ja takaa aukesi erilaisia tiloja, jotka maalauksissa vaikuttavat kolmiulotteisen arkkitehtonisilta. Todennäköisesti kysymyksessä lienee kuitenkin maalatuin kulissein aikaansaatuja illuusioita. Tällä lailla tasaiseen pintaan oli mahdollista luoda syvyysvaikutelmia. Hienoin ja laajin arkkitehtuuriaiheisista seinämaalauskokonaisuuksista on löytynyt Pompeijin läheltä Villa Boscorealesta. Kokonaisuudessa on neljä eri näkymää rinnakkain. Ensimmäisessä ja kolmannessa näkymässä rakennuksia ja niiden osia on kuvattu eri katsomispisteistä. Toisessa ja neljännessä näkymässä on puolestaan sovellettu niin sanottua empiiristä perspektiiviä. Se luo vaikutelman kaukaisuuteen jatkuvasta näkymästä. Oikukkaiden kaupunkinäkymien uskotaan liittyneen komedioihin ja kaukaisuuteen jatkuvien ylevien näkymien tragedioihin (Bieber 1971, 123–124). Esimerkki valaisee tilailluusioiden keinoja ennen renessanssin keskeisperspektiiviä. Keinotekoiset tilailluusiot olivat suosittuja seinämaalausten aiheita myös ylellisten yksityiskotien interiööreissä.

Edellä kuvatun kaltaisia maisemanäkymiä käytettiin näyttämöllä todennäköisesti oviaukkojen takana ja myös niiden välissä olevien isojen ikkunamaisten aukkojen taustoina, eli ne edustaisivat kirjallisissa lähteissä mainittuja scaenae ductilis -tyyppisiä liu’utettavia irtokulisseja. Prismamaisten periaktoi-kulissitelineiden sijaintia ei varmuudella tiedetä. Polluxin ja Vitruviuksen tekstit viittaisivat siihen, että ne olisivat sijainneet ”takana”, eli mahdollisesti juuri oviaukkojen takana. Tällä lailla periaktoi-telineet olisivat mahdollistaneet taustanäkymien vaihtuvuuden. Samalla ne olisivat tukeneet näyttelijöitä akustisesti. Toisaalta usein viitataan myös siihen mahdollisuuteen, että periaktoi-telineet olisivat sijainneet näyttämön sivustoilla ja vastanneet kohtauksien vaihtuvien paikallisuuksien illuusioista ja tunnelmista. Molemmat ratkaisut ovat mahdollisia. Samoin se vaihtoehto, että niitä olisi käytetty rinnakkain.

Muita näyttämätekniikoita olivat mechane-nosturilaitteet ja lattialuukut. Edellinen mahdollisti näyttelijöiden lennättämisen ja jälkimmäinen näyttelijöiden ilmestymisen näyttämölle alakautta. Etunäyttämöllä käytettiin tukitankojen varassa nostettavia ja laskettavia auleum-esirippuja, joilla voitiin paljastaa ja peittää kohtaus. Tämä mahdollisti suuremman yllätyksellisyyden roolihahmojen esittelyhetkellä. Aiemminhan yleisö oli nähnyt esiintyjät jo esiintulojen aikana. Samoin myös kokonaisia kohtauksia voitiin paljastaa katsojille tällä tekniikalla. Takaesirippu eli siparium saattoi olla peräisin alkujaan miimi-esitysten tilapäisnäyttämöiden taustakankaasta. Takaesiripulla voitiin peittää taustakulisseja. Riittävän tarkkaa tietoa kyseisten, usein koristeltujen, esirippujen käytöstä ei kuitenkaan ole. On mahdollista, että niitä käytettiin monin eri tavoin.

Myös valtavat purjekankaat, eli vela-katokset, pingotettiin suojaamaan yleisöä paahteelta tai sateelta. Ne kiinnitettiin köysillä teatterirakennuksen ulkomuurin tukiin. Tekniikka on mahdollisesti perustunut laivaston purjeiden käsittelyjärjestelmään. Katoksien koristelussa saatettiin käyttää värikkäitä maalauksia, jotka kuvasivat esimerkiksi esityksen rahoittanutta keisaria. Yleisön päälle voitiin sumuttaa viilennykseksi vettä, joka saattoi olla hajustettua. Esitystapahtuman moniaistisuus lisääntyi ja roomalaisen teatterin ohjelmisto sekä näyttämökäytännöt kehittyivät aiempaa sensaatiohakuisemmiksi.

Kaikkein kattavimmin roomalaisyleisön realismin ja sensaatioiden nälkä tyydytettiin amfiteattereiden näyttämöillä. Niissä esitettiin ”reality”-muodossa todellisia mestausnäytöksiä, eläintaisteluita sekä ihmisten ja eläinten välisiä taisteluita. Nimi amfiteatteri viittaa kaksoisteatteriin, eli pyöreään rakennukseen toisaalta ja ovaalin muotoiseen keskusareenaan toisaalta. Ovaalimuoto mahdollisti hyvän näkyvyyden katsomosta areenalle, sekä sen, että taistelutilanteet eivät peittyneet nurkkaan. Amfiteattereita rakennettiin luultavasti jo 100-luvulla eaa. Kaikkiaan amfiteattereita ja niiden jäännöksiä Rooman valtakunnasta on löydetty n. 230. Niistä suurin ja parhaiten säilynyt on Colosseum, Rooman kaupungin ensimmäinen kivinen esitystila. Se otettiin käyttöön 80 eaa. eli 25 vuotta ennen Pompeiuksen teatteria.

Colosseumin katsomoon mahtui jopa 50 000 katsojaa. Koko tila voitiin tarvittaessa peittää purjekankaisella telttakatoksella. Varsinainen soikion muotoinen areena oli puinen ja se oli peitetty hiekalla. Meritaisteluita ja muita vesiesityksiä varten lava voitiin purkkaa, minkä jälkeen näyttämö alatiloineen täytettiin läheisestä akveduktista johdetulla vedellä. Säilyneet aikalaiskuvaukset kertovat lähes uskomattomista näyttämökikoista: villieläimet ilmestyivät areenan lavan alta mitä yllättävimmistä paikoista, kokonaisia maisemia vuorineen ja puineen kohosi areenan keskelle kadotakseen jälleen, puut liikkuivat!

Kuvaukset olisi helppo kuitata pelkkänä liioitteluna, mutta näin ei suinkaan ole. Tutkimukset 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa labyrinttimaisista lavan alaisista käytävistä, kanavista ja tyrmistä ovat osoittaneet, että tällaisten efektien toteuttaminen oli täysin mahdollista. Massiivisinta tekniikkaa vaativat raskaat pegmata-luukkuhissit, joilla näyttämön alta voitiin nostaa esiin kokonaisia maisemia villieläimineen. Käytössä oli laaja valikoima aikakauden teknologian keksintöjä. Rakennusteknologia oli kehittänyt vinttureita ja nostureita, joita voitiin käyttää esityksissä; laivanrakennusteknologiaa voitiin soveltaa katsomon peittävään purjekankaaseen; sotateknologia puolestaan mahdollisti katapulttilaitteet, joilla tuomittuja rikollisia voitiin ampua ilmaan silloin kun mytologisiksi kuvaelmiksi naamioidut tappokekkerit sitä edellyttivät. (Aihepiiriä käsittelee esimerkiksi Tom Muellerin artikkeli ”Secrets of the Colosseum”, Smithsonian Magazine, January 2011).