Välimeren itäosassa alkoi 700-luvulla eaa. muotoutua kulttuuri, joka loi pitkälti pohjan sille mitä länsimaisella sivilisaatiolla nykyään tarkoitetaan. Tällä kreikkalaisella kulttuurilla, joka myöhemmin sulautettiin osaksi Rooman valtakuntaa, oli kuitenkin edeltäjänsä, Aigeianmeren saaristossa, Kreetalla kukoisti puoli vuosituhatta, n. 2000–1450 ns. minolainen kulttuuri ja Manner-Kreikassa n. 1800–1200 eaa. ns. mykeneläinen kulttuuri.
Kreikka ei muodostanut maantieteellisesti selvärajaista valtakuntaa, vaan koostui monista pienistä kaupunkivaltioista, joita kutsuttiin nimellä polis. Siitä juontuu sana politiikka, yksi lukemattomista edelleen käytössä olevista käsitteistä ja termeistä, jotka ovat jääneet elämään länsimaisiin kieliin ja muokanneet perusteellisesti kulttuuriamme. Pikku valtioita hallittiin eri tavoin, tyrannialla eli yksinvallalla, mutta myös demokratialla, joka tosin oli kovin rajallista, sillä äänestyksiin saivat osallistua vain vapaasyntyiset miehet.
Poliittisesta hajanaisuudestaan huolimatta alue oli kulttuurisesti jossain määrin yhtenäinen. Sen alkuperäiset asukkaat nimittivät itseään helleeneiksi. Heillä oli yhteinen kieli, kreikka, ja he jakoivat pääpiirteissään yhteisen kulttuurin ja myös taidekäsityksen. Kaikkia, jotka jäivät tämän kielialueen ulkopuolelle, kreikkalaiset kutsuivat barbaareiksi. Kreikan klassisena pidetty kausi osui 400-lukuun eaa. Sen kuvanveiston, arkkitehtuurin ja näytelmäkirjallisuuden saavutuksia on länsimaissa kunnioitettu klassisina ihanteina meidän aikoihimme saakka. Hellenistisellä kaudella kreikkalainen demokratia vaihtui yksinvaltiuteen, ja Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) valloitusten myötä ulkopuoliset vaikutteet sekoittuivat voimallisesti kreikkalaiseen perinteeseen pohjustaen Rooman valtakunnan kosmopoliittista kulttuuria.
Rooman ekspansion myötä Kreikka imaistiin 100-luvulla eaa. osaksi roomalaisten kasvavaa valtakuntaa. He ihailivat Kreikan kulttuurin saavutuksia, ryöstivät sen taideteoksia, kopioivat niitä ja kutsuivat kreikkalaisia taiteilijoita Roomaan. Valtakunnan laajetessa kaikkien aikojen suurimmaksi imperiumiksi roomalaistettu kreikkalainen perinne levisi muualle Eurooppaan sekä Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan.
Vaikka kreikkalainen klassisen kultakauden (400-luku eaa.) draamakirjallisuus on länsimaisen teatterin historian ydinaluetta, emme tarkalleen tiedä, miten näytelmiä on esitetty. Näytelmäkirjailijat itse ohjasivat esitykset, eikä säilyneissä, vuosisatoja myöhemmin kopioiduissa ja osin editoiduissa teksteissä ole juurikaan näyttämöohjeita. Mieleemme iskostuneet kuvat valtavista amfiteattereista saattavat olla hieman harhaanjohtavia, sillä ne eivät liity niinkään teatterin kultakauteen, vaan pikemminkin antiikin myöhäisempään vaiheeseen, ns. myöhäisantiikkiin.
Kreikan arkkitehtuurin ja kuvanveiston tavoin myös kreikkalaisen näyttämön kriittistä tutkimusta on varjostanut 1700-luvun lopulla levinnyt, taidehistorioitsija Johann Joachim Winckelmannin lanseeraama käsitys Kreikan taiteen ”jalosta yksinkertaisuudesta ja hiljaisesta suuruudesta”. Tämän vääristyneen mielikuvan syntyminen selittyy sen hetkisten arkeologisten kaivausten niukkuudella. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että kreikkalaiset temppelit olivat osin maalattuja ja veistokset kirkkaasti väritettyjä.
Samankaltainen harha on osin päässyt syntymään myös antiikin teatterin kohdalla. Esimerkiksi vanhemmassa teatterialan kirjallisuudessa esiintyy usein kuva Epidauroksen teatterista: sen vuorenrinteeseen rakennetusta massiivisesta vaaleasta, viuhkamaisesta kivikatsomosta sekä teatterin säännöllisen pyöreästä orkhestrasta. Rakennelman on helppo kuvitella edustavan antiikin jaloa, marmorista yksinkertaisuutta, jota tyylitellysti deklamoivat ja harkitusti elehtivät näyttelijät naamioineen elävöittivät; aivan kuin draama olisi välittynyt katsojille pelkän ylevöitetyn puheen kautta. Mielikuva on kuitenkin harhaanjohtava.
1. Orkhestra (tai orchestra), tanner, joka oli klassisella kaudella tarkoitettu etupäässä kuorolle ja kuorotansseille
2. Parodos, portit ja kulkuväylät, jotka johtivat näyttämön sivuitse orkhestralle
3. Skene, näyttämön taustana palvellut rakennus, jossa näyttelijät pukeutuivat ja naamioituivat. Sen etuseinässä oli oviaukot sisääntuloja varten (skenen rakenne ja koko ja oviaukkojen määrä ovat vaihdelleet, ks. edempänä)
4. Proskenion on korotettu näyttämö skenen edessä, jossa suuri osa näytelmästä esitettiin (Bieber 1971)
Todenmukaisempi kuva arkkitehtuurin ja taidehistorian laadusta alkoi hahmottua 1800-luvun kuluessa. Itse antiikin teattereihin liittyvät arkeologiset kaivaukset aloitettiin kuitenkin vasta saman vuosisadan lopulla. Toistaiseksi kaivauksia on tehty noin 170:n kreikkalaisen vanhan teatterirakennuksen paikalla eri osissa kreikkalaista kulttuuripiiriä. Kaivaukset ovat tuoneet päivänvaloon teattereiden perustojen yksityiskohtia ja monien muutostöiden jälkiä eri aikakausilta. Niiden perusteella on kuitenkin vaikea rekonstruoida kreikkalaisen näyttämön muodonmuutoksia riittävän tarkasti. Emme siis vieläkään tiedä tarpeeksi paljon näyttämön kehityksestä.
Kenties koko pyrkimys hahmottaa näyttämön evoluutionääristä, lineaarista kehityskaarta on lähtökohtaisesti väärä. Ongelmallisin näyttämöelementti tässä suhteessa on skene (maja, teltta). Skene oli orkhestran takana sijainnut puurakennelma. Klassisen kauden näytelmien kaksi tai kolme näyttelijää kävivät vaihtamassa naamioita ja pukuja sen sisällä. Tämän lisäksi myös kivirakenteista skeneä käytettiin 400-luvun puolivälistä eaa. alkaen usein näyttelijöiden taustana. Tällöin sen ovi tai ovet kehystivät tärkeitä sisääntuloja tai poistumisia. Yksi mahdollinen selitys skene-rakennelmien rinnakkaisuudelle on se, että eri teattereissa kokeiltiin samanaikaisesti erilaisia näyttämöratkaisuja. On jopa mahdollista, että skene, tai osia siitä, pystytettiin pelkästään yksittäistä produktiota tai festivaalia varten.
Mitä mieltä ylipäätään on nykyaikana pähkäillä muinaisten kreikkalaisten näyttämöiden kehityksen ja muotojen parissa? Yksi hyvä peruste on luonnollisesti se, että länsimaisen draamakirjallisuuden varhaisimmat klassikot esitettiin niissä. Näin ollen antiikin näyttämön tuntemus avaa mahdollisuuksia ymmärtää tekstejä ja niiden esityskäytäntöjä syvällisemmin. Sen lisäksi klassisella kaudella kreikkalaisen teatterityypin peruselementit vakiintuivat. Niiden pohjalta kehittyivät hellenistisen kauden (323–31 eaa.) ja myöhemmän roomalaiskauden teatteri- ja näyttämötyypit. Ne puolestaan innoittivat myöhemmin renessanssin arkkitehtejä luomaan niistä uusia variaatioita.