Venäläisen taidemaalarin Wassily Kandinskyn (1866–1944) teorioiden kaikuja voi tunnistaa lähes jokaisen historiallisen avantgardistin ajattelussa. Hän pyrki ymmärtämään sommittelun yleispäteviä periaatteita tutkimalla kuvan yksinkertaisimpia elementtejä ja niiden keskinäisen vuorovaikutuksen lakeja. Hänen ajattelunsa laajeni koskemaan kaikkia taidemuotoja ja näkyi mm. Bauhaus-koulun opetuksissa.
Kandinsky lähti siitä, että kaikki taide perustui yhteiseen henkiseen sisältöön, joka oli peräisin kosmisesta hengestä ja puhutteli suoraan ihmisen sielua. Tämä sisältö aineellistui kussakin taidemuodossa sille ominaisella tavalla, mutta aistien välinen synestesia osoitti, että kyseessä oli sama ilmiö. Kun ihminen yhdisti tietyn värin tiettyyn ääneen, ne molemmat koskettivat samaa sisäistä ”sointia” (Klang) sielussa. Tähän perustui kokonaistaideteos. Taiteilijan tehtävänä oli löytää tämä sointi ja aiheuttaa värähtelyjä katsojan sielussa. Maalatessa ei tullut miettiä, oliko jokin ilmaisu ”oikein” tai ”väärin”, vaan kuinka sisäinen sointi paljastui tai kätkeytyi teoksessa. Kandinsky kritisoi Wagnerin käsitystä kokonaistaideteoksesta ulkokohtaiseksi, koska siinä eri taidemuotojen oletettiin vahvistavan tai kuvittavan toistensa ilmaisua. Ulkoiset ilmiasut voisivat olla keskenään ristiriidassakin, jos niillä olisi henkisen sisällön varaan rakentuva yhteys. Itse asiassa, ne saattaisivat silloin koskettaa sielua jopa tehokkaammin, koska näennäisen samankaltaisuuden puuttuessa sisäinen sointi korostuisi. (Kandinsky 1981; 1955)
Kandinsky suhtautui maalauksen pintaan, kuin se olisi ollut näyttämö, jolla eriluonteiset elementit liikkuvat suhteessa toisiinsa. Niiden välille syntyi jännitteitä ja vastakohtaisuuksia, eräänlaista draamaa. Kirjoituksissaan hän kävi systemaattisesti läpi kuvan alkutekijöitä ja niiden yhdistelmistä syntyviä merkityksiä. Hän halusi maalaustaiteen kehittyvän puhtaan abstrakteiksi sommitelmiksi, jotka musiikin tavoin toteutuisivat omien lakiensa mukaan esittämättä mitään tai rakentumatta minkään toisen varaan. Kandinsky korosti useaan otteeseen, että taiteessa ”teoria ei koskaan kulje edellä eikä koskaan vedä käytäntöä perässään vaan päinvastoin.” Ymmärtäminen merkitsi intuitiivista oivallusta ja tunnetta pikemmin kuin rationaalista päättelyä. Sielua ei voinut luoda keinotekoisesti eikä löytää teorian avulla ”jollei tunne sitä äkkiarvaamatta luomukseen henkäise.” (Kandinsky 1981, 77)
Maalauksellisen sommitelman rakentamiseen oli Kandinskyn mukaan kaksi välinettä, väri ja muoto. Molemmilla oli omat sisäiset sointinsa, ja jokaisen värin ominaisluonnetta vastasi tietty muoto. Keltainen oli keskipakoinen, katsojaa kohti tuleva väri, sininen taas keskihakuinen ja katsojasta poispäin suuntautuva. Viileässä keltaisessa oli mielipuolisuutta, sinisessä taas syvenemiskykyä, joka herätti kaipuun ylimaalliseen. Sekoittuessaan keskenään sinisen ja keltaisen vastakohtaisuudet kumosivat toisensa. Vihreässä oli rauhaa, siltä puuttui liike ja se vaikutti passivoivasti. Väri ja muoto korostivat tai vaimensivat toistensa vaikutusta. Terävät värit soivat voimakkaammin terävässä muodossa, pyöreät muodot voimistivat syvenemään taipuvaisia värejä. Päävärit, sininen, punainen ja keltainen vastasivat suoraan perusmuotoja, ympyrää, neliötä ja kolmiota.
Kandinskyn ystävä ja kollega Oskar Schlemmer kertoo, kuinka teoriaa testattiin Bauhaus-koulussa:
Kandinsky teetti jokin aika sitten kyselyn. Paperinpalalla oli ympyrä, neliö ja kolmio, ja meidän piti yhdistää niihin punainen, sininen ja keltainen väri. (…) Yhteinen päätös oli: ympyrä sininen, neliö punainen, kolmio keltainen, en tiedä kuinka monella äänellä. Kaikki asiantuntijat olivat yhtä mieltä keltaisesta kolmiosta, mutta eivät muista. Vaistomaisesti minä aina tein ympyrästä punaisen ja neliöstä sinisen. En ole ihan varma Kandinskyn selityksestä, mutta se menee jotenkin näin: ympyrä on kosminen, absorboiva, feminiininen, pyöreä; neliö on aktiivinen, maskuliininen. Minun vastakkaiset päätelmäni: punainen pyöreä pinta (tai pallo) esiintyy aktiivisesti luonnossa: punainen aurinko, punainen omena, punaviinin punainen pinta lasissa. Neliö ei esiinny luonnossa, se on abstrakti tai metafyysinen, mihin sininen on sopiva väri. (Kirje Otto Meyerille 3.1.1926. Schlemmer 1972/1958, 188.)
Schlemmer ja Kandinsky eivät koskaan päässeet yksimielisyyteen neliön ja ympyrän väreistä.
Kandinsky tutki myös näyttämösommittelua. Hän kirjoitti aiheesta esseen ja julkaisi sen jatkona käsikirjoituksen Der Gelbe Klang (Keltainen sointi, Kandinsky 1914, 103–131) Visuaalinen näytelmä koostui kuudesta kuvasta, joissa esiintyi viisi jättiläistä, epäselviä olentoja, tenori, lapsi, mies, ihmisiä väljissä vaatteissa, ihmisiä trikoissa sekä näyttämön takana oleva kuoro. Teosta ei esitetty Kandinskyn elinaikana, mutta käsikirjoituksen pohjalta on tehty nykyaikana useita esityksiä, joiden videotallenteita löytää verkosta. Kandinsky suunnitteli myös vihreää, mustavalkoista ja violettia sointia, jotka kaikki perustuisivat musiikin, kuvan ja liikkeen synesteettiseen vuorovaikutukseen.
Kandinskyn näyttämöteos Keltainen sointi alkoi seuraavalla tavalla:
Näyttämön tulee olla mahdollisimman syvä. Aivan kaukana leveä vihreä kumpu. Kummun takana sileä, matta, sininen, aika syvän värinen esirippu. Pian alkaa musiikki, ensin korkealta. Sitten se välittömästi ja nopeasti siirtyy matalalle. Samaan aikaan tausta muuttuu tummansiniseksi ja siihen tulee mustia, leveitä raitoja. Näyttämön takana kuoron ääni kuuluu ilman sanoja, ilman tunnetta puisena ja mekaanisena. Kuorolaulun lopuksi yleinen tauko: ei liikettä, ei sointuja. Sitten pimeys. Myöhemmin sama näyttämö valaistaan. Oikealta ja vasemmalta työnnetään esiin viisi räikeänkeltaista jättiläistä. Ne jäävät seisomaan aivan näyttämön takaosaan vierekkäin – niiden hartiat ovat osittain kohotetut, osittain vaipuneet, niiden erityisen keltaiset kasvot ovat epäselvät. Ne kääntävät hitaasti päänsä toisiaan kohti ja tekevät yksinkertaisia liikkeitä käsivarsillaan. Musiikki tulee täsmällisemmäksi. Pian sen jälkeen tulee jättiläisten erittäin syvä sanaton laulu kuuluvaksi, ja jättiläiset lähestyvät erittäin hitaasti ramppia. Vasemmalta ja oikealta lentää nopeasti punaisia epäselviä olentoja, jotka hieman muistuttavat lintuja, joilla on suuret päät, jotka kaukaisesti muistuttavat inhimillistä. Tämä lento heijastuu musiikissa. (Kandinsky 1914, 121)