Toreilla ja kirkoissa esitettiin 1500-luvun loppupuolelle saakka keskiaikaisesta perinteestä kummunneita kirkollisia draamoja. Niitä kutsuttiin nimellä sacra rappresentazione, eli ”pyhä esitys”. Arkkitehti–insinööri Filippo Brunelleschi (1377–1446) suunnitteli ylösnousemukseen ja taivaasta laskeutumiseen tarvittavat laitteistot firenzeläisissä kirkoissa ja niiden portailla. Hänen työnsä on dokumentoitu erityisen hyvin (Nagler 1959, 41–43). Ammattilaisnäyttelijöiden esittämää, renessanssin aikana kehittynyttä kansankomediaa, commedia dell’artea, puolestaan esitettiin toreille ja kaduille pystytetyillä yksinkertaisilla tilapäisnäyttämöillä.
Oppineiden piireissä sen sijaan käytiin kuumeista keskustelua siitä, millä lailla ja millaisilla näyttämöillä antiikin draamoja oli aikoinaan esitetty. Se kannusti moninaisiin kokeiluihin, jotka mahdollistivat lopulta yhden näyttämöaukon teatterin kehittymisen. Hovit järjestivät mahtavia juhlakulkueita kaduilla sekä näytelmiä spektaakkelimaisine intermezzoineen, joita esitettiin hovin pihoilla ja saleissa. Niiden edellyttämät monimutkaiset näyttämökoneistot ja näyttävät lavasteet siirtyivät 1600-luvulla osaksi oopperan esityskäytäntöjä.
Renessanssin teatterirakennuksen ja näyttämön kehitykselle erityisen merkittävä hetki oli roomalaisajan arkkitehti–insinööri Vitruviuksen (1. vuosisata eaa.) kymmenosaisen teoksen De architectura (Arkkitehtuurista) löytyminen vuonna 1414. Ohjekirja painettiin latinaksi vuonna 1486, ja italiaksi hieman myöhemmin. De architectura käsittelee muun muassa betonin valutaitoa, joka oli pysynyt vuosisatoja unohduksissa. Renessanssiarkkitehdit saivat teoksesta tarkkaa tietoa erilaisista klassisista pylväsjärjestelmistä ja rakennusmuodoista. Teos käsittelee myös teatteriarkkitehtuuria ja skenografiaa.
Lavastustaiteen kannalta erittäin merkittäväksi nousi Vitruviuksen jo aiemmin siteerattu kuvaus tragedian, komedian ja satyyrinäytelmän näyttämökuvista. Satyyrinäytelmä tulkittiin nyt luonnon keskelle sijoitettuna pastoraalina eli paimennäytelmänä. Traagisiin näytelmiin on kuvattu pylväiden kaltaisia hallitsijalle sopivia asioita, kun taas koomisissa esiintyy yksityisiä asuntoja ja satyyrinäytelmissä maisematyylillä kuvattuja luonnon näkymiä ja maalaismaisia aiheita. 1500-luvun aikana De architectura -teos tuli laajasti tunnetuksi. Se vaikutti syvästi renessanssinäyttämöiden kehitykseen Italiassa ja muualla Euroopassa. Ohjekirja oli kuitenkin ongelmallinen, koska siinä ei ollut kuvitusta, joka olisi selventänyt osin vaikeatajuista tekstiä. Niinpä renessanssiarkkitehdit tekivätkin De architectura –teoksesta omia kuvitettuja versioitaan, joista ensimmäinen julkaistiin 1511.
