Hoviesitykset järjestettiin usein palatsien pihoilla tai saleihin rakennetuilla tilapäisnäyttämöillä. Yksi esimerkki erillisestä, hovikäyttöön rakennetusta teatteritalosta on kuitenkin säilynyt.
Teatro Olimpicon viimeistellyt Scamozzi sai tehtäväkseen suunnitella Sabbionetan kaupungin paraatipaikalle itsenäisen hoviteatterirakennuksen, joka valmistui 1588. Se sijaitsi klassistyylisen, ”ihanteellisen” renessanssikaupungin tiiviisti rakennetussa keskustassa. Yhteistä Palladion Teatro Olimpicon ja Scamozzin teatterin välillä, joka nykyään tunnetaan nimellä Teatro all’antica, on se, että vaikka molemmat imitoivat roomalaista teatteria, ne ovat katettuja rakennuksia. Tonttikoon vuoksi Scamozzi joutui suunnittelemaan kapean, pitkänomaisen rakennuksen.
Katsomossa on viisi porrastettua katsomotasannetta hevosenkengän muodossa. Katsomon edessä sijaitseva orkhestra sulautuu näyttämön edessä avautuvaan suunnikkaan muotoiseen lattiatasoon. Hoviesityksissä orkhestraa hyödynnettiin usein tanssinumeroissa. Kenties tontin kapeus tai halu korjata Teatro Olimpicon näkyvyysongelmia selittää sen, että Scamozzi hylkäsi ajatuksen pystyttää näyttämölle useista oviaukoista koostuvan kopion roomalaisesta scaenae fronsista. Sen sijaan korotettu etunäyttämö jatkuu suoraan takanäyttämölle. Scamozzin säilyneet piirustukset ovat mahdollistaneet teatterin ja sen kiinteän näyttämökuvan rekonstruoinnin 1900-luvulla.
Näyttämökuva esittää Sabbionetan keskusaukiota. Rakennukset ovat kolmiulotteisia lavasteita verhoin peitettyine oviaukkoineen ja oikeine ikkuna-aukkoineen. Perspektiiviä manipuloimalla Scamozzi onnistui luomaan illuusion kauas jatkuvasta tilasta.
Ratkaisu lähenee 1600-luvulla vakiintunutta yhden näyttämöaukon teatteria. Tosin Scamozzin teatterista puuttuu näyttämöaukon muodostava kehys tai kaari: näyttämökuva laajenee ikään kuin teatteritilan jatkeena. Tällaista teatterityyppiä propagoi tehokkaasti arkkitehti Sebastiano Serlio (1475–1554). Hän julkaisi 1545 kirjansa Architettura, jossa hän esitteli palatsin saliin tai pihalle suunnittelemansa hoviteatterin rakenteen ja pohjapiirroksen.
Teos sisältää myös Serlion sovelluksen Vitruviuksen tyyppikulisseista. Kirjan merkitys näyttämön kehitykselle oli valtava. Se käännettiin pian paitsi latinaksi myös englanniksi, hollanniksi ja ranskaksi. Teoksen myötä italialaisen perspektiivinäyttämön idea levisi ympäri Eurooppaa.
Serlion hoviteatteri on suunniteltu suunnikkaan muotoiseen sali- tai pihatilaan. Katsomo vie tilasta suunnilleen puolet ja näyttämö toisen puolen. Puusta rakennettu, porrastettu katsomo on antiikin tyylin mukaisesti rakennettu puoliympyrän muotoon. Katsomon edessä sijaitsee puolipyöreä orkhestra, joka yhdistyy näyttämön suuntaiseen kapeaan lattia-alaan. Siihen voitiin tuoda esimerkiksi vankkurikuvaelmia. Rappuset johtavat etunäyttämöltä lattiatasolle, mikä mahdollisti näyttämön toiminnan levittäytymisen myös orkhestralle. Korotettu, tasainen etunäyttämö sijaitsee ensimmäisen katsomorivin kunniavieraiden silmien korkeudella. Varsinainen draama esitettiin etunäyttämöllä.
Takanäyttämö alkaa etunäyttämön takaa ja se kohoaa näyttämötilan takaseinää kohti. Tällä lailla lavastuksen perspektiivivaikutelma korostuu. Näyttämön pohjapiirros on laskettu ruudukolla ja merkitty Serlion pohjapiirustukseen, samoin taka- ja sivukulissien perspektiiviopin mukaiset sijainnit. Täydellisimmillään vaikutelma tosin näyttäytyi vain arvovieraille, joiden silmien korkeudelle perspektiivin katsomispiste oli asetettu.
Varsinainen draama keskittyi etunäyttämölle, mutta takaosaa kohti voimakkaasti kapenevan näyttämökuvan etuosaan muodostui leveämpi katuosuus tai aukio. Sen ympärillä sijaitsevat rakennukset oli varustettu aidoilla ovilla, ikkunoilla ja kolmiulotteisilla yksityiskohdilla. Aluetta saatettiin käyttää sisääntuloihin ja poistumisiin. Erona keskiajan ja varhaisrenessanssin Terentius-näyttämöön oli se, että nyt näyttämö muodosti yhtenäisen ja loogisen näyttämökuvan. Se ei ollut enää simultaanisten paikallisuuksien rivistö tai sarja.
Serlion näyttämötyyppi sekä myös Scamozzin Sabbionetan teatterin näyttämökuva olivat ensiaskel kohti yhden näyttämöaukon teatterityyppiä. Kummastakin puuttui kuitenkin vielä varsinainen kehystetty näyttämöaukko (engl. proscenium arch). Usein on esitetty, että ensimmäinen todellinen yhden näyttämöaukon teatteri olisi ollut edempänä esiteltävä Parman Teatro Farnese vuodelta 1618. Käsitykseen lienee syynä se, että rakennus on säilynyt, minkä vuoksi sitä on tutkittu ahkerasti.
Nyttemmin on kuitenkin painotettu, että varhaisin yhden näyttämöaukon teatteri olisikin ehkä ollut Firenzen Uffizi-palatsin teatteri 1500-luvun lopulla (Brockett–Mitchell–Hardberger, s. 82–83). Siellä esitettiin loisteliaita juhlaesityksiä, joissa varsinaisen näytelmän lomassa näkyvillä oli mutkikkaita vankkurikuvaelmia. Myös välinumerot eli intermezzot edellyttivät lavastuksia. Kenties tämän vuoksi teatterin lavastaja ja näyttämömestari Bernardo Buontalenti päätyi ratkaisuun, jossa näyttämö voitiin tarvittaessa peittää punaisella esiripulla. Myös näyttämöaukko rajattiin siten, ettei yleisö voinut nähdä intermezzojen edellyttämiä näyttämölaitteita. (olettamusrekonstruktio tietokoneanimaationa: Wikipedia/Youtube: teatro mediceo degli uffizi). Vahaisin, tällä hetkellä tiedossamme oleva kuvallinen todiste yhden näyttämöaukon proscenium-teatterista on peräisin vuodelta 1560.
