Varhaisin säilynyt yhden näyttämöaukon teatteri
Edellisen luvun lopussa kerrottiin Firenzen Uffizi-palatsin teatterista, joka nykyisen tietämyksen mukaan lienee ollut ensimmäisiä suuria esitystiloja, joissa oli yksi, kehystetty näyttämöaukko. Syynä uuteen ratkaisuun on oletettavasti ollut se, että yleisöltä haluttiin peittää näytösten välissä esitettyjen intermezzojen eli musiikillis–tanssillisten välinumeroiden edellyttämä mutkikas näyttämökoneisto. Vanhemmassa teatterihistoriallisessa tutkimuksessa toistuu kuitenkin käsitys, jonka mukaan Parmassa sijaitseva Teatro Farnese olisi ollut ensimmäinen yhden näyttämöaukon teatteri. Syynä on epäilemättä ollut se, että Teatro Farnese säilyi aina toiseen maailmansotaan saakka, kun taas Uffizi-teatteri purettiin jo 1700-luvulla, eikä siitä ole juurikaan säilynyt dokumentaatiota. Massiivisten jälleenrakennustöiden ja tutkimusprojektien jälkeen Teatro Farnese onkin nykyään varhaisin olemassa oleva yhden näyttämöaukon teatteri. Siksi sen voi nähdä prototyyppinä lähes kaikille näyttämöille, jotka rakennettiin Euroopassa seuraavien kolmen vuosisadan aikana.
Farnese-teatterin ja Uffizi-teatterin tyylilliset yhteydet ovat vahvat. Lähellä Firenzeä sijaitsevan Parman hallitseva herttua rakennutti Farnese-teatterin juhlistamaan poikansa häitä firenzeläisen Margherita de’Medicin kanssa. Teatterin rakennuttamisen syynä lienee ollut herttuan halu näyttää, että Parma pystyi kulttuurisesti vetämään vertoja Firenzelle. Teatteri valmistui vuonna 1618, mutta Firenzeä hallinneen Cosimo de’Medicin sairastuminen lykkäsi sen käyttöönoton kymmenellä vuodella.
Giovanni Battista Aleottin (1545–1636) suunnittelema Teatro Farnese on kooltaan valtava. Sen porrasmaisesti nousevaan puiseen katsomoon, jonka muoto muistuttaa pidennettyä U-kirjainta, mahtui nelisen tuhatta katsojaa. Teatro Farnese on koostaan huolimatta tyypillinen hoviteatteri: näyttämöä ja katsomoa erottaa laaja ja monikäyttöinen orkhestra-tila, joka oli niin ikään U:n muotoinen. Näyttämöaukko on koristeltu roomalaisen riemukaaren tapaan. Näyttämö on korotettu ja se nousee loivasti takaseinää kohti.
Teatro Farnesen uutuutena näyttämöaukkoja oli rakennettu peräkkäin kolme, joista kaksi sijaitsee näyttämötilan sisäpuolella. Ne mahdollistivat mutkikkaampien lavasteratkaisujen toteuttamisen. Tämä käytäntö periytyi useimpiin myöhemmin rakennettuihin teattereihin. Taaimmaisen näyttämöaukon taakse voitiin pystyttää perspektiivinäkymä, joka loi etäisyyden illuusion. Teatro Farnese edustaa siirtymää renessanssista barokkiin, joten keskeisperspektiivillä oli vielä keskeinen asema näyttämökuvien suunnittelussa.
Teatro Farnesessa 1628 nähty ensimmäinen esitys antaa kuvan niistä tavoista, joilla näyttämöä ja orkhestra-tasoa käytettiin. Turnajaisspektaakkeli Mercurio e Marte (Merkurius ja Mars) huipensi hääjuhlallisuudet. Näyttämöllä ilmestyi ja katosi kaupunkinäkymiä, jumaluudet liisivät pilvillä ja eksoottiset eläinhahmot vaeltelivat vaihtuvissa kulisseissa. Lattiatasoa eli orkhestraa käytettiin monin tavoin. Se toimi esimeriksi turnajaisareenana ritarihahmoille, jotka ratsastivat oikeilla hevosilla. Loppukohtausta varten orkhestra muutettiin vedellä täytetyksi altaaksi: vesi johdettiin läheisestä joesta. Kohtauksessa keinotekoisilla delfiineillä ratsastavat soturit kävivät keskenään mytologista meritaistelua. Outoa kyllä, valtavaa Teatro Farnesessa käytettiin kaikkiaan vain kahdeksaa eri produktiota varten.
Arkkitehti Aleotti kehitteli Teatro Farnesessa edelleen monia 1500-luvun aikana keksittyjä näyttämötekniikoita. Kuten Uffizi-teatterissa, myös Teatro Farnesen näyttämöaukko oli peitetty esiripulla ennen esityksen alkua. Sen sijaan näytösten välissä väliverhoa ei käytetty. Myös esimerkiksi erilaiset lentävät pilvimuodostelmat, luukkuhissit ja myrskyävää merta simuloivat koneet olivat vanhempaa perua. Teatro Farnesessa tekniikoita kuitenkin hiottiin ja niistä tehtiin paranneltuja versioita.
Merkittävää on, että Aleottin näyttämötekniikkaan kuului jo sivukulissien vaihtoon tarkoitettu niin sanottu kulissivaunu-järjestelmä (engl. chariot-and-pole). Alun perin kulissit oli vaihdettu lähinnä liu’uttamalla niitä näyttämön lattiaan kaiverrettuja uria pitkin, mikä oli työlästä ja vaati paljon näyttämömiehiä. Uudessa kulissivaunu-järjestelmässä puolestaan näyttämön lattiaan puhkaistiin säännöllisin välein kapeat, uramaiset aukot, joiden kautta kulissitelineet ylsivät alemmalle tasolle. Siellä telineet oli kiinnitetty kapeisiin vaunuihin, joita voitiin liikuttaa siten, että sivukulissit ja niihin liittyvät kattokulissit ovat nopeasti ja lähes äänettömästi vaihdettavissa. Telineiden tukemia litteitä sivukulisseja oli molemmin puolin näyttämöä tiiviisti toistensa takana. Niitä oli rykelminä usein peräkkäin neljä, joten niitä vaihtamalla saatiin lavastukset neljään eri näyttämökuvaan.
