Ohjekirjoilla oli suuri merkityksensä italialaisen näyttämötyypin ja -koneiston tunnetuksi tulemiselle niin Italiassa kuin muualla Euroopassa. Jo 1400-luvulla Terentiuksen ja Plautuksen näytelmien koottuun laitokseen lisätyt kuvakaiverrukset levittivät Italian varhaisrenessanssin käsityksiä antiikin näyttämöstä. Edelleen tietoja saatiin Vitruviuksen teoksesta De architectura, johon liitettiin renessanssiarkkitehtien olettamuskuvituksia. Käänteentekeväksi teokseksi muodostui Sebastiano Serlion vuonna 1545 julkaisema kirja Architettura, joka levitti laajalle renessanssin perspektiivinäyttämön ideaa ja näyttämökäytäntöjä.
1600-luvun vaikutusvaltaisimmat ohjekirjat laati barokkiarkkitehti Nicola Sabbattini (1574–1654). Hänen 1630-luvun lopussa julkaisema kaksiosainen teoksensa Pratica di fabricar scene e machine ne’ teatri (Näyttämökuvien ja -laitteiden valmistamisen käytäntö teatterissa) oli tosin jo ilmestyessään hieman vanhentunut. Siitä saa kuitenkin tarkan kuvan renessanssin ja varhaisbarokin näyttämöstä ja nimenomaan sen yhä mutkikkaammaksi muuttuneesta koneistosta. Teos myös havainnollistaa sen, kuinka näyttämökoneisto oli pitkän kehittelyn tulos. Vaikka evolutionäärista, niin sanottua kulttuuridarwinistista näkökulmaa voikin kritisoida liiasta yksinkertaistavuudesta, se sopii juuri tähän yhteyteen: näyttämökoneisto todella kehittyi loogisesti ja lineaarisesti useamman sukupolven osallistuessa johdonmukaisesti sen kehittämiseen.
Sabbattini omistaa teoksessaan monta sivua näyttämövalaistukselle. Hän kuvailee muun muassa erilaisia kynttelikköjä, öljylampputyyppejä, himmentimiä, heijastajia sekä eri keinoja tuottaa värillistä valoa (ks. tarkemmin aiheesta Tarja Ervastin verkkojulkaisusta Valaistuksen historiaa). Sabbattini myös kuvaa yksityiskohtaisesti laitteistoja, joita kehiteltiin mitä moninaisimpien erikoisefektien toteuttamista varten. Monet niistä juonsivat juurensa antiikin ja keskiajan teatterin laitteista, jotka nyt varhaisen barokin aikana otettiin käyttöön uudenlaisella, näyttämöaukon rajaamalla perspektiivinäyttämöllä. Esimerkiksi lattialuukkuja oli käytetty koko länsimaiden tunnetun teatterihistorian ajan, mutta nyt luukuista kehitettiin useita eri muotoja. Niitä käytettiin edelleen roolihahmojen yllättäviin ilmestymisiin ja katoamisiin, mutta nyt myös esimerkiksi muuntautumistemppuihin, joissa roolihahmon muoto muuttui toisen hahmon ilmestyttyä salaa luukusta hänen tilalleen. Myös pyrotekniikkaa sovellettiin luukkujärjestelmien yhteyteen. Luukku saattoi esimerkiksi paljastaa liekkien ympäröimän helvettinäkymän kadotettuine sieluineen.
Meri tai vesi ylipäätään oli usein olennainen osa näyttämöspektaakkelia, esimerkiksi monissa mytologisissa kuvaelmissa tai vaikkapa meritaisteluita esitettäessä. Sabbattinilla oli käytössä useampiakin keinoja niiden toteuttamiseksi. Yleisin niistä lienee ollut se, että näyttämön takaosaan asetettiin koko näyttämön leveydeltä spiraalinmuotoisia, maalatulla kankaalla päällystettyjä sylintereitä. Pyörittämällä niitä sivukulisseista käsin saatiin aikaan aaltoilevan meren vaikutelma. Pyöritysvauhtia nopeuttamalla syntyi myrskyn vaikutelma, jota voitiin korostaa entisestään lisäämällä mukaan pahvisia hyökyaaltoja. Niitä kontrolloitiin näyttämön alta. Meritaisteluita kuvattaessa pienoislaivoja kuljetettiin pyörivien spiraalisylintereiden välissä.
Toteutustavassa liikuttiin osin esineanimaation ja nukketeatterin alueella. Samaa voi sanoa myös eri tavoista, joilla hirviöitä, lohikäärmeitä ja muita myyttisiä hahmoja kuvattiin. Ne voitiin joko toteuttaa pahvista leikattuina tai kolmiulotteisina hahmoina, joita kontrolloitiin takaa tai ylhäältä köysien avulla. Lohikäärme saattoi syöstä tulta suustaan ja savua sieraimistaan sekä delfiini ruiskuttaa vettä päästään; kiitos periskooppimaisen koneistonsa, pelottava kummitus saattoi kasvaa yleisön edessä valtaviin mittasuhteisiin.
Erilaiset lennätyslaitteet ovat olleet jo antiikin Kreikan mechane-nostureista alkaen olennainen osa länsimaisen teatterin tehokeinovalikoimaa. Keskiajalla ne olivat erittäin tärkeitä kuvattaessa esimerkiksi taivaaseen nousevia tai sieltä laskeutuvia hahmoja. Kuten jo Medicien Uffizi-teatterin intermezzojen yhteydessä kävi ilmi, niitä käytettiin paljon myös 1500-luvun lopussa. Sabbattinin ohjekirjassa esitellään niiden lukemattomia variaatioita. Niitä ovat yksittäisiä lentäviä hahmoja liikuttelevat vaijeri- ja köysijärjestelmät, yksittäisiä pilviä tai sädekehämäisiä elementtejä lennättävät järjestelmät sekä laitteet, jotka lennättävät muotoaan muuttavia pilvirykelmiä. Pilvi saattoi avautua, jolloin sen sisältä paljastui roolihahmo.
Suurempia ihmisryhmiä kantavat pilvirykelmät olivat erittäin mutkikkaita. Suuri pilvi saattoi laskeutua näkyville ja sitten hajota pienemmiksi muodostelmiksi. Niiden sisältä saattoi esimerkiksi joku laskeutua alas näyttämötasolle ja jälleen palata alkuperäismuodostelmaan kadotakseen sen mukana takaisin taivaisiin. Pilvirykelmä saattoi esimerkiksi etunäyttämöä lähestyessään avautua kuin kasvin kukinto.
Yllä Sabbatinin ohjekirjaa on käsitelty vain yleisluontoisesti. Ohjeet oli tarkoitettu teatteritekniikan ammattilaisille, joten ne ovat itse asiassa hyvin yksityiskohtaisia. Sen vuoksi ne antavat arvokasta ensikäden tietoa esimerkiksi aikakauden rakennusteknologiasta, valolähteistä ja raaka-aineista. Samalla ohjeet toimivat mainiona ensyklopediana kaikille, jotka haluavat tutustua niihin mytologisiin tapahtumiin, aiheisiin ja hahmoihin, joita myöhäisrenessanssin ja barokin teatteri näyttämöillään esitteli. Hyvin kuvitettu tiivistelmä aiheesta löytyy muun muassa lähteestä Brockett–Mitchell–Hardberger 2010, 95–96; suoria lainauksia Sabbattinin ohjeista löytyy lähteestä Nagler 1959, 86–102.