Italialaisilla teatteriteoreettisilla teksteillä ja kuvitetuilla ohjekirjoilla oli keskeinen merkitys italialaisen näyttämöestetiikan ja -koneiston leviämiselle ympäri Eurooppaa. Ohjekirjoja laati myös saksalainen arkkitehti–matemaatikko–insinööri Joseph Furttenbach (1591–1667). Hänenkin tietämyksensä juuret olivat italialaisessa traditiossa, jonka hän tuli välittäneeksi saksalaiselle kielialueelle. Kiinnostavaa on, että Torellin tavoin myös hän oli toiminut laivastoinsinöörinä, mikä osaltaan on saattanut vaikuttaa näyttämötekniikoiden kehitykseen. Italiaa kiertäessään Furttenbach kirjoitti ylös huomioitaan näkemistään teattereista ja esityksistä. Ne muodostivat pohjan hänen omille ohjekirjoilleen.
Renessanssin ja barokin näyttämön kehittäjät olivat siis varsin monipuolisia ammattilaisia. Useimpien tietotaidot kattoivat arkkitehtuurin, insinööritaidot ja skenografian. Italialaisen näyttämötyypin leviäminen muualle Eurooppaan tapahtui suurelta osin tällaisten monialaisten lahjakkuuksien välityksellä. Giacomo Torelli lienee varhaisin esimerkki siitä, kuinka italialainen lavastaja–insinööri oli uudistamassa näyttämökäytäntöjä Italian ulkopuolella. Hänen näyttämökoneistonsa ja lavastuksensa Ranskan hovissa olivat todellinen sensaatio. Torellin työn jatkajaksi tuli italialainen Vigaranien suku (Gaspare sekä hänen poikansa Carlo ja Lodovico).
Torelli oli tullut 1642 muokkaamaan Pariisin näyttämöitä italialaistyylisiksi, mutta ensimmäisen varsinaisen yhden näyttämöaukon teatterin rakennutti kardinaali Richelieu vuotta aiemmin. Siinä hyödynnettiin italialaistyyppisiä liu’utettavia sivukulisseja ja perspektiivinäkymiä. Torellin seuraaja ja kilpailija Gaspare Vigarani suunnitteli 1663 Tuilleries’n palatsin siipeen aikansa suurimman teatterin nimeltä Salle des Machines eli Koneiden sali. Sen pitkän suunnikkaan muotoinen parvin reunustettu tila oli vielä perua vanhemmista ranskalaisista halliteattereista. Teatterin jättiläismäinen, 43 metriä syvä näyttämö oli kuitenkin suunniteltu nimenomaan mutkikkaiden ja näyttävien italialaistyyppisten näyttämökuvien ja -temppujen toteuttamista varten. Teatteria ei kuitenkaan käytetty pitkään, sillä sen massiivinen koko oli epäedullinen niin näkyvyyden kuin akustiikankin kannalta.
Espanjassa omat näyttämötyypit, näyttävät uskonnolliset ulkoilmassa liikuteltavat autos sacramentales -kuvaelmavaunut ja corral-pihanäyttämöt, olivat edelleen voimissaan. Italialaistyyppisiä näyttämökuvia nähtiin satunnaisissa hoviesityksissä, erityisesti naamiotansseissa. Vuonna 1626 hoviesityksistä vastaavaksi näyttämömestariksi kutsuttiin firenzeläinen Cosme Loti; 1651 hänen seuraajakseen tuli niin ikään italialainen Baccio del Bianco.
Englantilaisen arkkitehti Inigo Jonesin (1573–1652) ansiosta italialaiset vaikutteet siirtyivät Englannin näyttämöille. Merkittävien mesenaattien tuella hän pääsi pitkille matkoille Italiaan. Arkkitehtina häntä kiinnosti Vitruviuksen hengessä luotu italialainen renessanssiarkkitehtuuri, jonka estetiikan hän toi Englantiin antaen sille hillityn klassisistisen sävyn. Jones teki paljon töitä teatterin piirissä. Hän oli mukana lavastamassa ja puvustamassa satoja esityksiä. Jonesilta säilyneet noin 450 luonnospiirrosta antavat hyvän kuvan hänen näyttämöestetiikastaan. Italian renessanssitaiteilijoista erityisesti Firenzen Uffizi-teatterin visualisoijien, Bernardo Buontalentin ja hänen seuraajansa Giulio Parigin tyyli vaikutti Jonesiin. Hän suunnitteli useimmat visualisointinsa Englannin hovin masques-esityksiä, eli suurimuotoisia allegorisia kuvaelmia varten, joiden esittäjät itse olivat hovin jäseniä. Jones suunnitteli näyttämöratkaisunsa jo olemassa olleisiin hovi- ja teatteritiloihin. Niihin hän lisäsi Italiasta omaksumansa kehystetyn näyttämöaukon, sivukulissijärjestelmän, perspektiivinäkymät, periaktoi-prismakulissit sekä pilvien lennätyslaitteet.
